Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 3

V

Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.

Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen, julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi, että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi. Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli puolen yön.

Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä asioita.

Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis. Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa, teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon juhlallinen kajahtelu.

Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat valmistautumaan.

Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui, ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.

Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli lasketellut hiukan vapaammin.

"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne, kaikki ovat siellä niin olevinansa; se näyttää minusta hävyttömältä totuuden ja Jumalan pilkalta.

"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se". Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni! Enhän sille mitään voi, että näen, että ajattelen näkemieni johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen vapaa-ajattelija.

"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."

He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.

Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa löytäisi Eeronkin!

Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa, tulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa kesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä toisia katselemaan.

Lihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat toisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He väistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat nojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen kirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa.

"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta", sanoi

Tolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi.

"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?" kysyi Tolvanainen rypistäen silmäkulmiaan.

"Onpahan vain sellainen, tavallinen", sanoi toinen yhä tarkastellen ihmistulvaa.

"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä kansakoululla."

"Mitä pahaa siinä on?" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin huomiotaan.

"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja sunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?" Tolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta.

"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla … tuskinpa kukaan. Mutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja sivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja raittitansseissa."

"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä niinkuin heidän mestarinsakin on."

"Mikä mestarinsa?" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä kannalta.

"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?"

"Ettehän te vain pirua tarkoita?"

"Pirua", matki Tolvanainen moittien. "No niin, pirukin kyllä on heidän mestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt oikeastaan alapäälliköitä."

"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?"

"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?"

"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä…

Ei helkkarissa…"

"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä vähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?" Tolvanainen katsoi terävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle.

"Tuota", hän sanoi, "en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri jumalankieltäjä. Eikä hän olekaan."

"Onpa hän!" huudahti toinen kiihkeästi. "On hän, mutta sinä et tahdo sitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva nuorisoa johtamaan."

"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi edistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen uskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä kellekään tyrkytä."

"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan."

"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia."

"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on se sivuasia."

"Hm, noo…" nauroi toinen.

"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia

Laivuriselle."

"Eihän itkunkaan asia?"

"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä."

"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen", väitti Airaksinen, nyt jo vakavammin. "Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden vihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa arvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti."

"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat vihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan."

"Eihän nyt aivan yhtä, sillä… Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee tuossa kirkosta." Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen huomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana. Tervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia.

"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla", alkoi Tolvanainen ystävällisesti sanoa.

"Tuli lähdettyä", sanoi Laivurinen, "mutta unettamaan tahtoi ruveta."

"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?" kysäsi

Tolvanainen.

Laivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää tarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään:

"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä sain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella." Kaikki nauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi sen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa:

"Sinä olet… Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin kuin sinua."

"Eikä, mutta minä vain sanon."

Mutta Tolvanainen alkoi suuttua.

"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti kävelemään pois.

"No mutta … tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta Tolvanainen meni.

Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli harmissaan.

"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain, rikasten kanssa", sanoi Airaksinen.

"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy."

He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.

VI

Iltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan muutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen puutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli nimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja Laivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä.

Kaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän oli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä Tolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli suuttunut j.n.e.

"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole", sanoi nauraen Bendell.

"No, entäs sinä?" Laivurinen kysyi myöskin nauraen.

"Samoin tietysti … ainakin yleisön mielestä."

"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä."

"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen alaiseksi!"

"Siitä minä viisi… Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun kieltävän Jumalan?" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä hymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo vakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa; vastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä.

Airaksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi:

"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!"

Laivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme.

"Ei", hän sanoi, "te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele sitä niinkään leikilliseltä kannalta."

"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet meiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa", virkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti. Laivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään eikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden pilkkakirveiden kanssa voisikaan!

"Tosiaankin", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin uudestaan leikillisemmälle kannalle, "en ole tiennyt ennenkuin vasta viime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni suhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen harhaluulo vähän ikävä…"

"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran", keskeytti Bendell, ja toiset alkoivat nauraa.

"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille, että tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin olevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta minun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys, maneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää."

"Hm."

Toiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan.

"Esimerkiksi kirkkoyleisö", jatkoi Laivurinen, "minkälaista se on! Ja minä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun rinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä ja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus, että mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt ilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan pappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen koulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi 'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä."

"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?" kysäisi Bendell.

"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta kristillisessä kirkossa se on pääasia."

"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty", virkkoi Airaksinen, "sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää ihmistä vihitä papiksi."

"Ole vaiti!" huusi Laivurinen, "kyllähän ne saattavat paperilla olla olemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se paljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen olevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä itseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus."

"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus teki?" kysyi Airaksinen.

"Seurakunta tietenkin", ehätti Bendell.

"Seurakunta, niin", sanoi Laivurinen. "Mutta seurakunnille ei tähän aikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden ainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit saattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee hänet? Eipä tunnekaan." Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten olisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän aikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia saarnain johdosta y.m.

"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien uskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia", arveli Airaksinen.

"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut erityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän kristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin hyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa, jotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii. Pappi on herra meidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän työmiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa."

"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan", huomautti Airaksinen, "nimittäin kehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet Kristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi tieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat tällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus."

"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole", väitti

Laivurinen.

"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä vastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen pidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän nojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy lahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja tutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin kirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan kirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri ajattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä enempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset."

"Eiköhän?" keskeytti Airaksinen.

"Ei!" huusi Laivurinen kiihkeästi, "suruton ihminen hän on, niinhän jumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta raamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?"

"Ei hän omia muodostelujaan…" väitti Airaksinen, "Uskontunnustus on vanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän…"

"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan, mitä ei", huomautti Laivurinen ivallisesti.

"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat muodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys uskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu", jatkoi Airaksinen.

"Siinäpä se juuri on!" sanoi Laivurinen hermostuneesti, "muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat veltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimään elämää uskosta."

"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut", sanoi

Airaksinen.

"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?" huudahti Laivurinen.

"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on oikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää."

"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!" väitti Laivurinen melkein halveksien. "Se on kauppamiehen puhetta", jatkoi hän vielä. Siinä oli puoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa lahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta oikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan; nämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja naurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan näitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena tuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin…

Tämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin menevä väittely oli saanut aikaan.

"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa hän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää persoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko ei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja ylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi tuomarina", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua.

"Niin", jatkoi Entonen, "mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että kirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä vastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa humussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan syrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan väliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan näillä tienoin."

Airaksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että hänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin.

"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää oppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa vastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin valloituksiin!"

"Kuka tässä on sitten kavaltaja?" kysäisi Laivurinen.

"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on. On ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla yksi tiekin."

"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa."

"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi tunnustus."

"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä häneen.

"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin.

"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?"

"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan hymyyn.

"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon oppia halua moittia, vaan menettelytapaa."

"Noo … kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää, mutta…"

"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin: yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista, että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo. Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan, pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita, niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta minäkin olen saanut papin niskaani."

"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.

"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli välimme kylmäksi."

"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta, puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi, sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun verran pilkallisella äänellä hän vastasi:

"Sitäpä sinä nyt aina matkit."

Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:

"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."

Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville, mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä? Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. —

"Mistä … mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime aikoina on niin lakastunut?.. En ole enää missään suhteessa erinomaisempi kuin muutkaan … aivan vain tavallinen ihminen", jupisi hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.

"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta ole ollenkaan mihinkään… Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!.."

"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan … kukaan, paitsi omaisiani, kaipaa minua… Taikka oikeammin: että minua tuomitaan hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi…"

Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti. Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten poistaaksensa kärsimystä.

"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet takausjuttu mieleen.

"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja … solisluu? Ei … se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa, mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos…

"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen kysymys… Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi…

Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.

"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän ajattelemaan… Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua eikä heitäkään … ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen silmistä ja käytöksestä… Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin aivan turhanpäiväisistä asioista… Arkoja hekin ovat kuin lasipullot…

"… Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen. Umpimielinen minäkin olen… Enkä minä innostu enää, minä olen kuin puolikuollut… Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua…

"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.

"No … saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan itseään lohdutellen.

"Mutta … unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.

"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne huonommatkin, kelvottomammatkin… Ja … ja kuka sitä on sanonut, että minun, juuri minun pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä tanssia?.. Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti minun täytyy kestää vastuksia!.." Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.

"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka … ja Liina myös!" Sydämessään nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten sortoa ja lyönyt laimin perheensä … "sellaista seuraa!" jupisi hän ääneen.

"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten tahdon elää!"

Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään. Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia… Likeiset tulevat siitäkin syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi…

"No terve!"

"Tervetuloa!"

"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."

"No?"

"Vierus on kuollut."

"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.