Kitabı oku: «Kihlautuneet», sayfa 48

– Sanoppas, onko hän kaukana täältä?

– Ei suinkaan; muutaman askeleen päässä kappelin tuolla puolen.

– Odota minua tässä hetkinen, sanoi munkki, ja sitten menemme sinne yhdessä.

– Varmaankin sitten saatte hänet järkiinsä…

– En tiedä mitään, poikaseni; minun täytyy kuulla, mitä hänellä itsellä on minulle sanottavaa.

– Ymmärrän, sanoi Renzo.

Ja katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen miettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä kuin edellä.

Munkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä vieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi sieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:

– Menkäämme.

Ja hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää aikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni sinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:

– Ei mitään! Rukoilkaamme.

Sitten hän virkkoi:

– Opasta sinä nyt minua.

Ja muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.

Ilma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja varmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti maille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja pylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia huippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää paukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki etumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta, vastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa voimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa painamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti, tavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen hengittää vapaammin.

Niinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi ääni värähdellen:

– Se on tässä.

He astuvat sisälle…

– Tuossa he ovat! huudahtaa vaimo vuoteelta.

Lucia kääntyy, nousee äkkiä, menee vanhusta vastaan ja huudahtaa:

– Oi, mitä näen! Isä Cristoforo!

– No niin, Lucia! Kuinka monesta tuskasta Herra onkaan sinut vapauttanut? Varmaankin olet hyvin onnellinen siitä, että aina olet luottanut Häneen!

– Olen, luonnollisesti. Mutta te, isäni? Voi minua, kuinka te olette muuttunut! Miten voitte? Sanokaa, miten voitte.

– Kuten Jumala tahtoo, ja kuten hänen armonsa nojalla, minäkin tahdon, vastasi munkki selkeän näköisenä.

Ja vedettyään hänet syrjään, hän sanoi:

– Kuule, en voi jäädä tänne kuin muutamaksi hetkeksi. Oletko valmis uskomaan itsesi minulle kuten ennen?

– Oi, olettehan te yhä isäni?

– No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?

– Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä naimattomana.

– Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen sitoma?

– Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä ajatellut.

– Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme niitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta ethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut sitovan lupauksesi.

– Olenko tehnyt pahoin?

– Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa päinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen sydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun puolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt keneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?

– En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä vähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei tarvitse muille kertoa.

– Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?

– Tuota noin … mitä minuun tulee … niin mikä muu syy?.. En voi sanoa … mutta ei ole muuta syytä … jatkoi Lucia epäröiden, mikä osoitti kaikkea muuta kuin ajatuksen epävarmuutta. Ja hänen kasvonsa, jotka vielä olivat taudin vaalentamat, hulmahtivat äkkiä vallan punaisiksi.

– Uskotko, virkkoi munkki, luoden alas katseensa, että Kirkolla on oikeus pidättää ja päästää, riippuen siitä, jos seuraa suurempi hyvä, ne velat ja velvoitukset, joihin ihmiset ovat voineet sitoutua?

– Sen uskon.

– Tiedä siis, että meillä, joille on uskottu sielujen hoito tässä olopaikassa, kaikkia niitä varten, jotka meihin vetoavat, on mitä laajin valtuus kirkon puolelta, ja että minä siis voin, jos sinä sitä haluat, päästää sinut jokaisesta sitoumuksesta, oli se mikä tahansa, johon tämä lupaus sinua velvoittaa.

– Mutta eikö ole synti peruuttaa, katua Pyhälle Neitsyelle tehtyä lupausta? Silloin tein sen oikein sydämeni pohjasta … sanoi Lucia, ollen rajun mielenliikutuksen kiihoittamana niin odottamattoman yllätyksen, tai oikeammin toivon johdosta, ja samalla pelosta, jota vahvistivat kauan hänen mielensä täyttäneet ajatukset.

– Synti, lapseni? sanoi isä. Onko synti turvautua Kirkkoon, ja pyytää sen palvelijalta, että hän käyttäisi valtaa, jonka hän siltä on saanut, jonka hän Jumalalta on saanut? Minä olen itse ollut näkemässä, millä tavoin te olette johtuneet yhteen liittymään; ja totisesti, jos ikinä minusta on näyttänyt, että Jumala on suonut kahden ihmisen liittyä toisiinsa, niin olette te sellaisia. En saata käsittää, miksi Jumala nyt tahtoisi teitä eroittaa. Ja minä siunaan häntä siitä, että Hän minulle, arvoton kun olen, on antanut vallan puhua Hänen nimessään, ja päästää sinut vapaaksi lupauksestasi. Ja jos sinä pyydät minua julistamaan sinut vapaaksi lupauksestasi, en suinkaan estele sitä tekemästä. Jopa haluan, että sitä pyytäisit.

– Siis … siis! … minä sitä pyydän, sanoi Lucia, kasvoissa ilme, jota ainoastaan häveliäisyys himmensi.

Munkki viittasi Renzoa lähestymään; tämä seisoi etäisimmässä sopessa, tarkasti kuunnellen – eihän hän voinut muuta tehdä – tätä vuoropuhelua, joka niin suoranaisesti, niin mieskohtaisesti koski häntä; ja kun hän oli astunut lähemmäksi, munkki lausui, kohottaen ääntään, Lucialle:

– Kirkolta saamani vallan nojalla, julistan minä sinut vapaaksi neitseellisyyden lupauksesta, julistan kaiken sen, minkä sinä teit ajattelemattomasti, kumotuksi ja vapautan sinut kaikesta siitä velvoituksesta, jonka sen kautta olet voinut päällesi ottaa.

Lukija käsittää, millaista musiikkia nämä sanat olivat Renzon korvissa. Silmillään hän mitä hartaimmin kiitti niiden lausujaa; ja hän haki, vaikka turhaan, oitis Lucian katseita.

– Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin vakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä armoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi. Ja ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana näin monien kärsimysten jälkeen. – Ja sinä, hän sanoi kääntyen Renzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle tämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista lohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta, kuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä; vaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille lohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne kuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen toisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla ylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät tähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja kurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja hillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää silmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä rakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että ohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. – Lucia! onko hän sinulle sanonut – ja hän osoitti Renzoa – kenet hän näki täällä?

– Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.

– Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös minunkin puolestani… Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto munkkiparalta.

Ja nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan, joka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla aistilla. Hän jatkoi:

– Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä … ensimäisestä, jota armon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet puhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää sitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin aikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille, että heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja että hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.

Ja hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti, kuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni levollisempana:

– Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne aiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo, jonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?

– Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme täältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.

– Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.

– Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette tuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada pitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä talossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet äitinsä haltuun. Ja – näin hän jatkoi puoliääneen, – tahdonpa antaa hänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä, joiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan elossa.

– Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle, ja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille tätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne. Ei enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi vitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on antanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. – Siis matkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen käteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä. Olemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.

– Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen parantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!..

– Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi, aikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada päättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää sen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua rakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin, lähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.

– Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen: että täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen niin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet terveenä.

– Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne rahat, jotka lähetitte, ja…

– Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin mitä tarvitsen.

– Lähtekäämme, toisti munkki.

– Näkemiin, Lucia!.. Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi Renzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.

– Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki kerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.

– Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi molemmille ystävättärille isä Cristoforo.

Ja hän poistui majasta Renzon kanssa.

Ilta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää uhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.

– En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on ainakin katto pääsi päällä.

Mutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä ollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun hänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut hieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan ja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade, länsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.

Hän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä Agnesea etsimään.

Kun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja sanoi:

– Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano hänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka ovat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat hänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua alati.

– Oi, rakas isä!.. Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme jälleen?

– Tuolla ylhäällä, niin toivon.

Ja näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki portille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen tähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike; monattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen kangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen joko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta rajuilmalta.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle, ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen; ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi, vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa kohtalossaan tapahtunutta muutosta.

Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin, että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä, jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!

Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä, tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden, kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira, joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset, jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!

– Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa, sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.

Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi syödä; ja eteenpäin!

Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki hetkeltä joutui.

Ollen – samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla maininneet – kahden multapenkereen välissä, melkein kuin virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia, niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka, jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.

Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia. Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi. Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa: Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden kertomista ja koko heidän elämäänsä.

Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin liian laveasti, kuin liian lyhyesti – ja kaikki antaa aihetta uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut hänen itsensä sitä kertovan – sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.

Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman. Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo läheinen Resegone, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru, vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan, hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys, yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan eteenpäin.

Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun, kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena, ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään. Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin tyytyväisenä.

– Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka kävi?

– Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.

– Terve?

– Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.

– Mutta missä kunnossa oletkaan!

– Oivassa kunnossa, eikö totta?

– Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.

Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.

– Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa, niin kuin minulla omani.

Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen pöydälle ja sanoi:

– Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää vettä, Jumalan kiitos… Mutta eipä paljoa puuttunut, … no niin, kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.

– Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee minun saada kuivat vaatteet ylle…

Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:

– Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa…!

– Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä riitti hampaan koloon.

– No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:

– Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä aikaa mukavasti vaatteita.

Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni; hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.

Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi istumaan ja odottamaan.

– Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan. Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten kaiken tämän… Ja hän on siellä, hän tulee tänne ja tulee vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.

Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta, osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä, jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.

Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.

Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan Pasturoa kohti.

Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:

– Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille kerrottavaa.

Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään ja sanoi:

– Tulen avaamaan sinulle oven.

– Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut, luulemma?

– Ei minulla. Entä sinulla?

– Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin ainakin minä.

– Mutta … alkoi Agnese.

– No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään mutta enää tepsi. Tiedän hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään mutta enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.

Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä, että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä, selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia, tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella ja löytämättä mitään uutta seikkaa – tämä luullaksemme ei ollenkaan lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava. Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä saattoi tapahtua.

Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:

– Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.

– Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan niitä pesän perustamiseen.

Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus, että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle asuinseudulle.

Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi. Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.