Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 47

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.

Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu; mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.

Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.

Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän, kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä. Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli tämän osan tuota juhlallista puhetta:

– Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat poistuneet tuosta.

Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. – Luokaamme ympärillemme säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu! Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa, siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt, ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta, ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin, kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden, että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan, tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme, jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.

Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli sanottavaa.

– Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta, jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte, on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.

Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.

Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies, joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin, kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa – nämä ihmiset, sanon minä, luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin! Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin, nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti teki tilaa, kulki sen etunenään.

Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään, sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.

Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta. Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö, joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset, suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan häneltä jäi näkemättä.

Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki, vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.

Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen avustajaksi sairaalan johdossa.

Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan. Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja, huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata myötätuntoisuutta.

Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt, ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut. Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna; vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui, että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä. Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin uudenlaista sääliä ja kauhua.

Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun kuuli takanaan huudettavan: – Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan. Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään todella viittasi hänelle huutaen:

– Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty puhdasta.

Renzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli väärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli yksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli välttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän mietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän nyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella. Ja hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.

Kun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua esineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän tempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka jäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän kumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen kojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa…

– Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt hänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: – Niin, niin, se on tuo ääni!..

– Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan kestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut meitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.

Se, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta joutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt. Hänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät. Mutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä hän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli puhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen kääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään harhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:

– Oi, laupias Jumala!

– Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa! huudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.

– Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä?

Mitä tämä merkitsee? Millä tavoin? … miksi?.. Rutto!

– Minulla se on ollut. Entä sinulla?

– Minulla myöskin. Ja äitini?..

– En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin, että hän voi hyvin. Mutta sinä … kuinka vielä olet kalpea! Kuinka näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan parantunut?

– Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi, Renzo, miksi olet sinä täällä?

– Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi. Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?

– Oi, mitä sanot!.. Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?

– On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.

– Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit … miksi tulit, miksi?

– Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö siis enää muista? Mikä vielä puuttui?

– Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!.. Oi, Renzo! Mitä oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen olisit minut unhoittanut…

– Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten kasvoja!

– Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta! keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana, täällä olet voinut!..

– Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa, että he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että niiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina…

– Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt Marialle!.. Pyhä lupaus!

– Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole mitään pätevyyttä.

– Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen kanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?

– Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla on ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli lupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt olisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut muuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt Marialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme nimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis tekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa Pyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa on järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.

– Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä pyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa tilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!

Ja hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.

– Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin, sanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?

– Sinä sydämetön mies! vastasi Lucia, kääntyen pois ja vaivoin pidättäen kyyneleitä. Jos saisit minut lausumaan turhia sanoja, sanoja, jotka minulle tekisivät pahaa, sanoja, jotka kenties olisivat syntejä, olisitko silloin tyytyväinen? Mene, mene pois, unhoita minut; näkeehän selvästi, ettei meitä oltu suotu toisillemme! Tuolla ylhäällä näemme toisemme jälleen. Emmehän enää niin kauan viivy tässä maailmassa. Mene: koeta saattaa äitini tietoon, että olen parantunut, että olen kohdannut hyväsydämisen ihmisen, tämän kunnon vaimon, joka on minulle äidin sijaisena. Sano hänelle, että toivon hänen säästyvän tästä pahasta, ja että näemme toisemme milloin ja miten Jumala tahtoo. Mene, taivaan nimessä, äläkä enää ajattele minua … muulloin, kuin Jumalaa rukoillessasi.

Ja kuten henkilö, jolla ei enää ole muuta sanottavaa ja joka ei tahdo enää mitään kuulla, kuten henkilö, joka tahtoo paeta vaaraa, hän vetäytyi vielä lähemmäksi vuodetta, missä oli tuo vaimo, josta oli puhunut.

– Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.

– En, en; poistu, minä rukoilen.

– Kuule; isä Cristoforo…

– Mitä?

– On täällä.

– Täällä? Missä? Miten sen tiedät?

– Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen seurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta…

– Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko hänellä ollut rutto?

– Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.

Ja sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista sanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli uudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi:

– Pelkään, että hänellä se on paraikaa.

– Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin surkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa? Hoidetaanko häntä?

– Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos hänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy pystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi erehtyä…

– Oi Jumalani. Ja hän on täällä?

– Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun kodistasi minun majalleni … jos muistat.

– Oi, Pyhä Neitsyt…

– No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet sinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita… Ja jos tietäisit, mitä hän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi sanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä, että tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että nuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa minua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan hän pyhä mies. Siinä siis näet!

– Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä…

– Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta päästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies, järkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja. Mutta mitä hän minulle näyttikään!..

Ja nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit ja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä voimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun ja säälin valtaama.

– Ja siinäkin tilaisuudessa hän puhui kuin pyhä mies ainakin, jatkoi Renzo. Hän sanoi, että Herra kenties on päättänyt armahtaa tuota onnetonta… – nyt en voi antaa hänelle muuta nimeä – mutta tahtoo, että me yhdessä rukoilemme hänen puolestaan… Yhdessä! Kuulitko?

– Niin, niin; tietysti rukoilemme, siellä, minne Herra tahtoo että kummankin tulee asettua. Rukouksemme Hän kyllä osaa yhdistää.

– Mutta mainitsenhan sinulle hänen omat sanansa…

– Mutta Renzo, hän ei tiedä…

– Mutta etkö käsitä, että kun pyhä mies puhuu, se merkitsee, että Herra panee hänet puhumaan, ja ettei hän olisi puhunut niin, ellei asianlaita todella olisi siten… Ja tuon onnettoman sielu? Olenhan minä rukoillut ja tulen vielä rukoilemaan hänen puolestaan; täydestä sydämestä olen rukoillut, vallan kuin hän olisi ollut veljeni. Mutta millainen tuleekaan olemaan hänen tilansa toisessa maailmassa, ellei tässä maailmassa selvitetä sitä seikkaa, korjata sitä pahaa, jonka hän on tehnyt? Jos sinä tulet järkiisi, on kaikki oleva entisellään. Mikä on ollut, se on ollutta; hän on saanut rangaistuksensa jo täällä alhaalla…

– Ei, Renzo, ei. Jumala ei tahdo, että me tekisimme pahaa, antaaksemme Hänelle tilaisuuden osoittaa armoa; jätä tämä Hänen toimeksensa. Meidän tehtävämme on Häntä rukoilla. Jos olisin kuollut tuona kauheana yönä, eikö Jumala voisikaan hänelle antaa anteeksi? Mutta en olekaan kuollut, olen pelastettu…

– Entä äitisi, tuo Agnese parka, joka on aina suonut minulle niin hyvää, ja jolla oli yksi ainoa toive, nimittäin nähdä meidät miehenä ja vaimona, eikö hänkin sinulle sanonut, että tuo on nurinkurinen päähänpisto? Hän, joka on saanut sinut järkeväksi toistekin, hän kun muutamissa seikoissa ajattelee oikeammin kuin sinä.

– Äitini! Tahdotko, että äitini neuvoisi minua rikkomaan pyhän lupaukseni? Mutta Renzo, olet vallan suunniltasi.

– Voi, mitä minun pitää sinulle enää sanoa? Te naiset, tällaisia asioita te ette kykene ymmärtämään. Isä Cristoforo pyysi minua palaamaan luokseen kertomaan, olenko löytänyt sinut. Menen sinne, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo…

– Niin, niin; mene tuon pyhän miehen luo; sano, että rukoilen hänen puolestaan, ja että hän rukoilisi minun puolestani, minä kun sitä niin suuresti tarvitsen. Mutta taivaan rakkauden nimessä, sieluni autuuden nimessä, älä enää tule tänne, tekemään minulle pahaa, minua … kiusaamaan. Isä Cristoforo osaa sinulle selittää asiat ja saattaa sinut jälleen järkiisi; hän on rauhoittava sydämesi.

– Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan se ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan; ja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut minut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle sanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni koskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta minä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan, että jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa järkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä! Sinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja raivokkaana minä totisesti tulen elämään… Ja tuo onneton miesparka! Jumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi sydämeni pohjasta; mutta sinä… Tahdotko siis saattaa minut ikäni ajattelemaan, että ellei häntä olisi ollut… Lucia, sanoit, että minun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä luulet minun ajatelleen koko tämän ajan?.. Ja niin monen seikan, niin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin erosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin kohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että maailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa synnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että ensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?

Kun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä ristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.

– Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon kamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua silloin, auta minua nytkin!

– Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta miksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden äiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä ainakin luulisin … sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä, jolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi sinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?.. Jos tämä nyt vaan on sinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt sinulle vastenmieliseksi … niin sano se minulle … puhu suoraan.

– Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä, lopeta jo; älä surmaa minua… Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä Cristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa … äläkä enää palaa tänne, älä enää palaa tänne…

– Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman äärissä, niin palaan sittenkin.

Ja hän katosi.

Lucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja nojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.

Vaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan sanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä merkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.

Mutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen. Tyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta sanaa.

Hän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.

Muutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä ja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin, hänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun samaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin ankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen kertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä taudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli kokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta kuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren joukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen ystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä seurustelusta.

Lyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka oli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut vaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja valvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet, että ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat sopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski, joka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun talonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa, oli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi mukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä tai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle ja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja kuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.

Muuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut sanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan. Mutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi ainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi halua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin toverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman muuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat hänen kertomukselleen.

Tällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti. Hieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui sinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta samoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki hänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä lohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan senjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten polvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.

Silloin Renzo meni hänen luokseen.

– Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?

– Hän on siellä; olen löytänyt hänet!

– Missä tilassa hän on?

– Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.

– Jumala olkoon kiitetty.

– Mutta … sanoi Renzo, tultuaan häntä tarpeeksi lähelle, voidakseen puhua puoliääneen: on olemassa toinen vaikeus.

– Mitä tarkoitat?

– Tarkoitan että… Tiedättehän miten hyvä tuo tyttöparka on; mutta joskus hän on hieman itsepäinen. Niin monen lupauksen jälkeen, kaiken sen jälkeen, minkä tekin tiedätte, hän nyt sanoo, ettei voi tulla vaimokseni, hän kun sanoo, nähkääs, että hän tuona kuuluisana kauhunyönä sai päänsä pyörälle, ja on, nähkääs, niin sanoakseni pyhittänyt itsensä Neitsyt Marialle. Seikkoja, joissa ei ole tervettä järkeä, eikö totta? Seikkoja, jotka voivat olla hyviä, jos niitä oikein ymmärtää tehdä; mutta meille, yksinkertaisille ihmisille, jotka emme tiedä, miten ne oikein ovat tehtävät … eikö totta, ne ovat järjettömiä.