Kitabı oku: «Juoppohullu», sayfa 3

VII

On tullut kevät.

Ensimäiset huhtikuiset suvituulet puhaltelevat etelästä. Lumi sulaa. Tiet käyvät likaisiksi. Kujissa putkahtelee syvään. Muutamilla vainioilla alkaa näkyä maaläikkiä. Koski jo korottaa äänensä. Taivas on alkanut muuttaa väriään.

Ihmisistä katoaa talvinen kankeus. Sydämissä tapahtuu sulaminen. Koko olemuksesta loistaa: kevät tulee!

Malakias Kirsi ajaa lantavettä sulavalle hangelle. Haju leyhähtelee kauas. Hänen silmästään pilkistää elämäntuntu: se hymyää. Ja suu hymyää myös! Riuska ori on päässyt jalottelemaan lantavesilaatikon vetäjänä. Perässä, muutaman sylen matkassa ajaa Joose vanhaamustaa samanlaisine kuormineen. Ajaa ja viheltää. Polkkaa.

Itse Malakiaksenkin huulet suippenevat vihellykseen. Poikana se konsti häneltä kävi. Sittemmin oli jäänyt. Hän muistelee…

Pöhötys kasvoilta ei ole vielä kokonaan poissa. Silmien ympärillä asustaa musta rengas ja poskipäiden ylipäässä paksut pussit. Malakias muistaa ne.

Hän ei nyt ryyppää, – "tällä kertaa" sanoo hän, jos joku kysyy. Se ei siis merkitse lopullista raitistumista. Hän selittää viimeisen viinatautinsa johtuneen siitä, että luuli pontikassa, jota oli ostanut satunnaiselta trokarilta, olleen "jotain myrkkyä". Nyt tahtoo Malakias näyttää, ettei hän ole mikään viinanorja – vielä. Tämä ajatus on häntä ihmeellisesti kannustanut.

Emäntä kaihoo, karttaa, vetäytyy syrjään, kun Malakias hymyten, hyväksitehden, katuvana lähestyy. Ei anna anteeksi. Malakiaksen omassatunnossa polttaa. Antaahan Jumalakin anteeksi! hän ajattelee…

Mutta kevät! Etelätuuli tuo lohtua. Se hivelee talven haavaa.

Elämä kääntää esiin uutta sivuaan. Kas! Malakias kiintyy siihen: pelto!

Siitä nyt puhuvat kaikki, pellosta, maasta, maahengestä. Hevosista on miesten kesken puhuttu ennen. Se on alkanut hieman hellittää. Nykyään vain maasta, pellosta, nevasta, lannasta, siemenestä, viljelysvuoroista, koneista ja siitä kuka paraiten osaa hoitaa peltoa, panna suon kasvamaan.

Sepä on omituista. Miksi hevoset nyt ovat syrjään jääneet? Hevoset… Ihana hevonen tämäkin ori, Poju! Mutta merkillistä, että häntäkin, Malakiasta ikäänkuin tympäsee ajatella ainaisia hevosajoja. Siinä lie jotain lapsellista, jotain huijarimaista, jotain… mitä hänessä. Ennen oli toisin. Miestä, joka raskaalla työhevosella kulki juoksuajoissa, pilkattiin. Nyt äkkää Malakias sellaiset miehet maamiesten etunenässä. Sellaisista puhutaan, niille annetaan arvoa, ne rikastuvat. Hinnat ovat maantuotteilla suuret, hirveän suuret. Malakiaksella on ollut vain vähäsen luovuttaa. Salakaupassa olisi saanut enempi, mutta ei ole viitsinyt… paitsi minkä on antanut kylän yleisille viinankeittäjille. Niille täytyy antaa yhteisen sopimuksen mukaan. Ne maksavat puolentoistakertaisen hinnan. Kyllä kannattaakin! Ottavat melkein liikaa hintaa… Onhan siinä vaaraa. Sakot on luvattu yksissä maksaa.

Astellessaan oriin jälessä johtuu ajattelemaan, että nyt hän ei ole viinankuluttaja tällä kertaa. Kyselee itseltään: mistähän kummasta se johtuu, että viina häneen tekee sellaisen vaikutuksen? Niitä näkyjä oli jo ennen yrittänyt näytellä, mutta ohi olivat menneet. Moni ryyppää yhtä paljon kuin hänkin, mutta eipäs vain näe viinapiruja. Mikä senkin tehnee? Liekö perintövika? Pastori oli sanonut, että jos suvussa on ollut juoppoutta useammissa polvissa, se voi vaikuttaa. Ja sitä on ollut. Isä on juonut ja hänen isänsä. Isäkin on joskus näyttänyt oireita, mutta ei vaarallisia.

Malakias oli sitä mukaa kuin tuli terveemmäksi ajatellut juomahimon perinnöllisyyttä. Se palasi yhtämyötään ja yhä mielenkiintoisempana. Ja mikäli hän painui siihen uskoon, että himo voi olla isänperintöä, sikäli hänessä alkoi kasvaa isä-Siimonia kohtaan kaunaa.

Kun synnin juuret alkoivat juontaa isään, alkoi poika, sitä itse huomaamattaan, vapautua edesvastuusta, samalla kun tuomitsemisen henki isää kohtaan kasvoi. Isän syyhän se sitten olikin, ettei hän saattanut pysyä kohtuudessa, nauttia huvikseen, olla niinkuin muut oikealla tavalla päissään. Isä on ryypännyt elinaikansa, – poika saa sairastaa pohmelot! Varsinkin nyt, jolloin hän ei uskaltanut ryypätä, kun hän näki isänsä, tavallinen punerrus poskipäissä, nenänsivun vavahtelevan ja silmät sirrillään, oli poika tuntenut niin syvää katkeramielisyyttä, ettei enää voinut olla ynseätä mieltään näyttämättä.

Ukko oli herkkätunteinen, suri poikansa surkeutta, ei vastannut tämän pahoihin tuuliin, koska piti ne kokonaan Malakiaksen harmistuneen mielen harhakuvina. Omallatunnollaan ei vanhus tuntenut pienintäkään häivää. Muisti vain omaa, rehellistä vaellustaan, mielessä vilahti muutamia verensekauksesta aikoinaan sattuneita ikäviä näkyjä. Mutta Hän vavahti. Oli tullut vahinkoja taloudessa ja hevoskaupoissa. Velkaa… No ei se mitään! Onpa hyvä aika. Kaikki maksaa. Puupökkelökin maksaa ja aidanseiväs. Metsää pitää myydä ja maksaa velka. Kaikki! Sitten panemaan rahaa kokoon. Monet ovat jo panneet. Miksi ei hänkin… Iiskalle pitää jäädä.

Häntä värisytti, kun mieleen yhtäkkiä vilahti miten lähellä kuolemaa oli ollut ja miten kamalata kaikki. Mutta nyt hän elää ja hänellä on poika… on poika!.. Iiska, pulska, vankka poika. Siitä hän kasvattaa miehen! Ei salli pojan päästä ollenkaan viinanmakuun. Tulkoon siitä raitis. Kouluuttaa herran. Tottahan sitte pysyy, kun sivistyy, etteivät ne talonpoikaiset veret ja verenviat vedä viinaan.

Vaikka osaavathan ne nekin, herrat, juopotella. Monesti oli hänkin ollut samoissa seuroissa. Kilpa-ajopäivällisilläkin. Ja sitte niillä on aina ne naiset… Naiset…

Mielikuvitus varastautui markkina-naisseuroihin. Malakias yritti riistäytyä pois, vaikkapa tähän virtsanajoon, mutta itsepintaisesti yritti pysyä siellä markkinoilla. Muuankin. Sillä oli kumman kierot silmät… se näki aina, nauroi virnisteli ja iski silmää, vaikka ei katsonutkaan.

Sai ryöstäytyneeksi väkisin pois sieltä ja pääsi takaisin poikaan, Iiskaan, silmäterään, pikkuiseen poikaan, hänen poikaansa, joka perii mitä hänellä on.

Tuntui taas kerran mukavalle ja lupaavalle elämä. Miehen rinnassa jatkoi kevät nousuaan.

– Kun ottais pienen ryypyn.

Sepä oli somaa! Ilmeisesti joku kuiskasi sen korvaan. Ainakin hän kuuli sen.

– Ei se vahingoita, yksi ryyppy.

Mikä kuiskii…? Malakias hymyää. Onpa minulla poika. Kun Eliisa vain antaisi anteeksi. Minä rakastan. Millä saan hänet uskomaan sen? Jumalani…

Mutta hänen täytyy, eihän ihminen voi iäti vihata? Eikä kukaan ole itsekään synnitön…

– Ottaa vain ryypyn silloin, toisen tällöin, sitä veri kaipaa, kun on tottunut.

– Mutta kun ei saata… "silloin tällöin!" äännähti Malakias kuuluvasti, väitellen kuiskuttajan kanssa.

– Kyllä siihen pian harjaantuu.

– Eipä! Minä kohta juon.

– Nauretaan sellaiselle miehelle, joka ennen on tohtinut ryypyn kallistaa ja nyt siihen paikkaan lakkaa kuin veteen.

– Ei uskalla…

… Poika on nyt kasvamassa, maata rupeat asumaan, velkasi maksat, rikastut. Emäntäkin leppyy. Mikäs siinä: pakko on leppyä mieheensä.

Juttelu oli kuuluvinaan korvassa. Malakias tiesi, että omat ajatukset siinä vain peliä pitivät. Mutta häntä miellytti kuulla. Se kaikki nostatti mieltä. Elämä sai sen kautta väriä ja viehätystä.

Kaiken sen yläpuolella leijui pikkuinen poika, joka nytkin taapersi pihassa puuhevoisineen, tai lammasnavetassa nuorten karitsain kera luikki aidantakana piilosilla ja pani pä-ä-ää.

Virtsa vuosi avatusta aukostaan koskena. Ori asteli hieman arkana pehmeässä lumessa. Malakias tunsi tekevänsä työtä. Oikeata hyödyllistä työtä. Maamiehen työtä. Hän tapasi itsensä ajattelemasta kevätkylvöä. Ja samalla menivät ohi paritkin maaliskuiset kilpa-ajot, joihin oli aikonut, mutta kuitenkin jäänyt pois. Nyt tuntui tuo poisjääminen suurelta voitolta. Miehen arvo omissa silmissä nousi. Lisäsi siihen kaikellaista: ei ollut maistanutkaan, Iiska oli ruvennut pyrkimään isänsä mukaan, ja nyt ajettiin oriillakin pellonhöystöä – hän itse.

Levoton mieli hetkeksi asettui. Joose vihelsi marssia. Malakias yhtyi, aluksi hymisten. Työnsi hieman kiinni virtsalaatikon suihkuaukkoa. Väkevä lannanhaju yritti ilettämään. Mutta se oli sivuasia, kun sydän samalla täyteläisenä tunsi, että mies tekee työtä.

Kiuru ilmestyi ihan pään päälle. Malakiaksen täytyi laata hymisemästä ja kurkistella kiurua.

– Kylläpä se!

Syvä elämäntuntu täyttää miehen rinnan. Ajatukset liikkuvat kuin pilvet myrskyävällä taivaalla.

Hänen oli vaikea tavottaa rauhaa. Kun sellainen tunne kosketti näinä keväisinä työpäivinä, näytti hetkiseksi avautuvan taivaanreuna. Joku tuntui tuten puhuttelevan ja kehoittavan ystävällisesti työhön.

Sellaisina hetkinä koko hänen olemuksensa huusi: elämää!.. elämää!

VIII

Eliisa seisoi maitokamarissa ja sihvilöi. Avatusta ikkunasta tulvehti sisään raikas keväinen ilma. Hämärsi, mutta hän ei ollut vääntänyt sähköä. Karjakartanolla paloi sähkölamppu. Sieltä kuului palvelustytön laulu kimakan helähtelevänä:

"Osta sä kulta se kukkumakello, kukkumakello, kukkumakello, Osta sä kulta se kukkumakello sun sänkyspäähän naulahan." —

Toinen tyttö kertasi mukana aina jonkun säkeen. Ja vihdoin yhtyi Joosekin. Hän luikkasi tallista, jonka ovi oli auki. Yritti saada bassonsa syväksi ja heliseväksi:

" – sun sän-kys-pää-hän-nau-la-han!"

Ukko kuuluu tömistävän jalkojaan eteisen lattiaan ja käyvän tupaan.

Eliisa toimittelee ajatuksiinsa vaipuneena lopputehtäviään. Ikkunasta löyhähtelevä raikas tuuli hivelee hänen täyteläistä kaulaansa ja paljaita käsivarsiaan. Hän kuulee laulun, mutta jäykkä katse ei myhähdä. Äsken jo huomasi seuraavansa tyttöjen laulunliritystä, mieli lauhtui kuin keväisen tuulen puhallus. Viime aikoina oli hän tottunut niin lakkaamattomiin, hetkeksikään poistumattomiin raskaisiin ajatuksiin, että kun ne nyt, aivan viime viikkoina, olivat toisinaan yrittäneet kirkastua, oli joskus tapahtunut että hän heti sellaisen sattuman jälkeen syöksähti aivan äärimmäiseen epätoivoon. Ja siksi hän oli jo ruvennut pelkäämään jokaista tällaista valonvälähdystä, koska kintereillä seurasi melkein aina sielunkipu, elämänpimento, epätoivo.

Hän kuulteli laulua. Ei ajatellut juuri mitään. Viime aikoina olikin tuntunut turvallisimmalta kieltäytyä ajattelemasta, solua, hipua tai huomaamatta kulkea asiasta toiseen, päivästä toiseen ilman mielenkiintoa. Elämässä ei ole mitään, jonka vuoksi maksaisi vaivan riemuita, innostua, nauraa. Voi olla muille, mutta ei hänelle… Hänelle oli lapsuus ikävä. Äiti ja isäpuoli riitelivät alinomaa. Isäpuoli piti hänestä, suosi ja hellikin tavallaan. Mutta äiti vihasi isäpuolta. Sanottiin että sekin oli ollut uskoton. Liekö? Mahdollista. Hän ei ymmärtänyt miksi äiti kylmeni hänelle, lapselleen. Nyt oli hän, itse koettuaan aviomiehen uskottomuutta, alkanut ymmärtää äitiä.

Ihminen epäilee, vihaa silloin kaikkia!

Malakias oli nyt ollut juomatta. Hän oli parantunut. Yrittelee lähennellä. Mutta hän ei salli! Se ei tule sen paremmaksi. Hänelle oli joku ystävä sanonut: Jumala vaatii nöyryytystä. Hän kysyi: miksi? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mieheni on pettänyt minut. Rakkaus on minussa kuollut. Häneltä kysyttiin: vihaatko sinä? En tiedä, hän vastasi. Nytkin hän sitä ajatteli. Elämä on harmaata ja kylmää. Täällä vain petetään ja vihataan. Nyt Malakias taas luulee rakastavansa ja ruikuttaa…

Hän hymähti katkerasti.

– Ruikuttaa rakkautta!

… Mitä se sitten on?.. Olla tänään minun kaulassani, huomenna katulutkain… Hyi sentään! – Huononakin ollessani minä en tahdo kilpailla sellaisten kanssa. Saavat pitää omansa, hän ja ne…

– Ja minä pidän omani: poikani ja kunniani.

Hän tunsi, miten itsetunto lisäsi elinvoimaa ja uhmaa. Tuli melkein hyvä olla. Alennustila ei tuntunut niin alentavalle, eikä elämä niin harmaalle. Mielessä vilahti: missähän se Iiska? Äidillinen levottomuus täytti samalla mielen. Harmaa, kylmä tunnelma sai lämmintä väriä. Hän unohti siinä hetkessä koko äskeiset mietelmänsä. Nehän tulivat ja menivät nykyään itsestään, omia aikojaan.

Tiloitettuaan maidon, otti hän käteensä erään astian ja lähti tupaan. Astuessaan sisään ovesta huomasi samassa silmänräpäyksessä Malakiaksen, joka nikarteli höyläpenkin vieressä haravia korjaten, Iiskan sahaamassa pienellä sahallaan ja ukon takinhelman ja pieksusaappaan vilahtavan kamarinovessa ja heti oven painuvan kiinni omituisella kiireellä, naksahtaen tutulla tavallaan, jossa oli hieman erikoinen ääni silloin, kun ukko aikoi mennä kaapille. Sen Eliisa nytkin huomasi ja hymähti.

Ukko oli hänelle sentään niin herttaisen hyvännahkainen, melkein hieman parempi ja avuliaampi vielä kun oli hiukan maistahtanut. Mutta Eliisan silmä keksi heti Malakiaksen viheltävän. Sähkö valaisi huonosti, lampussa oli kuin joitakuita tulisia onkilieroja vain.

– Mikä sen sähkön taas? Malakias katsoi lamppuun ja samalla Eliisaan.

Sattuivat silmät yhteen, viivähtivät kahden puolen. Eliisa naurahti:

– Eihän se Iiska vain sormiansa sahaa?

Läheni.

Iiska sahata-nilkutti.

– Ei Iiska, aika mies, kehui isä.

Iiska sahasi suurta halkoa.

– Näytä, ettet sinä, sekaantui äiti pojan sahuuseen.

Mutta poika huusi:

– Ei!.. anna minä tahaan!

Ja sahasi.

Molemmat vanhemmat seisoivat ja katsoivat poikaa. Katseet taas yhtyvät. Malakiaksen silmä rakastaa ja odottaa. Tuntuu kuin koko hänen hermostonsa odotuksesta vapisisi: nytkö se on lopussa tämä korpivaellus? Onko nyt kevät tullut?

– Rakas Eliisa! hän kuiskaa.

Mutta silloin Eliisa ikäänkuin pyyhkii häntä ohimennen silmäyksellä, joka on kylmä, harmaa, kuollut, ja lähtee askareilleen.

Silloin jää Malakias paikalleen kuin patsas. Katse seuraa elottomana ovea kohti astelevaa naista. Eliisan astunta on keveän joustava, ruumis notkahtelee sulavasti, huivi on valahtanut niskaan ja valtaava hiuskuontalo ikäänkuin riemuiten pelmahtanut vapauteensa. Malakiaksen sydämessä syöksähtää. Silloin ennen – näky oli monikertaan uusiutunut – kun Eliisa noin poistui luota, hän aina katsahti taakseen ja löysi Malakiaksen katseen lumottuna… Silloin Eliisan silmissä eli kutsuva, hyväilevä, kiemaileva rakkaus. Se kutsui, aivan kuin lapsena leskijuoksuun, ja Malakiasta ei voinut pidättää mikään. Hän juoksi ja, jos vain ihmisten silmä välttyi, sulki viehättävän vaimon syliinsä.

Hieman kalseata oli Eliisan halailu silloinkin. Hänen luonteestaan puuttui se kuumentava tuli, jota Malakias omassaan tunsi olevan niin valtaisia annoksia. Tuli, joka kuumentaa rakkauden ahjoa. Eliisa osasi sitä kiihottaa ja iloita sen kuohusta Malakiaksessa. Mutta itse pysyi aina pidättyvänä, hieman viileänä. Hän oli niitä, jotka mieluummin ottavat kuin antavat.

Malakias oli elänyt koko keväimen uuden elämän aavistelevissa merkeissä. Hän ei ollut pannut huuliinsa pisaraakaan viinaa. Hän tunsi miten elinvoima hiljoilleen palasi ruumiiseen, miten ajatuskyky kirkastui, miten mielenkiinto tarttui yhä uusiin asioihin. Malakias oli kuin puu, joka oli pitkän aikaa ollut revittynä juurineen maasta, epämääräisessä muuttotilassa, jonka juuri toisensa jälkeen kuivuu, kuoleutuu, oksa toisensa jälkeen lakkaa viheriöitsemästä ja väsyy. Kun puu sitten pääsee takaisin juurilleen, tuntevat ensin elinvoimaisemmat elämänkutsumuksen. Mehevässä mullassa on elämä. Se nousee juuria myöten runkoon, latvaan, oksiin. Yhä useammassa juuressa elämä vertyy, yhä useampi oksa ja lehvä alkaa viheriöidä. Puu voimistuu, alkaa elää.

Näin oli käynyt Malakiaksen. Hän itse tunsi sen omassa ruumiissaan. Vapiseminen väheni päivä päivältä. Voima palasi. Käden omituinen, paisunut pulleus vaihtui hiljalleen työkädeksi. Pöhötys posken yläpäästä laski. Silmä alkoi saada eloisuutensa.

Hän odotti että Eliisa unohtaa sitten, kun Malakias paranee, saa takaisin miehen ulkomuodon ja huomaa ettei hän enää juo. Hänen heräävä elinvoimansa etsi uusia tehtäviä ja eräisiin se imeytyi suurella voimalla.

Varsinkin talouteen. Kevättä varten oli hän varustautunut nyt kuin mies. Hän tahtoi kylvää, rakentaa, järjestää. Mitä enempi hän ajatteli ja puuhasi käytännöllisten asiain kimpussa, sitä vähemmän hän kärsi aviosuhteen rikkoutumisesta. Mutta se tuli ja hyökkäsi päälle aina kun silmä välttyi. Silloin näytti siltä kuin kaikki, kaikki olisi turhaa niin kauan kun tämä yksi asia on järjestämättä.

Hän luuli tuntevansa vaimonsa perinpohjin. Eliisa oli hieman viileä. Mutta sitä ei Malakias ollut koskaan ottanut lukuun. Onhan Eliisa kuitenkin hänen. Ja siihen hän tyytyi. Kun hän sai rakastaa ja Eliisa hymyili – se riitti. Mutta nyt. Hänen täytyi aina ajatella, kun Eliisan kanssa silmä sattui yhteen: nyt hän ajattelee minun lankeemustani. Eihän hän voi sitä olla ajattelematta? Ei hän voi! Ihminen on ihminen. Hän luulee, että minä muistan niitä. Hänen rinnallaan. Sellaisia!..

… Armahda Jumala, miten minä kuitenkin saatoin! Mutta ikinä ei sellaista olisi selvällä… ei koskaan. Selvällä minä en koskaan… Mutta miksi vie viina sellaisiin?.. Häpeästä sitte täytyy juoda lisää ja sitte tulee liikaa.

Miten kaikki onkaan muuttunut siitä, kun Eliisa tuli meille. Ajattelin että hänellä piti olla hyvin, että hänen ei ikinä pidä saada syytä moittia minua, minä kun teen kaikki mitä hän… Nyt?..

Hänen kätensä vapisi niin, että sai osoitella ennenkuin sai haravanpiikin lapaan.

Mutta nyt alkoi Iiska itkeä. Saha oli purassut sormeen. Eliisa lensi ulkoa. Malakias tempasi syliinsä. Verta tuli, mutta haava ei ollut suuri. Ukkokin kamaristaan hätään asteli.

Koko hätä muuttui lapsen lohdutteluksi. Isä piti sylissään. Äiti sitoi.

Vaari jutteli:

– Kyllä se paranee.

– Paha taha, sanoi Iiska mielistyen sormisiteeseen.

– Paha saha, kertasi äiti.

– Minä panen pahan sahan pois, sanoi ukko.

– Iikka tahaa vielä!

Ja poika vääntäysi isän sylistä.

– Sahaa uudesta! kehoitti isä.

– Ei enää, torui äiti.

– Anna sen…

– Sahaa kaikki sormensa.

Siinä keksi Malakias jo leppeämmän vivahduksen.

Hänen sielussaan alkoi laulaa pieni lintu.

Äiti meni.

– Älä vain anna sille enää sahaa, varoitti mennessään.

Uudelleen, totesi Malakias. Hän sieppasi pojan syliinsä.

– Me lähdemme katsomaan "Pojua".

– Pojua, Pojua! hoki poika käärien kätensä isän kaulaan.