Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 8

He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia ennustuksia vastaan ja elää … elää … elää!

XIV

Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut varsinaisesti puhuttu.

Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.

Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin Santavaara ja sitten Kärppälä.

Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa lainakirjain hakijoita taikka… Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon siksi, että tullessaan – Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.

Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain sitä ja kumpikin puolue aavisti toisen ajattelevan juuri sitä. Useampain viime vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin paremmin oikealla alalla.

"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana pitää, hänelle on kuolema vain voitto."

Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.

"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi.

Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän ajatteli.

"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin kyllähän sitten kuolema peloittaa."

"Niin minuako?" kysyi Laivurinen.

"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä."

"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua tarkoittavan."

"En minä opettajaa…"

"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin, pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi kestämään näitten miesten karhuamista.

"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.

"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin maailmassa ollaan."

"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan… Niin se on kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan." Hänkin nauroi.

"Vai niin… No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille poskille nousi hiukan punaa.

"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta… Kuinka sitä saataisiin korjatuksi, jos opettajakin … niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin sairaankin."

Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:

"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin puhunut ja valitellut."

"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa omansa teiltä."

"No on se niinkin."

Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla.

Laivurisen katse muuttui totiseksi.

"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään … en ollenkaan mitään", virkahti hän.

"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä.

"Niin on", jatkoi Santavaara.

"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe seisahtui.

"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain tavalla selvä tulla."

Kärppälä nosti päätään:

"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?"

"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:

"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua."

"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän itse, etten kykene edes paljon liikkumaan."

Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.

"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä.

Laivurinen naurahti siihenkin.

"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin velkain maksuun.

"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen

Santavaara.

"Ehdotteleekaan?"

"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä hakemaan."

Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!.. Hän ei voinut olla enää sanomatta:

"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää velkoihini."

Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.

"Niin … mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.

"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."

"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.

Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa hänen asioistaan ikäänkuin ei häntä enää olisi olemassakaan!.. Santavaaraan hän oli äsken oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?

"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.

Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti teräviä sanoja puhkeamasta.

Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevaisia pois maallisista asioista… Sinä kiellät heitä ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!..

Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja huomioita – siinä kaikki.

Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään.

"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki pääsevänsä vieraistaan.

"Niin … kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä.

"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy tehdä konkurssi."

Santavaara tuli kättä tarjoomaan.

"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä asiasta."

Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä painoi silmänsä alas.

Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.

* * * * *

Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että

Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.

Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja muuta…

"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän. "No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen tietää… Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää terveyttä rahalla ostaa."

Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi; kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli ollut kahdesti tohtorin luona … "ja … ja kyllä sitä saa koettaa, joka kerta sairastamaan alkaa".

Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen puolestaan.

Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta, köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut, tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja…"

"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja sanoivat, että te olette vaatinut."

"Minäkö vaatinut! Eei… Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"

"Luullakseni Kärppälä."

"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut … mitäs minä.

Kerran sanoin, että jos saisin inträssin."

"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä."

"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos niinkuin sopii, niin…"

"Ei sovi… Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni."

"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?"

"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan sinne."

"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa."

Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.

Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut kipeäksi.

XV

Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee, eikö mitään tarvitsisi…

Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.

Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain paisuminen vesitautia… Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.

Sairashuoneessa on hiljaista… Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen äänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä silloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee hiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa.

Laivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä kirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen on hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa ajoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen järvipursi sumuisena, lämpimänä yönä.

Matkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui poikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin… Ja hän ajatteli ja muisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja ränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä hän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi aina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri tavalla emännät sen täyttivät.

Mutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen sijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura – ne, ne olivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin uusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi.

Oli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla sankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne tuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta.

Koko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä väsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen, poimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten sukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin…

Se oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa poskea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa kutkuttamista…

"Etkö tarvitse mitään?" kysyi muori ovea raottaen.

"Häh?.. En."

Poskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli lääkkeiden hajua … ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi katkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen renkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa – kaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti merkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut mitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa. Tyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se vähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut tyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä puitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli mainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli harvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan meneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön. Tämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja … hyvin hiukkasen, kolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan, lupasivat auttaa… Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin tuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo ikävöity… Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään, todelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn elämään…

Toivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja tuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun näkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat ja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran vielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä löytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen reunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui silloin aina iloiselta, oikein elämältä … ihan sellaiselta, miltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä se ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin onnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta tunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui huomaamatta käsistä ja katosi.

Sitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se kaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle makua. Toverit!.. Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi ympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt?

Mutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo iloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain vielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin saavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan seminaarista ja pääsi opettajaksi tänne.

Nyt kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa valmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle…

"Sitä aikaa!"

Tulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi, erityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!.. Ympärilleni kokoontui, ikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein alkuperäisiä kytöpoikia… Pantiin toimeen iltamia… Ja sitä intoa sitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!..

"Ja harrastuksetpahan virisivät."

Pilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä, miten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli kullalle…

Tyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila kolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta sitten sattumalta … ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea: täytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn… Niitä harvoin tapaa, nelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö kasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty. Hän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä täyteläisin siemauksin.

Se oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt toteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta.

Tämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana, mutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet kuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt eteenpäin tuumaakaan. Tuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää mielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot kääriytyivät yhä tiukemmalle… Ajatus voi askarrella ainoastaan olevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja jäivät vaipan sisään…

Keuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä tuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti, toisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä, milloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka kukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi mitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat ajatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet… Ei, se oli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi siinä ollut jotain varmuutta. "Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä muistaman!" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan.

"Minä se olen!" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen…

Nuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä, kuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan velvollisuudesta kestitään.

Mutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista painajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan salatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä oli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti rinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt kehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys, jonka perille ei voinut tunkeutua.

Välähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin koulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan, jolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin, mutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat entisille sijoilleen…

Nyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä lääkäreitä… Koulussa sijainen opettajana… Omaisuus tuskin velkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista mielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen viinamäen työmiehiä… Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina taimina, orpoina… Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on heidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?.. Voisiko toivoa heille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille aarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä, kaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?.. Silloin he eivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat muistoani… Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja heille perinnöksi…

Suun ympärillä väreili katkera, hymyn tapainen ilme, kun ajatus tähän ehti. Mutta ehkä ei niinkään, ajatteli hän jälleen lohdutellen itseänsä.

… Niin, tietämättöminä ja kaipaamattomina tavallisina ihmisinä heidän olisikin ehkä parempi … eivät osaisi kaivatakaan elämältä muuta kuin sitä, mitä saavat, ja sehän se on pääasia, onnellisuuden ehto, ettei ikävöi, ettei osaa kaivata mitään muuta kuin minkä saavuttaa askel askeleelta…

"Täällä on nimismies", tuli muori ovesta ilmoittamaan.

"Mitä?"

"Nimismies on täällä. Käskenkö minä tänne vai?"

"Käskekää."

* * * * *

He olivat jo vähän aikaa keskustelleet niitä näitä, kun Bendell veti taskustaan lompakon ja otti sieltä kokoontaitetun paperin. Hän tarjosi sen sitten Laivuriselle mitään virkkamatta ja hiukan punastuen.

Laivurinen katsoi Bendelliä uteliaasti.

"Mitä se on?" kysyi hän. Kamala aavistus lensi päähän: olisikohan se jokin velkahakemus?!

"Ole hyvä ja katso."

Bendell oli mennyt toiselle puolelle huonetta ja piirteli sormellaan kuvioita ikkunaruutuun hiljaa viheltäen. Laivurinen avasi paperin vapisevin käsin ja luki:

"Allekirjoittaneet sitoutuvat yhteisesti, lainana, toimittamaan viisisataa markkaa kansakoulunopettaja Eero Laivuriselle sairausapua, jos hän lähtee esimerkiksi Helsinkiin saamaan apua nykyisessä taudissaan."

Alla oli kymmenen nimeä.

Bendell kääntyi Laivuriseen. Tämä nousi soututuolista, missä oli istunut siitä saakka kuin Bendell tuli, astui hiljaa Bendellin luo, otti kädestä, pudisti sitä. Hän ei näyttänyt jaksavan oikein puhua, mutta sai vihdoin sanotuksi:

"Kiitos, veikko… Mutta kyllä se on jo liian myöhäistä minulle."

Sitten ei hän enää voinut pidättää, vaan alkoi nyyhkyttää niin rajusti, että Bendellin täytyi häntä estää kaatumasta ja johdattaa vuoteelle.

"Kiitos … myötätuntoisuudestanne", kuiskasi hän sieltä vielä kesken liikutustansa.

Bendell kääntyi taas ikkunaan, minkä hikeen äsken kuvia piirteli, ja poisti nenäliinallaan tunkeilevia kyyneleitä toisen toisensa perään…

* * * * *

Rouva tuli kotiin ja meni suoraan Laivurisen huoneeseen. Jo silmistä luki sairas, ettei varsin hyviä uutisia kuulunut.

"Mitä sanoi lääkäri?"

"Noo … ei juuri mitään erittäin, lääkkeitä antoi."

"Lääkäri oli kummastellut jalkain paisumista ensin. Mutta kun oli kuullut, että äänikin kähisi ja että vatsa oli huono, niin oli sanonut, että kyllä ne menevät itsestänsä takaisin ja että ne johtuvat kaikki samasta."

Sitten otettiin lääkkeitä.

"Vai niin, näitäkö vaan annettiin?"

"Niitä. Miten niin?"

"Eikä mitenkään."

Laivurinen tunsi jo kyllä lääkkeet. Nämä olivat ainoastaan satunnaisia tuskia helpottavia ja unettavia. —

Illalla nousi sairas soututuoliin lepäilemään. Ovi oli raollaan toiseen huoneeseen. Sieltä hän kuuli vaimonsa ja muorin hiljaisen keskustelun. Huomio kiintyi sitä seuraamaan. Hän kuuli:

"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi viikkoa."

Muorilta pääsi pidätetty huudahdus.

Laivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä lakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi sängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin.

"Kahden viikon kuluttua?" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä äänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa ilmoituksen kuuli, ollut ajatellut juuri ensinkään mitään.

"Kahden viikon kuluttua", matki hän uudestaan, melkein itsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta.

Taas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän teroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja: siellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä oleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli mukana koko hengellään ja sydämellään… Kovemmin! teki hänen mielensä huutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan sanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän seurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä synnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua, kun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen:

"Niin … niin … ettäkö kahden viikon kuluttua olen mennyt…"