Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 49

Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi – kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia – serkulleen jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.

Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä paikat.

Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.

– Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä, hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon. Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet – kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään, hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."

Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan kulumaan.

Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin. Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä, että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä; milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa, joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni, mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä saamaansa rahasummaa.

Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.

Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.

Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita? Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta, millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.

Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse laverteli Agnesen kanssa.

– Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.

– Toivon niin, vastasi toinen.

Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli kulunut.

Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä, kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon. Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen, johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin. Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden sivuuttamisesta.

Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä, että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta, johon toisaalla olemme viitanneet.⁶⁸

Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.

Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.

Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein, joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.

– In rerum natura, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja, nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua. Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys, jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua. Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat, että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan, joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!

– Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen kuulijoistaan.

– Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää. Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät näppylät, tummat äkämät – kaikki nuo ovat huomioonotettavia sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän, ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin. Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.

Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja, joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä, silloin hän – puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla rutosta puhuttavankaan – alttiiden korvien asemesta kohtasi vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.

– Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se oikeaksi… Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää, että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä, ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa Saturnuksen?

His fretus, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen, paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.

– Se on varmaankin hän!

Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.

Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.

Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään, yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään, lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:

– Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään räpäyttämättä.

Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.

– Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa, joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä hetkellä.

– Rakas isä Cristoforomme! … sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.

– Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.

Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat, pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista, milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan, ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.

Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti, ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa vilkkaammiksi.

Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen ivallisena, puoleksi kunnioittaen:

– Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika. Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman kiirehtimään.

Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.

– Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.

Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien parissa.

– Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.

– Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin … painavia syitä. Mutta muuten, nähkääs … niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa hän pa… Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja … ellei hartioilleni laskeudu uusia suruja … no niin, saatan toivoa vielä vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.

Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:

– Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.

– Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin. Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen, jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas, sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa, silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.

Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi heille syömään päivällistä.

Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui, sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan, neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.

– Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle. Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista. Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle. Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa. Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.

– Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky. Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus muuttaa pois kotiseudultaan – eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla – minusta tuntuu että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi – se panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan, mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä itse, punnitkaa te muutkin asiaa.

Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina. Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo, astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän virkkoi:

– Herra markiisi – on saapunut.

– Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.

– Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman. Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään Pater nostereja ja nyt tulen lukemaan De profundis-rukouksia. Tuo herra markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.

– Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että…

– Luotatteko suntioon?

– Kuinka niin?

– Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten, kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri sitävarten odottaa tuolla alhaalla.

– No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.

Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken epäilyksen ja poistui.

– Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle! huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt, lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se, jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla, tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.

– Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.

– Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin, tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista, joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut oloja! Niin että, jos tahdotte … meillä on tänään torstai … ensi sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.

– Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.

– No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.

– Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.

– Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.

– Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan, kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän Korkea-arvoisuudeksi".

– Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia, tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys" piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit…

– Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.

– Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti. Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät. Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi … kolme, paitsi teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä, millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?

– Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.

– No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?

– Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.

– Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin, nähkääs, Agnesekin…

– Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.

– Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta, nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha mies… Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan: senectus ipsa morbus.⁶⁹

– Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.

Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.

– Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle: "Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?

– Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa, kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta. Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!