Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 44

– Luonnollisesti sitä kiitänkin.

– Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun neuvoani…

– Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.

– Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin… Taivaan nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..

– Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen. Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.

– Kotianne?

– Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?

– Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi alas päänsä ja huudahti vähän päästä:

– Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!

– Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa, eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu edessä kuin maailman loppu.

– Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.

– Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti te siis aiotte palata Bergamon alueelle?

– Älkää te siitä huolehtiko.

– Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin minkä jo olette tehnyt?

– Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.

– Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.

Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.

Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.

Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan. Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään – hän katseli ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla" kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja. Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.

Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää, hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita, metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan, mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä, – muotoisia ja – kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita, terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen, koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla, sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla. Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.

Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri. Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.

Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen. Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä, kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle, toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne oli päättänyt yöpyä.

Ilta alkoi jo pimetä.

Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt yksinäisyydestä.

Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.

– Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?

Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.

Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä nimeltä.

– Renzo! … virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.

– Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.

– Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä. Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut? Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?

– Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.

Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä, mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui sanoen:

– Olen jäänyt yksin, vallan yksin!

Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle, lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se, jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.

Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.

Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään – eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka – oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa, että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.

Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta, voitelijoista ja ihmeistä.

– Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, – asioita, joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu, se tuottaa jonkunlaista lievennystä.

Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo talteen.

– Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa, jos … no niin … palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten… Mutta jos taas kävisi niin onnettomasti, että … Jumala siitä varjelkoon … silloin en tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää jälleen nähdä näillä seuduilla.

Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa, jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä, kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.

Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen, voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.

Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä. Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen, että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä, poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä. Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.

Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa, johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita. Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset, jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi. Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.

Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia, hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.

Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä, ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista, lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin muuria.

Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen, lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen ajatuksensa synkemmiksi.

Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa. Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä. Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.

Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.

Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän mutisi:

– Pujahda nopeasti sisälle.

Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen, ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon, joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. – Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin tiedusteli heidän asioitaan.

Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa katua, kohosi risti, Pyhän Eusebiuksen risti. Kuinka tarkasti Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi Pyhän Teresan kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä häntä kohti. – Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen. Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa, ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi, kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle, Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin, pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:

– Pois tieltä, pois tieltä!

– No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä. Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.

Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa, hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia – hän ei varmasti tietänyt kumpi – kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan matkan päässä.

– Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi. Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!

Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:

– Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!

Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.

– Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla … jos löydän … jos minun onnistuu löytää … niin hui hai! ei tämä kaikki merkitse mitään.

Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien – silloin vielä harvempien – talojen ja kadun välillä. Astuttuaan tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään. Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:

– Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden, että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.

– Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän niistä veti esiin nuo kaksi leipää:

– Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne teille ylös.

– Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo nainen.

Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin hän sitten tekikin.

Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:

– Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.

– Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo, hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä hänelle.

Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.

– Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu – n perhe?

– Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa. Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.

– Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.

Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.

Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.

Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä. Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi kammoittavaksi kidutuskoneeksi.

Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen, vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää, kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen tuhlaillen käytettiin.

Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.

Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan, neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille, täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.

Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.

– Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla… Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta ajatuksesta!

Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle, ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.

Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:

– Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta, täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa maailmassa!

Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa, ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita, niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua, jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.