Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 4

VII

Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä herättäisi… Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään … ja miksei itkisi, kun 500 tulee entisen selkään… Ja hän kun ei ole tiennyt koko tästä asiasta … se tulee ihan aavistamatta hänelle…

"Vierus kuoli… Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt epäilemättä näytän sellaiselta… Mitä sanon hänelle? Millä selitän? Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen…

Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on selvä syy miettiväiseen ulkonäköön… Pitää vain olla joku mietityttävä kirja…

Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!

Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin lauseisiin:

"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi."

"Hm."

"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko lauseen.

"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti lausuttu … tarkoitus nimittäin on oivallinen."

– Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten … sehän onkin luonnollista, ajatteli hän… Jos joku kasvatetaan muita varten, on se ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan, uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa…

Mutta elänkös minä itseäni varten?.. Jos niin on laita, missä nyt on tuo elämä?

Hän rupesi käsi poskella miettimään … kaivoi ja penkoili ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.

– Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin – minä nyt vain kuvittelen sitä – että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni, omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä aineellisesti, – päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein aikalailla vahingoittavatkin! – minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani aineellisella alalla… Niin juuri, aineellisella alalla… Sepä minua nyt totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!..

Häntä värisytti omituinen kiihko.

"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen, – niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt olisin kunnioitettu mies, varakas mies… Jaa'a ja minulla olisi paljon enemmän ystäviä!"

Hän vaipui taas mietiskelemiseen.

– Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?.. Onko minulla edes niitä?.. Se on kyllä omituista, mutta nyt minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi…

Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.

– Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia painoja. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi, henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja (minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki väliajat – jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa – tuhlasin senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille, jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat minua, vihaamaankin rupesivat… Ja minä vain kuin mikäkin apostoli, tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen… Luulottelin, etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen…

Hän naurahti myrkyllisesti.

"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"

"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii elämästä."

Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen miehen kädessä on minun elämäni onni…

"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä, syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä nyökytellen.

"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?..

"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin vakuuttavasti.

"Aatteemme oli yhteinen…"

Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.

* * * * *

"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut jotain? … aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä: minähän lyön häntä kovin laimin! … jo monta viikkoa olen lyönyt laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?..

Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin, mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:

"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.

"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti olevan kurkunpäässä.

"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä… Eihän siitä nyt sillä tavalla…" Laivurinen koetti teeskennellen saada asian tavalliseksi.

Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut, hän sanoi:

"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.

Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut, taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.

Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi itkun?

"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin…" Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että oli sanonut jotain hyvin tyhmää… Huolia!.. siitähän vaimo heti pääsee tolalle.

"Minä kyllä näen, että sinulla on huolia", sanoi vaimo. "Mutta luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on hirveämpi kärsiä kuin tieto?.. Ja luultavasti asia koskee minua yhtä likeisesti kuin sinuakin?"

Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen. Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.

"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi enää?.. Ja luuletko, ettei minullekin varma tieto olisi parempi kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas.

"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti ja ähkäisi tuskaisesti:

"Älä puhu sillä lailla!.. Puhu toisin, armeliaammin…" Hän tyrskähti kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin. Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.

"Kuule, kuinka se on?.. Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti kätensä kaulalle.

"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä, piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä pahimpana… Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi…

"Kuule, Liina… Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.

Vaimo hämmästyi.

"Minkä rikoksen?"

Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta kuului:

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.

"Eei … ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin tuota hänelle sanoneen.

"No mutta, sano jo … mitä?"

"Kuule … kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana viidensadan markan lainassa."

Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten.

Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.

"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo sanomaan.

"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?"

Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen, samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun oli unohtanut kertoa.

Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.

Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.

"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä."

"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen kanssa asioissa.

"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä."

Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle. Laivurinen hymähti.

"Se on omituista", virkahti hän.

"Herra puhuu totta sanassaan."

"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen, sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo omat asiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee… Hyvä mieliala vain pilaantuisi…

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana.

VIII

Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle kuin olisivat olleet suuriakin asioita…

"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla…"

Ja hän koetti taas.

Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän omituisen seikan ja tutki sen syitä.

Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että hän onkin jo kovin vanha mies … kolmekymmentä kolme vuotta!.. Jaa'a, paljon on jo nuorempia miehiä… Silloin selvisi, että vanhenemaan kai tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?

Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet … ja velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut, nuoruuden into on lamautunut.

Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä huvittamaan, – eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni. Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.

Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä vastustaa.

Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta – sitä ei hän myöntänyt – , aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.

Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä puhumaan.

"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän vielä innostui.

Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista. Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.

"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?"

Laivurisen suu meni ivanauruun.

"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.

Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen."

Siitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus Jobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia pakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat; mutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala välillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että profeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e.

Tolvanainen pudisteli päätänsä.

"Opettaja juttelee järjen kieltä", hän sanoi salaperäisesti hymyillen, "eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus."

Tolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen Laivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui taisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti hänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa ja väittelynhalua.

"Järjen kieltä, kuinkas muuten?" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo tulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen!

"Niin järjen kieltä", vakuutteli toinen. "Kyllähän raamattu monessa suhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi uskon kuuliaisuudelle."

"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen selittämistapa, se on vastoin järkeä."

"No niin."

"Mitä no niin? Onko se sama asia?"

"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko…"

"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet ja niiden selittäminen teidän kannaltanne sama asia?"

"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää."

"En minä sitä usko!" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi.

"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei joku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma. Kyllä niitä on, jotka uskovat."

"Enhän minä ole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain olen sanonut, että sitä selitetään väärin."

"Niin selitetään, tekin selitätte väärin", pilkkasi Tolvanainen.

"Se on kyllä mahdollista", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen käytti tilaisuutta jatkaaksensa:

"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään mitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se teitä mitään auta."

"Se on kyllä totta", myönsi Laivurinen, "jos nyt olisi niin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, – ajatellaan nyt, ettei minulla ole ensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! – ja minä tahtoisin päästä käsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia tätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa? Ajatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta ääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että minulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että minä ihailisin kristityn mainetta?"

Laivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin saadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt.

"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.

"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani."

"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi.

"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli loukata.

"Minähän sanoin, että minulla on uskoa."

"Eihän opettaja usko mitään … senhän kaikki tietävät", virkkoi

Tolvanainen, mutta joutui samassa hämille.

"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen näköisenä.

"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi vakuuttelevasti:

"Hjoo, joo, niin se on."

"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista ajatellut.

"Niin … en minä mitään… Sanon vaan, että niin se on."

"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?"

Tolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa.

"Se vaan", änkkäsi Tolvanainen, "ettei sitä sellaista oppia saisi opettaa lapsille koulussa." Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta, sillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä ajattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää.

"Vai niin … vai sitä … vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta sanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?"

Laivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta.

"Ei minun lapsilleni", alkoi Tolvanainen.

"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitan lapsille yleensä?"

"Tuota … en minä tiedä, mutta niin ne sanovat."

"Kutka sanovat? Mitä sanovat?" Laivurinen ei sitä juuri tarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista ikäänkuin nuhteen alaista oppilasta.

"Sitä sanovat", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, "että opettaja on sellainen, joka ei usko Jumalaan."

"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?"

Jostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta.

"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä", hän sanoi, "mutta sellaisesta ihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä varten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne – pakanalliselta", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella.

"Valehtelette!" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. "Te ette pidä Kristusta ojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään", jatkoi hän.

"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on pääasia."

"Niin tuottaa minunkin uskoni", vakuutti Laivurinen.

"Tokkohan?"

"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?"

"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen."

Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.

"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy huulilla.

"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.

Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.

"Muuttakaa mielipiteenne … niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.

"Mitä varten?"

"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin ikävät tiedot teidän uskonnostanne."

Hän meni ulos.

Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi rauhoittua.

Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä, pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita käsittävänä miehenä.

Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää, peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan, mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.

Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas se oli … mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli, se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan. Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.

Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt. Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta, kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä: "kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä tapana sanoa.

Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen vuoksi, itsekään suvainnut.

"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.

"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget tarvitsevat tanssia!"

Tämä oli jo sulaa pakanuutta.

Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.

"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset, mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset kävivät asiaan kiinni.

"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku.

"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva."

"Hm."

Tähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä, sanottiin jälestäpäin.

Hänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä, milloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja yhdistyy Jumalaan. "Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa", oli hän arvellut, "ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se ei voi siihen jälestäpäinkään liittyä."

Tätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. "Ei hän usko ylösnousemustakaan!" sanottiin, "eikä ijankaikkista elämää", lisättiin siihen luonnollisena seurauksena. "Ihan samanlainen on kuin vanha Kolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se kaatuu."

Siihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli luuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti merkitsee. "Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja tavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin ainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi", kertoi räätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on selvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut.

"Oh ohh-hoh sitä miestä!"

Ihmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta sitten yhä voimakkaampana ajatus: "no mutta eikö se olisi pantava pois viralta?"

Valistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat Laivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa välittänyt. "Ovat samanlaisia", sanottiin.

Ei Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä ollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit tämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä kaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein kohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja yksinäisyydessä seuraa.

Pitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista, vaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella mitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun hän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun kanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen:

"Ole varovaisempi puheissasi, veli."

"Häh? Mitä sitten?"

Nyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta yhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä ystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan. Bendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut, piti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja sai Laivurisenkin nauramaan.

Airaksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa niitä paljonkin, mutta ei ollut "uskaltanut" eikä "saattanut" puhua mitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä, nöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet pyytelevinäs, kun niin sanot!.. Vai et ole uskaltanut ilmaista… Tämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa, joka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen. Häneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin pitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti, ikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se miellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin ystäväni.