Kitabı oku: «Juoppohullu», sayfa 4

IX

– Me olemme kaikin syntisiä, sanoi pastori Rapinen ja tutki katseillaan Eliisaa, joka kahvitarjottimesta kiinni pitäen istui pöydän vieressä.

– Epäilemättä. Ja minä olen yksi suurimmista, mutta…

– Mutta?

– Mutta minä en voi uskoa, että Jumala olisi lähettänyt minulle rangaistuksen tässä muodossa.

– Miksi ette? Mistä te tiedätte, mitä muotoja Jumala milloinkin haluaa käyttää?

– En tiedäkään. Mutta miksi Jumala antoi minulle miehen, joka juo itsensä juoppohulluksi?

Eliina oli suuttunut. Sieramet kohoilivat ja poskilihakset värisivät.

Hän jatkoi:

– Minä olin lapsi, ja Jumalan piti tietää että olin viaton! Miksi Jumala laittoi minulle juopon miehen, joka sen lisäksi…?

Hän heitti ylpeästi päätään kuin taisteluun hyökkäävä naarasleijona. Tumma puna oli noussut poskille. Hän ei lopettanut. Asiahan oli julkinen. Hän tiesi, että Malakias oli laittanut tämän keskustelun pastorin kanssa.

Pastori Rapinen ei ollut odottanut näin tuimaa otetta. Hän oli tottunut juttelemaan vain naisten kanssa, jotka alistuvat. Tämä oli toista lajia. Hän mietti hetkisen ennenkuin jatkoi, alentuneella, muuttuneella äänellä:

– Kyllä minä ymmärrän teitä, mutta…

– Mitä Jumala tarkoittaa sillä, että hän antaa minun kärsiä rikoksesta jota en ole tehnyt? Sitä minä en ymmärrä.

– Syntiä ovat kaikki tehneet.

– Niin! Mutta miksi ei minua rangaista niistä joita ehkä olen tehnyt?

Miksi minulta viedään elämä?

– Eihän Jumalalla ole määrättyjä rangaistusmuotoja. Mutta: te olette luultavasti hyvin syvästi rakastanut?

– Miestänikö?

– Niin: hyvin, hyvin syvästi?

Eliisan huuli vavahti. Hieman avuttomana katsoi hän pappiin. Suu yritti hymytä, mutta ei onnistunut.

– Onko miehenne saanut tuntea, että te rakastatte häntä?

Veri oli tipahtaa poskista, kun hän virkkoi:

– Minä en ole koskaan ollut kenenkään muiden kanssa missään suhteissa.

Sitte hän näytti miettivän. Ja aivan kuin totuus olisi pakottanut hänet vielä lisäämään:

– Minä en tiedä… minulla taitaa olla sellainen luonne…

Enempää ei hän voinut sanoa.

– Minä ymmärrän, tyytyi pastori. Mutta entäpä jos tämä olisi vaikuttanut vierottavasti mieheenne?

Vaimon huulet taas vavahtelivat.

– Onko hän niin sanonut?

– Ei.

Eliisa tuntui hieman vapautuvan kiusallisesta vaikutuksesta.

Ajatuksissaan hän sanoi:

– Minä luulen rakastaneeni niin paljon kuin minä olen voinut.

– Niin, sanoi pastori, enempäähän ei ole oikeus kellään vaatia.

Hän rykäsi ja jatkoi:

– Mutta jokaisella ihmisellä on lupa vaatia onnellista elämää.

Vaimo nosti kysyvää katsettaan.

– Sen saamiseksi täytyy uhrata usein se, mikä ihmisen mielestä näyttää olevan juuri hänen onnellisuutensa elinehto.

Eliisan katse kysyy.

Pappi jatkaa:

– Ymmärtääksenne minua, täytyy hieman selittää. Teidän miehenne olisi kaivannut myöskin hellää sääliä, osanottoa ja anteeksiantamusta lankeemuksessaan, voidakseen tulla sellaiseksi mieheksi jota te ajattelitte ja rakastitte.

Pastori katsoi läpitunkevin silmin.

Eliisa ei katsettaan väistänyt, mutta silmässä ilmeni suurta levottomuutta. Pappi jatkoi:

– Teidän miehellänne on perinnöllinen alkoholismi. Hänen juoppohulluutensa on isien perintö. Häntä tuskin saattaa pitää itse syyllisenä, ainakaan muuta kuin osittain. Syy on isissä, yhteiskunnassa, joka toimittaa ihmisten saatavaksi tätä kamalaa ainetta, niissä, joiden esimerkki houkuttelee heikkoja juomaan, niissä juopoissa, joiden seurassa tauti on kehittynyt. Mutta langennut saa kuitenkin koko yhteiskunnan edessä kantaa kaiken edesvastuun. Eikö sellainen ihminen ole myöskin säälittävä, aivan kuin ihminen joka tietämättään saa spitaalitartunnan? Eikö myös hänellä ole aihetta syyttää Jumalaa: miksis minun tämän kaltaiseksi teit?

Nyt vaimo vapisi. Hän kurotti kätensä pappia kohti kuin apua anoen ja kuiskasi:

– Me-meneekö se tauti… aina… perintönä?

Harmaat silmät lävistivät pappia. Mutta kun pastori viipyi, kiljahti Eliisa:

– Oi! Älkää sanoko. Se ei mene! Ei saa!

Hän hyökkäsi nyrkit pystössä kohti kalpeana seisovaa pappia, ikäänkuin estääkseen tätä sanomasta kauheinta. Mutta samalla hän lysähti tuoliin. Vääntelehti ja voihki niin hirveän tuskan vallassa että papinkin kyyneleet alkoivat vuotaa.

– Poikani… poikani!.. Hyvä Jumala armahda!.. Älä enää meitä rankaise niin hirveällä tavalla.

Rukous tippui huulilta kuin kyynelin.

Yhtäkkiä hypähti hän jaloilleen, polki raivoten lattiata ja kohotti ristitetyt kätensä taivasta kohti huutaen:

– Herra Jumala… ota minun kunniani ja onneni, mutta säästä lapseni tältä hirmuiselta perinnöltä!

Pappi läheni kalpeana, joko auttaakseen tukeamalla vapisevaa vaimoa, tahi langetakseen polvilleen rukoukseen. Mutta Eliisa riensi kiivaasti omaan huoneeseensa ja heittäysi vuoteeseensa valittaen kipeästi.

X

Sillä aikaa kun edellä kerrottu tapahtui, oli Malakias liikkunut kartanolla. Iiska ajeli naapurin vuotta vanhemman tytön kanssa, tytön ollessa hevosena ja Iiska ajajana. Malakias ei tehnyt oikeastaan mitään. Hän kävi huoneissa, tarkasteli rattaita, työkaluja, kohenteli, kolisteli, mutta katsoi joka välissä asuinrakennuksen rappusille, tahi kuulteli. Kun kuuli kiivaan, lyövän ovenkäynnin, säikähti. Sen yhteydessä oli jotain ääntä kuulevinaan. Kun kiireesti, melkein puolijuoksua riensi tupaan päin, löi hänen sydämensä kummasti. Miksi ovi kävi niin kovasti? Mitä tapahtui? Oliko sittenkin tullut tehtyä tyhmästi pyytäessään papin puhumaan Eliisan kanssa? Mutta kun hän ei itse osannut. Hän kyllä ajatteli ja ymmärsi, mutta paremmin tunsi kuin kykeni pukemaan sanoiksi sen, miten heidän asiansa oli.

Tuska oli pannut hänet kerran avaamaan sydämensä pastori Rapiselle. Ja tämä oli ymmärtänyt niin hyvin, että sitä oli kumma kuulla. Kun pastori puhui hänen lankeemuksestaan, oli se erilaista kuin muiden puhe. Kerran oli siitä hänelle puhunut rovasti ja tuominnut niin että hän ensin pelästyi ja alkoi vapista – hän oli silloinkin "pikkusen maistanut", muisti hän. Mutta sitten oli hänen luontonsa noussut, kuohahtanut. Hänhän oli syyllinen, syntinen, langennut! Eikä hän koskaan ollut muuta ajatellutkaan, paitsi silloin kun toverijoukossa hulluteltiin, oltiin yhdenlaisia, hurjasteltiin eikä kaduttu mitään. Mutta hän oli pyytänyt anteeksi, ainakin koettanut. Eliisa ei antanut. Ja rovasti tuomitsee! Mitä varten sitte armo on? Eikö se olekaan katuvalle syntiselle? Jollei ole armoa, mitä sitä sitte maksaa vaivaa nöyrtyäkään ja anteeksi pyytää? Elämähän on mennyt. Sovittamaton rikos on tehty. Vaimo, pappi, kaikki vain tuomitsevat ja Jumala rankaisee heidän tuomionsa mukaan…

Hän muisti elävästi miten hän suuttui rovastille. Rovasti oli mennyt noloksi ja ruvennut syyttämään että hän oli nytkin juovuksissa. Meni pois asiasta. Niin hän olikin, mutta ei kiusallakaan tunnustanut. Väitti olevansa vesiraitis. Silloin olisi saattanut potkaista pappia, se oli niin olevinaan – syntinen itsekin, viinanjuoja hänkin, ahnekin, eikä edes mikään uskovainen. Mitä sellainen!

Mutta tämä Rapinen oli aivan toisellainen. Malakias oli tuntenut, että hän tuli lähelle, että hän veti puoleensa, että hänestä huokui rakkautta – omituista, puoleensa vetävää rakkautta, jollaista hän ei ollut ikänä saanut toisesta ihmisestä kokea. Samalla kun hänessä syyllisyydentunto kävi yhä syvemmäksi, huomasi, kuinka pastori Rapisen sanat, persoona, olemus ikäänkuin nosti häntä ylös suosta, herättäen aivan uutta elämäntoivoa. Jumala esiintyi hänelle pastorin esittämänä aivan uudessa valossa.

Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva, riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa. Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin, että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan – pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.

Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.

Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma. Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne, eikä muista… Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan, siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa, elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.

Koko "Jumalan mielenmukainen" katumus jäikin siihen. Tapaus ei ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet kuitenkin hieman araksi.

Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle miehelle… Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään, hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde palautettu.

Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan, valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.

Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt? Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa, mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan lepotilaan.

Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut juuri häntä, on tämä:

– Minä en ole ollenkaan tiennyt näistä asioista mitään… on tullut ryypättyä.

– Minä olen kuullut, sanoo pastori ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Malakias yrittää katsoa pastoria silmiin, mutta katse livistää, huuli vavahtaa, vetäytyy hammasten väliin. Ryähtää, korjautuu istumaan tuolilla, mutta ei tahdo löytää mukavaa… Löytää itsensä katsomasta uuninpellinnauhoja ja sitte pastoria, aivan kuin suurella luottamuksella odottaen jotain.

Kaikki oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Pastori oli sanonut sitte jotain hyvin hiljaa, veljellisesti. Se koski aivan toista asiaa. Mutta ääni oli veljen. Se rauhoitti. Hätääntyneellä oli joku, johon luotti. Hän luotti pastoriin rajattomasti.

Hän alkoi avata sydäntään…

Jumala tuntui silloin olevan hyvin lähellä ja hymyilevän. Koko ajan ajatteli hän siinä poikaansa. Periikö hänkin juomataudin? Sitä ei hän kysy, eikä pastori sitä sano. Mutta Malakias tekee johtopäätöksiä jokaisesta sanasta, äänenvivahduksesta, katseesta. Ja kun Jumala tuntuu olevan lähellä, eikä ollenkaan tuomitse, kättä vain kurottaa, on Malakiaksella lopulta se vaikutelma, että Jumala on antanut anteeksi ja ottanut suojaansa hänen poikansa…

* * * * *

Pastori tuli ovessa vastaan. Hänen katseensa oli hätäinen ja syvästi murheellinen. Kädellään osoitti hän emännän huoneeseen.

Kun Malakias astui sisään, makasi Eliisa vuoteessa ja katsoi tulijaan, harmaissa silmissä syvästi murheellinen, kysyvä ilme. Malakias meni vuoteen viereen eikä silmänräpäykseksikään vilauttanut katsettaan epämääräisyyden luihuille poluille. Eliisa näki sen.

Hän tarttui miehensä käteen ja alkoi hillittömästi itkeä. Malakias laskeusi vuoteen viereen polvilleen.

XI

Malakias havaitsi elävänsä merkillistä kevätkautta. Melkein joka päivä tuntui joitakin hänen elämäänsä uudestasynnyttäviä vaikutuksia. Ruumiissa ilmeni säännölliset voimistumisen merkit. Ajatusvoima vapautui konttaavasta ja hidastelevasta koteloelämästä, jossa oli ollut paljo aavistuksia, mutta vain harvoin kirkkaita, reippaita, toimintaan ajavia, elämäntekoihin yllyttäviä ajatuksia. Kaunis kevät oli aivan kuin luotu Malakiaksen elämäänheräämistä varten. Kummastuksella huomasi hän, miten auringon ja sateen yhdessä lumesta paljastama, sulattama, kosteuttaan huokuva maa tuntui nyt läheiseltä. Se veti puoleensa, herätti eloon innostavia mielialoja, synnytti viljelysajatuksia ja työhalua. Niinä päivinä, jolloin odotteli liian kosteuden haihtumista voidakseen aloittaa muokkauksen ja kylvön, kävi hän saroilla lakkaamatta. Hänen oli pelloille ikävä. Tuntui kuin olisi ollut hyvin kauan ja kaukana poissa ja palannut taas. Kotonahan Malakias oli ollut, käväissyt myöskin keväisin pelloilla. Mutta häntä oli jo useina vuosina rasittanut työn pelko ja pellon muokkauksen ikävyys. Oli ollut paljon tekemistä kantakirjaoriitten kanssa. Pellon muokkaus sai silloin jäädä rengeille, piioille ja päiväläisille. Mutta kun rengitkin vuosi vuodelta ikäänkuin kuluivat ja typistyivät, jäi käteen vain tynkiä. Sellaisten miesten pellonmuokkauksesta ei tahtonut tulla mitään, sen vuoksi oli isäntäkin ruvennut ikäänkuin häpeemään ja karkuilemaan peltoja. Joka kerta kun keväisin niitä kävi katsomassa, ne tuntuivat äänettömästi valittavan ja nuhtelevan… Jokaiselta erikseen oli kuuluvinaan kuin sairaan uikutusta. Kylvämään hänen täytyi ahtaastakin mennä, milloin ei saanut isävaaria sinne houkutelluksi. Mutta silloin tunsi olevansa kuin vieraassa työssä; pääasiaksi tuli, että joutui nopeasti pois. Kun myöhemmin kävi katsomassa orasta ja sittemmin laihoa, tuntui sydänalassa aina kaiverrusta, joka oli yhteydessä omantunnon soimauksen kanssa. Pellolle meni aina tietoisin vaatimuksin ja odotuksin että siellä pitäisi nyt olla hyvä laiho. Mutta joka vuosi vika uudistui: laiho heikkoni, pelto otti yhä runsaammin kaikenlaista rikkaruohoa. Isäntä-Malakias sai kävellä pientareitaan kuin varkain ja peläten, ettei laiho ala ääneen valittaa, ohdake ja pilliäinen loistavassa komeudessaan pilkata ja huutaa. Se oli kaikki syyllisyydentuntoa.

Niin tuli hän usein takanasilmin. Matkalla kotiin menivät jo oriit mieleen. Joku saattoi kotona odottaa tammansa kera. Ikävä mieli meni. Ori lauloi kuin kukko. Sen maine oli laajalta tunnettu. Siihen yhtyi lukemattomia muistoja ja tuttavuuksia. Mielikuvat karkasivat rasittumasta pois pelloilta astutuksiin, kilpa-ajoihin ja hevosnäyttelyihin.

Se oli aivan eri maailma. Kyllä sielläkin oli maamiehiäkin, oikeita tukevia pellonmuokkaajia. Mutta Malakias oli vain hevosmies. Ja sillä hän itseään lohdutti, kun ohdakkeen mahtava, komea punapäinen harjaskukka kohotti päänsä yli ohrantähkäin ja tervehteli tutuksi tehden ja ollen olevinaan.

Mutta nyt. Malakias oli kuin pellon lumoissa. Työhalu pakotti päivä päivältä voimistuvissa jäntereissä. Mieliala asusti maanviljelysaskareissa, ja hevosharrastusta vastaan tunsi melkeinpä suoranaista vastenmielisyyttä. Omituinen sattuma sekin, ettei hevostuttavia ollut pitkään aikaan käynyt talossa. Ne kaikkosivat silloin, kun Malakias sairastui. Eivät tulleet edes katsomaan, antoivat ystävän olla oman onnensa nojassa. Eivätkä sittenkään, kun hän parantui, kiirehtineet. Kun ei ollut kenen kanssa puhua hevosista, vieraantui. Isäkin oli niin vanhanaikainen, ettei hänenkään kanssaan huvittanut. Oli aikoinaan kyllä ollut ahkera hevosvaihtaja hänkin ja muisti puhua kaupoistaan. Mutta Malakias katsoi hevosvaihdon kuuluvan muinaisiin asioihin ja nauroi sellaiselle. Joose oli niin yksinkertainen ja saamaton, että kiroili Pojua, kun se on muka niin raju, ja siis pelkäsi. Ei niiden kanssa viitsinyt. Lähi naapuri oli raittiusmies, eikä Malakiaksella ollut hänen kanssaan yhteistä. Muut kyläläiset ilmeisesti eivät olleet oikein vielä selvillä, milloin Kirsiin sopii mennä.

Malakias siis sai elää yksin kotiväkineen, vieraantua hevosasioista ja kauniin keväimen kera lipua lähemmäksi maata, taloutta ja perhettään.

Sen jälkeen kun pastori Rapinen oli käynyt, oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken ikäänkuin äänetöntä lähentymistä. Asiasta ei tosin puhuttu, mutta Malakias havaitsi, että Eliisassa oli tapahtunut muutos. Kun silloinen itku oli loppunut, oli hän lähtenyt askareilleen ja katsonut merkillisellä tavalla suoraan Malakiasta silmiin. Ja Malakias oli vastannut katsomalla, tietämättä tulisiko hymyillä vai osoittaa huolta.

Tottumus kiteytyi nyt tälle pohjalle. Päivä meni toisensa jälkeen. He alkoivat puhua ja neuvotella keskenään. Malakias, jossa jo oli alkanut tapahtua hiljainen tasautuminen, elämäntunto kun etsi aivan itsestään viihtymystä maatöistä, viljelyssuunnitelmista ja kuvitelmista, talousaskareista y.m.

Mutta kaiken tämän taustalla oli poika, pikku Iiska, joka päivä päivältä valloitti isän sydämen yhä ylivoimaisemmin pelkällä tallustamisellaan, huudollaan, naurullaan ja jutuillaan, olemassaolollaan. Tähän tuli nyt lisäksi äänetön mutta syvästi tunnettu rauha vaimon kanssa. Samalla tuntui kevättään elävässä, uudestaan elämälle syntyvässä sielussa, kuin entisyys kokonaisuudessaan, myöskin se raskain, olisi alkanut sulkeutua muistojen takalistoille. Samalla hänessä rakkauselämä elpyi merkillisesti samanmuotoisena kuin aivan nuorena, jolloin Eliisan tuli tuntemaan ja omisti hänet.

Eliisa oli sikäli muuttunut myöskin, että hän oli uudelleen voittanut itsensä ja ruvennut katsomaan miestään silmiin. Tämän silmistä olikin kadonnut pitkäaikainen verestys. Tummat renkaat olivat vaalenneet ja pussit hävinneet. Silmästä löysi taasen Malakiaksen vilpittömän katseen. Siitä oli alkanut hävitä aikaisempi arkuus, juoppoudenaikainen luihuus ja sijaan oli ilmestynyt se sama miehuullinen, itsetietoinen tirkistys, jonka Eliisa tunsi niin hyvin "sankari-ajoilta". Eliisa ei huomannutkaan, miten hän suli, talttui ja taipui tämän katseen edessä ja lipui hiljoilleen lähemmäksi miestä, jonka aviorikollisuus samalla himmeni eikä enää ollut joka näkemä silmäin edessä.

Häntä vaivasi kohtaus pastorin kanssa. Luonne, joka oli järjestelmällisesti kätkenyt sydämeensä ja kantanut yksin kohtalonsa ja surunsa, kärsi siitä, että verrattain vieras mies oli saanut tilapäisesti kurkistaa hänen sieluelämäänsä. Mutta siitä huolimatta mitään vihaa ei hän saattanut tuntea. Pikemminkin hän kaipasi uutta keskustelua, niin vaikealta kuin tuntuikin miten voisi löytää sopivan keskusteluaineen ja estää pappia tulemasta liian lähelle, pyhitetylle alalle.

Omituista kyllä, se valtaava tuska, minkä Eliisassa synnytti pastorin selitys juomahimon perinnöllisyydestä, hellitti muutamien päivien kuluessa. Pelko, että hirveä perintö seuraisi Iiskalle, ei ottanut oikein vakaantuakseen. Äitinä hän ei sitä ajanpitkään saattanut uskoa, vaikkakaan ei päässyt sen mahdollisuusoletuksesta. Tämän helpottavan sieluntilan aiheutti ilmeisesti myöskin se, että suhde pojan isään, Malakiakseen, oli taas oleellisesti muuttunut, että Malakiaksen taloustoiminta, hänen raitistumisensa ja reipastumisensa herätti aivan uusia elämän kevättunnelmia, joiden rinnalla kaamea pelko pojan kohtalosta, joka juonti alkunsa siitä menneestä kurjuudesta, ei voinut vallata mieltä. Sillä poika oli hänelle niin rakas, se oli hänen ainoa todellinen jumalansa, jota hän äskeisinä kovina aikoina katsoi, halaili, vaali ja kasvatti voittaakseen kuolettavan elämäntuskan. poikansa elämälle. Tässä elämän keväisen nousun uudessa vaiheessa oli siinäkin Iiska keskuksena. Jos hänen olisi pitänyt ajatella ja pelätä yhä, että pojassa ehdottomasti uusiutuu isän tauti, hän ei olisi voinut ensinkään tuntea tätä kevättä, vaan olisi painunut suruunsa.

Mutta nyt oli tarina juomahimon ja sitä mahdollisuutena seuraavan juoppohulluuden periytymisestä Iiskaan muuttunut näissä sopivissa olosuhteissa äidille elinvoimaa lisääväksi kannustimeksi taistelemaan sellaisen mahdollisuuden toteutumista vastaan. Ja hän taistelisi!

Vielä ei oikein tajunnut, mitä muutoksia hänen ajatusmaailmassaan oikein tapahtui. Mutta sen saattoi huomata, että mieheen äskettäin kohdistuneen ylenkatseen kylmä, harkittu voima siirtyi tukemaan vihaa, joka yhä selvätajuisempana kohdistui viinaan ja sen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin. Hänen mielessään eli tässä suhteessa yksi ainoa voimakas ajatus: Iiska ei tulisi saamaan huuliinsa pisaraakaan viinaa niin kauan kun hän sen voisi estää. Pojan hän opettaisi tietämään, mikä erikoisvaara juuri häntä viinan nauttimisen kautta uhkasi. Hän antaisi poikaa opettaa sellaisten, jotka ymmärtävät.

Siten saavutti äiti sielussaan joltisenkin välirauhan.

* * * * *

Kauraa kylvetään. Malakias oli aamuvarhaisesta Joosen kera äestänyt. Sitten oli Malakias alkanut kylvää. Työ tehtiin nyt perusteellisemmin kuin moneen vuoteen. Miina, palvelustyttö, oli tullut myöskin peittämään.

Naapureita oli pelloillaan. Ainoastaan eräs lähi saroista makasi vielä koskematonna. Se oli Malakiaksen erään juomatoverin oma.

Aurinko paistaa kirkkaalta, viileältä taivaalta. Kuuluu yhtaikaa monen näkymättömän kiurun loistava viserrys. Pelloilta sattuu korvaan milloin äestävien tyttöjen laulu, milloin kimakka nauru, kisaileva huuto, hevosta kiirehtivä tai haukkuva toruminen. Kylväjät liikkuvat arvokkaina, väkäisinä, työntävät maahan siementä.

Malakias huomaa tämän kaiken. Hän keksii olevansa nyt taas kyläläisten rintamassa, elimellisesti mukana, parhaitten joukossa. Mieleen vilahtaa tuskainen, painostava häpeäntunne viime keväältä. Kylvö oli jäänyt myöhälle. Hän ei viitsinyt, teki syyksi ettei joutanut. Kun ei sattunut saamaan muitakaan kylvämään, täytyi vihdoin itse. Mutta se oli jo niin myöhään, että eräitten toisten oli oraalla, ja häntä hävetti.

Nyt sitä vastoin. Äsken kävi muuan naapuri, joka kylvi sarallaan, katsomassa. He puhuivat aivan kuin entisaikaan, silloin, jolloin hän ei vielä kevättään tarvinnut oriille ja juopottelulle.

Tämä kaikki oli elämää. Hän vihelsi. Muisteli mitä lauluja osaisi. Ja niitä tuli mieleen rivittäin.

Tämä sarka alkoi lähetä loppua. Sitte toiselle. Miten hän nyt voi hyvin! – Kello talon katolla soi. Joko nyt on päivällisaika? Todellakin. Sepä hauskaa.

– Laske siihen valjaat, Miina, ja mennään syömään. – Hoi Joose!

Syömään.

– Jaa-hah!

Malakias astui Miinan hevosen luo. Se oli ruskea tamma. Varsa oli jo parin kierroksen ajan alituiseen kurottanut turpaansa emon nänneihin, mutta kiire ajo oli estänyt onnistumasta. Kun tamma nyt pysähtyi, oli varsalla niin kiire, ettei Miina tahtonut ehtiä valjaita pudottaa. Hän hätisti varsaa pois. Tamma katsoi pitkään ja kutsuvasti. Varsa jo kikatti ilmi tyytymättömyyden. Emo sanoi: hö-hö. Silloin jo aisakin oli poissa tieltä. Varsa otti osansa. Malakias taputteli tammaa ja puhui mielistellen. Tamma katsoi viisailla silmillään hyväksyen.

– Mene vain, sanoi isäntä Miinalle. Minä tulen tamman kanssa, kun varsa saa enimpään hätäänsä.

– Kiki, kiki nyt. Tyttö taputti varsaa hellästi ja meni.

Kaikilta saroilta liikkui kylvöväki kylää kohti. Kuului iloista hälinää, huutoja ja leikinlaskua.