Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 46

Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja kaukaa kuuli äänien huutavan:

– Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa, käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun. Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.

Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta, kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja, rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita, jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat, nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä hän teki ja mikä hänelle tapahtui.

Alkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan kappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin tie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä. Luodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää ja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa tavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat tätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei täällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla lähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin sinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.

Hän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi kylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti ulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia, tuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen levottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa. Mutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan toistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan naista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat eri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto oli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.

Tuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia ulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja päinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille kuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä: toisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas yli-inhimillinen ihmisrakkaus.

Mutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja, peläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan kulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti tähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois niin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.

Mutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia kärsimyksiä näkemällä.

Ilma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen kauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi pilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa. Ainoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien peittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon kehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa, samalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.

Tavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa alinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä; tarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat. Tai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi, jotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan puunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai siltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan katolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen maanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi jälleen ylös ja pakeni.

Oli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä kulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu ajatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka raataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen ukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana ulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan jokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen toimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa, joka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki ihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden ahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä huononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja kärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän kurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava hetki.

Nuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota koju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa alkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän saapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen, jonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden laudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä oli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei nähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa patjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla tai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä. Enimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet, jotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten sairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista oli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon yli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen parkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi pienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi seisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua molemmille.

Siellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä olivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli epätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina vai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen johtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka kasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän pienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi vuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka oli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman sen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas tarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt välinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen taivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja tuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää aikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt viimeisen henkäyksensä.

Toiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.

Yksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen syliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja tarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta se, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi nopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa, samalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti hoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin nukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä sanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt saapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen kahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän oli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä. Muudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan ja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden äitivainajia.

Monesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa pakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten hän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.

Poistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä kiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän kulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan luo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli eteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi hänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki noin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen väliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen oli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.

Ollen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa kuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi kulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta polkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten taas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan päässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi kädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan sen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli, ja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on valppaana, rupeavan syömään.

Se oli todella isä Cristoforo.

Hänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina tähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut ollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua, ennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden tehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä edestä.

Hartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan. Kreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi sairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä helposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle sairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.

Mutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään ollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies todella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten muuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot kalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta luontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki koettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.

Isä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja joka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa itsensä tunnetuksi.

– Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta hänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.

– Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.

– Miten voitte, isä, miten voitte?

– Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi munkki.

Ja hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu. Ainoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli entistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus, yleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten siitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut puhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä siinä sammutti.

– Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin uhmailemaan ruttoa?

– Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne … etsimään … Luciaa.

– Luciaa! Onko Lucia täällä?

– Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.

– Onko hän jo vaimosi?

– Oi, rakas isä, ei, ei hän ole vaimoni. Ettekö tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut?

– En, poikaseni. Sittenkuin Jumala poisti minut luotanne, en ole saanut tietää teistä mitään. Mutta nyt, kun Hän on lähettänyt sinut luokseni, en salaa, että olen hyvin halukas sitä kuulemaan. Mutta … vangitsemis-uhka?

– Tiedätte siis, mitä kaikkea minulle siellä tekivät?

– Mutta sinä, mitä sinä sitten olit tehnyt?

– Kuulkaa; jos väittäisin tuona päivänä olleeni järkevä Milanossa, valehtelisin. Mutta mitään pahaa en ole tehnyt.

– Sen uskon, ja uskoin sen jo aikaisemminkin.

– Voinko nyt siis kertoa teille kaiken?

– Odota, sanoi munkki.

Ja poistuttuaan muutaman askeleen kojusta hän kutsui:

– Isä Vittore.

Kotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:

– Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin puolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman syrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua. Varsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa minulle heti tieto, minä pyydän.

– Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.

Ja vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:

– Menkäämme tänne sisälle. Mutta … hän äkkiä lisäsi, pysähtyen … näytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.

– Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte, huomaan, etten vielä tänään ole syönyt.

– Odota, sanoi munkki.

Hän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan hän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan olkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan tynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa edessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan ruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.

– Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta olettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.

– Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta sinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle, mitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti; sillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.

Nielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän oli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty. Kuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja, ajatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään viattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi; mutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia ihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna Prasseden huostaan.

– Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.

Ja hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa, ja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja miten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä päättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan; kuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.

– Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä, tiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja … huoliiko hän enää minusta … sillä joskus…

– Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun saapui tänne?

– Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos yleensä on, minkä Jumala suokoon!

– Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi tiedustellut?

– Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt juuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset varmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä löytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.

– Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä, ellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?

– No, mutta mitä sitten voi tapahtua?

– Asetus on oikea ja pyhä, poikaseni. Ja jos kärsimysten paljous ja ankaruus ei aina salli, että sitä tarpeellisen johdonmukaisesti sovellutetaan, niin oikeuttaako tämä kunnon miestä sitä rikkomaan?

– Mutta, isä Cristoforo. Lucian pitäisi olla vaimoni. Te tiedätte, miten meidät on eroitettu; olen jo kärsinyt kaksikymmentä kuukautta, ja olen kaiken tämän kestänyt kärsivällisesti. Olen tullut tänne saakka, panemalla itseni alttiiksi niin monelle vaaralle, joista toinen on ollut toistaan pahempi, ja nyt…

– En tiedä, mitä sanoa, virkkoi munkki, vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin nuorukaisen sanoihin. – Tarkoituksesi on hyvä; ja suokoon Jumala, että kaikki, joilla on vapaa pääsy tähän laitokseen, käyttäytyisivät, kuten toivon sinun täällä käyttäytyvän. Jumala, joka epäilemättä siunaa tuon sinun tunteesi järkähtämättömyyden, tuon uskollisuuden, jota osoitat kaihotessasi ja etsiessäsi sitä henkilöä, jonka Hän oli sinulle määrännyt, Jumala, joka on ihmisiä ankarampi, mutta myös lempeämpi, ei ottane huomioon sitä, mikä saattaa olla säännöistä poikkeavaa tuossa etsinnässäsi. Muista ainoastaan, että käytöstavastasi täällä on meidän molempien tehtävä tili, luultavasti ei ihmisille, mutta varmasti Jumalalle. Tule siis.

Näin sanottuaan hän nousi, ja Renzo lähti hänen mukanaan. Tämä myönsi kyllä munkin puheen oikeaksi, mutta päätti nyt itsekseen olla mainitsematta tuota Lucian lupausta, josta aikaisemmin oli aikonut puhua.

– Jos saa kuulla vielä senkin, oli Renzo ajatellut, hän varmaankin vielä tekee muita estelyjä. Jos hänet löydän, ehdin aina puhua siitä; tai … ja siinä tapauksessa, mitä se hyödyttää?

Vietyään hänet kojun ovelle, joka oli pohjoiseen päin, munkki virkkoi:

– Kuulehan: isämme Felice, joka on tämän sairaalan esimies, johdattaa tänään tarkastuksenalaiseen eristyspaikkaan toisaalle ne harvat, jotka täällä ovat parantuneet. Näet tuon keskellä olevan kirkon … ja nostaen luisevan ja vapisevan kätensä, hän viittasi vasemmalle, missä synkässä autereessa haamoitti kappelin kupukatto, joka pisti esiin yläpuolelle kurjia kojuja. Ja hän jatkoi:

– Tuon ympärille he nyt kokoutuvat lähteäkseen kulkueena pois siitä portista, josta sinä epäilemättä olet käynyt sisälle.

– Kas! Sitä varten siis raivattiin tie vapaaksi.

– Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?

– Kuulin yhden.

– Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä Felice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan heidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu tuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta huomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso tarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että hän siinä on, niin tuolla puolella – hän kohotti jälleen kätensä, osoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä – tuo osa rakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka. Näet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on paikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole vaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään, mikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan sinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että isä Cristoforo – sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta. Sieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella ja … nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut tänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta! Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen joukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois, kuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!.. Mene, ja ole valmis vastaanottamaan vaikeintakin…

– Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja vallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat ympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä…

– Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja katse ankarana.

Mutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha verhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:

– Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko Milanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai helvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut. Ilman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut vaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin kuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin totisesti minä hänet löydän…

– Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen vielä ankarammin.

– Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa sokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua tuomiota… Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa ympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on tullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa kasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.

– Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen täyteläs ja soinnukas kaiku. – Sinä onneton!

Ja hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket punoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä. – Katso, onneton.

Ja puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella kädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi, ympärillään avautuvaa surkeata näkyä.

– Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole tuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen, tahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa? Mene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen kuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani olisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan lähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene, sinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole jättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole julkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut Luciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen lohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!

Ja näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi kulkemaan erästä sairaan kojua kohti.

– Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä; tahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?

– Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko vaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka odottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta, kuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin sinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen rakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu kostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä kuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka vaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen itkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin tehdä sinun kanssasi?

– Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja ainaiseksi, huudahti nuori mies.

– Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja sano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?

Ja odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas päänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:

– Tiedät, miksi kannan tätä pukua?

– Sen tiedän, vastasi Renzo.

– Minäkin olen vihannut, minä, joka olen sinua soimannut sanasta, ajatuksesta; sen miehen, jota vihasin, jota vihasin sydämeni pohjasta ja kauan, sen miehen minä tapoin.

– Niin, mutta hän oli tuollainen pöyhkeä julmuri, tuollainen…

– Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa pätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla löytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota senjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen nähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän sen tehköön!.. Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän hyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia kostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen. Hän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut. Sinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan käden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin käden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu, luuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on luotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä kaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit tehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla tunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi onnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole varma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes olet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet enää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.

– Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään. Ymmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi. Ymmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty ihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi oikein sydämeni pohjasta.

– Entä jos hänet näkisit?

– Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä ja liikuttamaan hänen sydäntänsä.

– Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan antaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä rakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä, niin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?

– Muistaisin, Hänen avullaan.

– No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella olet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet saattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa pahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit vallita ja määrätä.

Ja tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti kuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta mitään kysyä, Renzo seurasi häntä.

Ensimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla oljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa se saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon, hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.

Munkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.

Tällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana kiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta, eroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan aatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don Rodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä kovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään sen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.

Tuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään, mutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet mustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi, ellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa. Rinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea käsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta suonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja päistään tummat.

– Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla rangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota miestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä sinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä, ja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä tajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen hetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä Hän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa. Kenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi alistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus tänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta, säälistä … rakkaudesta!

Hän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli ja rukoili…

Renzo teki samoin.

He olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas kellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei kysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.

– Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä saattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään Jumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule tuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.

Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa kauempana.