Kitabı oku: «Juoppohullu», sayfa 2

– Olet sinä nyt olevinasi… ää.

Siitä tunsi, että hänen mukavuuttaan oli häiritty. Tuo poikaviikari!

Olkoon ensinnä neljäkymmentä vuotta pappina ja tulkoon sitte…

– Minä en tahtonut loukata setää, sanoin vain itsepuolustuksekseni.

– Röyhkeyttä se oli… ää. Muna tahtoo olla kanaa viisaampi aina.

Meillä vanhoilla on ylitsekäymisemme, nuorilla heidän ylpeytensä… ää.

Rovasti ryyppäsi. – Jumala näkee kaikki, hm.

Nuori pastori olisi voinut jo mennä, mutta ikävä yhteensattumus esimiehensä kanssa pidätti. Oli kovin vaikea ratkaista miten olisi meneteltävä.

Armovuodensaarnaaja ei ollut milloinkaan sattunut tällaiseen seuraan, jossa yleinen mielipide tuntui olevan niin jyrkästi toinen kuin hänen. Vain ylioppilasseuroissa oli ollut, minkä oli ollut, eikä juopottelevissa kuin pari kertaa. Mutta nämä olivat vanhoja herroja. Ne johtivat koko pitäjään sivistynyttä mielipidettä. Tunsivat tavat ja toisensa perin pohjin. Hän oli nuori, outo ja vieras. Jos hän alistuu, näyttäytyy hän raukaksi. Jos alkaa julkisen riidan, pitävät häntä pöyhkelijänä. Jos hän poikkeaa hymyillen tästä, antaa hänkin myönnytyksensä kieltolain rikkomiselle. Jos hän puhuu suunsa puhtaaksi, saa hän kaikki vihamiehikseen…

– En minä röyhkeydessä, alotti armovuodensaarnaaja nöyrästi.

Rovasti vääntäytyi mukavassa olinpaikassaan hermostuneesti.

– Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn… jatkoi pastori.

– Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.

Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.

– No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.

Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.

Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa, kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.

– Maaliskuu taitaa olla… ää-hää…

Kilistettiin.

IV

Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven takana.

– Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä, alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä lempeässä suusopessa. – Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt ylönjuomisen, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä, raskauttavia huolia… ää.

– Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa, kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.

Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:

– Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo väsyä… ää.

Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.

– … ää.

Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:

– Minun ajatukseni, jos saan sanoa…

– Sanokaa… mielelläni! nyökäytti rovasti.

– on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei ole, vaikka…

– Koko kieltolaki on tällaisen… anteeksi että katkaisen, pyysi apteekkari.

– Sanokaa vain.

– Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman ja kiihotuksen tulos!

– Jos ei nyt juuri niinkään… ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin… minä luulisin, että se Brattin järjestelmä olisi hyvin mukava. Siivot ihmiset saisivat ryyppynsä nauttia ja olla silti kunnon kansalaisia, ei tarvitsisi tehdä sitä näin sulettujen kartiinien takana… ää. Naurahti.

Herrat nyökyttelivät päitään ja naureskelivat.

– Niitä on sellaisia, jatkoi rovasti, jotka tarvitsevat tässäkin asiassa lain holhousta, niinkuin tämä Malakias Kirsikin. Kuuluu olevan aivan surkeassa tilassa.

– Juonut tenttua ja pontikkaa… Siihen vie kieltolaki! huudahti apteekkari Lemón.

– Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

– Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

– Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

– Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

Puheeseen sekausi Himonenkin:

– Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan viinapiruja nähnyt.

Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

– Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

– Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti apteekkari istuessaan:

– Sellaista se tekee, kieltolaki!

– Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

– Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

– Tyypillinen delirium tremens.

– Oo… taas?

– Onko sitä ilmennyt jo ennen?

– Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

– Vai niin. Silloin en ollut täällä.

– Eikö vaadittu tohtoria sinne?

– Huomenna, jollei nyt hellitä.

– Mitä siihen sellaiseen… ää?

– Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

– Saiko?

– Tietysti.

Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi rovastia ja mainitsi halunsa.

– Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies taitaa sen tunteakin.

Ja rovasti alkoi kertoa.

Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä, Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias, nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut paremmanpuoleisessa varallisuuden tilassa, elänyt siivosti ja nauttinut yleistä luottamusta. Mutta viinaanmeneviä ovat miespuoliset jäsenet olleet, kuten olen kuullut, jo tämän Siimoninkin isä. Ja Siimonin tytär on mielisairas, houruinhoitolaitoksen asukas.

Tämä nykyinen isäntä, Malakias, oli nuorena miehenä aivan ehdottomasti raitis. Hän oli harvinaisen kaunis nuorukainen, innokas urheilija ja lukumies. Sitä oli hauska nähdä, sitä poikaa, ja mielellään vanhempikin mies hänen kanssaan sanan vaihtoi.

Mutta sitten rupesi mies harrastamaan kilpa-ajoja. Hän hankki oriin, kulki sen kanssa kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja tottui hevosmiesten joukossa ryypiskelemään.

Näillä samoilla retkillä hän luultavasti tutustui nykyiseen vaimoonsa, jonka isä, suurviljelijä naapuripitäjäästä, oli pojan vienyt kerran kotiinsa leikillään katsomaan tytärtään. Siitä tulikin tosi ja minun, vanhan miehen, täytyy kehua, että komean morsiamen Malakias sai. Rikas se myöskin piti oleman, vaikka sitä nyt ei vielä tiedä, kun isä on kiinni suurissa asioissa, kuuluu toisinaan kallistavan lasia hänkin ja tekevän silloin varomattomia kauppoja, kun sattuu.

Sitten siitä ruvettiin puhumaan, että tämä Malakias rupesi juomaan aivan tuhottomasti. Entisestä siististä, raittiista miehestä tuli muutamassa vuodessa niin auttamaton juomari, että kertovat hänen jo pikku-ukkoja näkevän. Silloin kyllä, kun hän pysyi kotona, koetti hillitä itseään ja vaimokin taisi vaikuttaa, mutta kun taas lähti matkoilleen, silloin kaikki parannus meni nurin.

Pahimmiksi asiat näyttivät kehittyvän kuitenkin vasta sitten, kun Malakias lankesi pitämään yhteyttä huonojen naisten kanssa. Siihen asti vaimo hoiteli ja apusi miestään. Mutta kun kerran omin silmin näki kaupungissa Malakiaksen muutaman huonomaineisen naisen seurassa, silloin katkesivat suhteet. Se emäntä on ylpeä ja lujatahtoinen nainen. Hän jätti sillä kertaa miehensä markkinoille ja tuli yksin kotiin, kohteli sittemmin aivan kuin vierasta miestä. Siitä syntyi merkillinen suhde. Mies rukoilee anteeksi, vaimo ei korvaansa kallista. Hän ei myöskään hauku eikä pauhaa, kuten naiset tavallisesti tällaisessa tapauksessa. Hän on vain jäisen kylmä ja vieras. Mies on, kaikesta huolimatta, aina ollut vahvasti kiintynyt vaimoonsa, on rukoillut rukoilemasta päästyäänkin anteeksi, mutta mikään ei auta. Entinen rakkaudellinen, lämmin suhde on kerrassaan loppunut. Se se on, joka Malakiasta nyt painaa. Ja hän juo suruunsa, mitä käsiinsä saa. Se on murheellinen suhde kahden nuoren ja luonteeltaan kelpo ihmisen välillä.

Mutta kaikkein liikuttavimmaksi tekee suhteen se, että heillä on pieni, taitaa olla kolmivuotias, poikanen, jossa vanhempain eristetty rakkaus nyt kahden puolen yhtyy. Heillä on ollut useampia lapsia, mutta kaikki muut ovat kuolleet, tämä yksin elää. Kumpikin vanhemmista elää nyt tässä pikkupojassa. Siinäkin ilmenee kuitenkin jo se surullinen puoli, että lapsi jollain tavoin karttaa isäänsä, arvatenkin alituisen juopumuksen ja löyhkän vuoksi. Ja miesraukka, joka, kumma kyllä, pitää että hänen juomahimonsa on perinnöllinen, on alkanut pelätä, että se periytyy myöskin hänen ainoaan poikaansa, jos elää.

Vaimon koko elämä kohdistuu poikaan, jota hän vierottaa isästä niin paljon kuin suinkin.

Sydän heltyy, kun hetkisenkin seuraa näiden nuorten ihmisten elämää. Mies toisinaan selvällä ollessaan melkein tylsänä, kodilleen puoli vieraana, ikävöiden armahtavaa katsetta vaimoltaan, yrittäen kiihottaa rakkauden vilahdusta esiin pikkupojastaan saadakseen ikävöivään sieluunsa hetkiseksi pilkistämään yhdenkin rakkaudensäteen, jota hän vaimonsa sielusta turhaan odottaa.

Lääkäri oli seurannut mielenkiinnolla. Hän ei ollut ennen kuullut tätä perhetragediaa näin esitettävän. Erikoisesti kiinnitti häntä sen psykologinen puoli. Kysyi:

– Onko vaimo ennen rakastanut miestään?

– Aivan erikoisesti! Sanovat että hän oli siihen suorastaan hullaantunut, totesi rovasti.

– Ja nyt on kokonaan kylmä?

– Aivan kylmä.

– Ja mies yrittää rakkautta uudistaa.

– Kaikin voimin.

– Ja syynä jäähtymiseen on, että tapasi miehensä huonon naisen seurassa?

– Naisen miehensä sylistä, oikasi Himonen.

Rovasti sanoi hämillään:

– Miten lie ollut… minä en sellaisia niin tarkkaan tutki, yksityiskohtia.

– Ja lasta molemmat hellivät?

– Intohimoisesti. Sievä pikkupoika se onkin, oli äsken ukon mukana, kertoi apteekkari.

– Aivan oikein! huomasi lääkäri.

Taas koputettiin.

Kirsistä oli nyt tullut renki Joose. Emäntä on pyytänyt lääkärin tulemaan, kun isäntä on sairaana.

– Joko vanha isäntä ehti kotiin? kysyi lääkäri.

Ei ollut ehtinyt. Mutta isäntä oli niin sairaana. Ja emäntä pelkää.

– Pelkääkö?

– Jos tohtorin sopisi tulla? Mulla on juoksija.

Tohtori lähti.

V

Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä. Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä tuntisi… pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää… kuinka monta päivää onkaan kestänyt?

Ja sitten… Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain… ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan savitulvaan, joka pyrki suuhun…

Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä. Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki jäässä. Silloin teki mieli nukkua… nukkua pois kaikesta. Kunnes taas ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.

… Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja katsoo… Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi. Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa sänkyyn… Se vihaa… Minä raukka! Jeesus armahda!

* * * * *

– Haa haa!

Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa… Hänessä herää himo.

– Tule! huutaa. – Pirujako kiusaat? – Tule!

Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä… Sylissä ei ole mitään… jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja…

Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.

… Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan minulle anteeksi!

– Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?

Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin… Mutta tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat… vajoovat pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi liejussa… rannattomassa, pohjattomassa liejussa… Harmaassa, vetelässä savivellissä… hyi!.. Auttakaa!.. Huk-huk-hukkuu!.. Siniharmaata savea… eikä pohjaa… Menee suuhun… kor-rviin… silmiin… Apua!.. Herra Jeesus!..

Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä. Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.

Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.

Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa, hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.

– Mikä nyt?

Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:

– Hukun… saveen… Apua!

Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.

Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.

– Mitä nyt?

Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.

Vaimo yrittää vetäytyä pois, mutta ei tee vielä suoranaista väkivaltaa.

– Mitä sinä nyt?

Ääni on kireä, kylmä, vihainen.

– Konjakkia!.. Jeesuksen Kristuksen nimeen.

– Mistä! huudahtaa vaimo.

– Sinulla on, Eliisa. – Armahda minua, minä kuolen.

Eliisa kääntyy mennäkseen.

Miehen kädet hellittävät. Hän valahtaa vuoteeseen kuin riepu, ummistaa silmänsä ja näyttää vaipuvan taas tajuttomuuteen.

VI

Vaimo jää seisomaan ja katsomaan. Katsoo kuin tiedotonta kuollutta, luulee että mies ei huomaa eikä tajua.

Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä. Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa tyttösilmää…

Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä. Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.

Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet, jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet, sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.

… Ne ovat osanneet pitää suitsista! Kun "Lintu" oli aisoissa ja Malakias suitsissa…

Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin nousi Malakias "Linnun" kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo istua, sankarin rinnalla… Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan, aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään…

Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran, että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka hihkuu, eikä sitä, kuka ajaa ja kuinka…

Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn…

Harmasta silmästä välähti vihanlieska.

… Ja sitten tapahtui se…

Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin. Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira, juoksukoira.

Ensin oli Eliisa itkenyt lakkaamatta ja Malakias oli itkenyt silloin tällöin, kironnut himoaan ja syntiään ja lankeemustaan ja vannonut parannusta. Mutta hän rikkoi yhä uudestaan. Häntä hallitsi joku muu kuin hänen oma tahtonsa.

Vaimon sielussa lakkasi itku. Siellä jäähtyivät tulet, entinen rakkauselämä sammui, sen lähteet kuivuivat. Mikäli Malakias laskeutui aste asteelta, sikäli Eliisan sielussa ylönkatse jäädytti ja paadutti. Sinne sijoittui asumaan halveksimisen tunne, joka ei enää sittemin koskaan näyttänyt poistuvan. Se vain samalla, kun kävi kiinteämmäksi, moninaistui ja rikastui alkaen tuottaa eräänlaista nautintoa, joka omituisella tavalla korvasi entistä rakkautta.

Malakiaksella oli jo ennen ollut tilapäisiä viinahulluuden kohtauksia, mutta aivan näin rajua ei koskaan ennen. Vaimo ei halunnutkaan salata itseltään toivovansa että tämä kohtaus päättyisi kuolemaan.

Miksi miesrenttu häntä sitoo, kytkee, nimittää vaimokseen? Millä oikeudella?.. vaikka on ajelehtinut kaikenlaisten markkinalutkain kanssa ja… ja…

– Jumala!.. Sinä tiedät, että minä olen puhdas.

Hän melkein sihisi hampaistaan tämän ajatuksen.

Mutta se samalla häntä rauhotti. Kuitenkin heräsi sielussa joku syyttelevä ajatus, joka esti viattomuuden ilon hekumoimista yhdessä kostoajatuksen kera. Hän ei tietänyt mitä se oli. Jotain epämääräistä vain.

Eliisa koettaa harkita älyllisesti. Hän yrittää etsimällä etsiä tunnetta, joka lämmittäisi. Hänen sielussaan on vilu, hän kaipaa lämmintä. Joka tapauksessa tuo mies on raukka, onneton.

Mutta hän ei löydä lämmintä kohtaa, sellaista, joka herättäisi osanottoa, häntä melkein enemmän viluttaa. Markkinanaiset, kilpailijat, eivät hetkeksikään poistu mielestä. Hän näkee miehen niiden seurassa peliä pitämässä. Hän purasee hammasta.

– Sitä ei hän anna anteeksi! hän taas melkein ääneen ajattelee. On antanut miehelle neitseellisen puhtautensa, ensi-rakkautensa ja – senkin hän hyvin tiesi! – kuulun kauneutensa. Mies on kaikki huijannut, heittänyt lokaan, lutkain jalkoihin. Niiden kanssa pitänyt peliä ja pil-kan-nut häntä…

Eliisaa puistatti.

Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa, laupeutta, apua…

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään… ettei lintu vain lehahtaisi pois vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume. Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.

Elämän toivon.

Sairas ulisee ja vaikertaa.

… Ei ikänä anteeksi! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas puoliääneen vanhan ajatuksensa:

– Mitä sääli hyödyttää säälittävää!

… Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin…

– Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää miehensä lutkan sylistä!

Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.

Uusi raivokohtaus alkaa. Se kestää nyt pitkään, pitkään.

Vaari ei ole vielä ehtinyt kotiin apteekista. Emäntä alkaa epäillä konjakin parannusvoimaa. Joose saa panna puihin juoksijan ja noutaa lääkärin.

Hän saapuu melkein samassa kuin ukkokin. Erinäisiä keinoja käyttäen saa lääkäri sairaan rauhottumaan.