Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 7

"Ei maar", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen ilmeen, "täytyy jo lähteä kotiin."

Bendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi.

Kaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia.

XII

Omituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa kuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa siten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin johtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu kortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun.

Lieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn puoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän valmistautui toimeensa.

Ystävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen palasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin.

Mutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista, jos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he kehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein tilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli uudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan.

"Millä minä sijaisen palkkaan?" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. "On minulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa tilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!"

Sillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka olisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele ja hoitele itseäsi ja tule terveeksi!

Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui, unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän palaa ruokahalukin, kun ehtii… Olisikin tavatonta, jos niin pitkän potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.

Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina. Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan toiveista.

Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista. Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina. "Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.

Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.

"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.

"Esimies, tietysti", sanottiin.

"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En totisesti jaksa puhua."

Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat. "Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista esitelmää.

Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi, oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli, enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.

Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän: syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.

Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.

Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui Laivurinen puhumaan.

Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon, löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita… Nyt pitää puhua hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja tuo joutuu pilkan alaiseksi… Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne, niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä epäjohdonmukaiselta ja – kuulijakunta sähisi, useat juttelivat keskenänsä.

Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi. Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla ja – siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.

Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä, vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen taukoaa.

Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii olemaan vaiti.

Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja raittiuden.

Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua… Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä, kun puhuja henkeänsä vetää.

Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat luhistelemaan.

Kun olisi edes vettä! ajattelee hän.

Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus… Samassa vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas, voimaton, kuolemalle menevä?..

Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä…"

Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.

Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!" laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.

Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä, ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa ja raittiusasian levätä.

Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää takoa rautaa silloin kun se kuuma on.

Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan, että kuului voimakasta kättentaputusta.

Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen melske.

Se oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus muutamaksi silmänräpäykseksi.

"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet ryövärien luolaksi."

Ääni, joka lausui tämän heti hyvä-huutojen tauottua, kuului selkeänä ja puhtaana yli kaiken. Sadat päät kääntyivät sähisten sitä kohti hämmästyneinä ja uteliaina. He löysivät sieltä Tolvanaisen pienehkön, pyylevän persoonan seisomassa muitten istuvien keskellä ja ylpeästi ja tulisesti silmäilemässä ympärilleen kuin sotaratsu. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi Laivuriseen ikäänkuin jotain odotellen.

"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet ryöväritten luolaksi!" uudisti hän uhkaavasti katsellen Laivurista. Huoneessa oli niin hiljaista, että muutamat eivät liene raatsineet henkeänsä vetää.

Laivurinen huomasi vihdoin, että Tolvanainen häntä todellakin vaati esiin.

"Niin minäkö?" kysyi hän tahallaan tehden kysymyksensä koomillisen yksinkertaiseksi.

"Herra sanoo, että viimeisillä maailman ajoilla ilmestyvät väärät profeetat ja villitsevät kansaa", jatkoi Tolvanainen kiihkoisesti hymyillen.

Laivurinen aikoi nyt jotain vastata, mutta Tolvanainen ehätti vielä jatkamaan:

"Kaikki mitä te teette, se tehkää Herramme Jeesuksen nimeen."

Asema kävi yhä jännittävämmäksi, sillä Tolvanaisen huomautukset tekivät moneen syvän vaikutuksen. Tiedettiin, että Tolvanaisen lopetettua tulisi Laivurisen vuoro.

"Oletteko te tässä tilaisuudessa toimineet siihen nimeen, joka kaikki kaikessa on?" Siihen hän lopetti ja jäi vaativasti katsellen odottamaan vastausta. Kaikkien huomio kääntyi nyt Laivuriseen, joka valmistautui vastaamaan.

"Minä en ollenkaan tahdo epäillä", alkoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, "ettei Tolvanainen olisi tarkoin ajatellut seurauksia vaatiessaan minua näin suuren nuorisojoukon keskellä väittelemään uskonnollisista asioista. Mutta nuo raamatunlauseet, jotka olette rohkeasti uskaltanut vetää esiin tässä seurassa, enemmän persoonallisten sivutarkoitusten kuin välttämättömyyden vaatimuksesta, ovat siksi pyhät, etten minä katso sopivaksi ilman pitempää ajattelemista ruveta niiden johdosta väittelemään. Sillä mikäli minä ymmärrän, ne eivät ole tarkoituksenmukaisesti valitut, jos niiden perusteella teillä todellakin olisi aikomus tämän iltaisia toimiamme tuomita."

Sitten antoi hän seikkaperäisen selvityksen, miksi ei uskonnollisia menoja pidetä näissä iltamissa: he käsittävät raittiusasian kokonaan yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ja koska kerran yhteiskunnallinen edistys niin henkisellä kuin aineellisellakin alalla on tunnustettu oikeutetuksi, niin raittiusasiankin sellaisenaan täytyy olla oikeutettua. Eikä sellaisilla, jotka eivät itse edes hyväksy raittiusasiaa, ole mitään oikeutta tulla sanomaan, että sillä ja sillä tavalla pitää työskennellä.

"Mutta Tolvanainen luultavasti tahtoisi, että ehdottoman raittiuden asiaa ajettaisiin yksistään uskonnon puitteissa, vai kuinka?"

Laivurinen lopetti kysymykseensä. Ainakin puolet käsittivät tarkoituksen, sillä Tolvanainen osoitti varsin usein käytännössä, ettei hän ollut mikään raittiusmies.

Tolvanaista ei tarvinnut kauan odottaa. Välttäen suoraan vastata Laivurisen kysymykseen alkoi hän kertoa, miten raittiuspuuhat vieroittavat kansan lapset ja nuorukaiset pois kristillisyydestä ja kasvattavat heissä itsevanhurskauden ja tekopyhyyden haisevia rikkaruohoja; miten nykyajan sivistyneet työntävät uskonnon syrjään, sanoen sitä vain vanhaksi saduksi. Kouluhuoneisiin saavat kokoontua kaikki peliaalin joukot Antikristuksen ympärille, joka sokaisee Herran valittujen silmät. Tehdään epäjumalia sellaisia kuin raittiuskin ja niitä palvellaan irstaisella maailman melulla ja riemulla ja sillä täytetään himoitseva sydän niinkuin tuhlaajapoika täytti ravalla vatsansa j.n.e.

Laivurinen hyppäsi ylös tulisessa kiihkossa ja oli juuri aikeessa päästää sanatulvan. Mutta samassa muuan arvokas henkilö nousi penkistä, ryähti ja näkyi haluavan saada ensinnä sananvuoron. Laivurinen jättikin puhevuoron mielellään, sillä hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän voisi oikein vastata siitä, mitä hän nyt aikoi sanoa.

Tuo toinen oli Tolvanaisen veli. Hän ryähteli ikäänkuin hämillään muutaman kerran ja lausui sitten:

"Minun mielestäni veljen esiintyminen täällä on niin hävytöntä ja itsekästä, että sitä ei saata enää kuunnella. Vaikka en olekaan raittiusmies, tunnustan minä kuitenkin sydämestäni, että raittiusseura on tehnyt nuorison keskuudessa pitäjässämme niin jalon työn, ettei veljen kaltaiset moukat kykene sitä arvostelemaankaan. Minun mielestäni olisi meidän puolelta, jotka emme kykene mitään toimimaan, paljon kauniimpaa, jos kiittäisimme opettajaa ja kaikkia niitä, jotka harrastavat nuorison sivistystä seurakunnassamme. Ja minä puolestani pyydän lausua kiitokset erittäinkin opettaja Laivuriselle hänen jaloista harrastuksistansa."

Kuului yleistä hyväksymisen sohinaa.

Muutamat henkilöt olivat tällä välin vilkkaasti toimineet ja kuiskailleet toistensa korviin.

"Mitä veljen puheeseen tulee…" alkoi Tolvanainen huutaen saadakseen äänensä kuuluviin.

"Minä pyydän huomauttaa", sanoi Laivurinen yhtaikaa kuin edellinenkin. Mutta nyt oli jo syntynyt huoneessa rähinää. Bendell, joka oli kerännyt laulukunnan paikoilleen, kuiskasi Laivurisen korvaan:

"Ethän sinä viitsi enää tuhlata sanoja tuollaiselle hölmölle? Hänen veljensä sanat tekivät hyvän vaikutuksen. Annetaan laulajille nyt viimeinen sananvuoro."

Laivurinen nyökäytti myöntävästi päätänsä ja vetäysi syrjään. Bendell, vaikka ei kuulunutkaan laulukuntaan, astui musikaalisena miehenä laulajain parveen innosta hehkuen. Kohta kajahti voimakkaasti:

 
"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa pelvoton,"
 

(Tolvanainen alkoi väkijoukon läpi tunkeutua pois.)

 
"Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomen maa mun toimen saa,
Sen eestä vaan, mä ainian
Teen työtä saakka kuolemaan!
 

—

 
Teen työtä saakka kuolemaan!"
 

* * * * *

Laivurinen lepäilee sohvallaan, ei nuku, vaan uneksii. Yksi pienoisista nukkuu huivilla kiinni sidottuna soututuolissa. Ovi rouvan kamariin on hiukan raollaan, ja sieltä kuuluu hauska teelasien kilinä. Pöydällä käy herätyskello ontuen ja epävarmasti. Lamppu palaa valaisten hiukan punertavalla valolla, laulaen honottavalla, pirisevällä äänellä, joka kuuluu korvaan kuin hyvin kaukainen ja epäselvä kulkusen kilinä.

"Totta se on, se oli hyvin hauska iltama", virkahti Laivurinen. Hän nousi tyytyväisen näköisenä ylös, pani tupakkaa pitkään piippuun ja kävi uudestaan lepäämään.

Nyt hän vaipui ajattelemaan sitä kostoa, minkä hänen ystävänsä olivat

Tolvanaiselle toimittaneet.

… Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat oikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa odottaakaan…

"Ja jos minä paranen", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen. Mutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli vähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja pysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois kammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja ikkunoista.

"Minä en jätä tätä nuorisoa", virkahti hän uhmaavasti. "En minä jätä ainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan minun miehiäni… Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt jättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?"

Tänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset kaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja kehittyi.

"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua."

Pari kyyneltä kihosi silmiin.

Ja jos minä kuolisinkin… Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus tulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena muistaisi.

Ihana vavistus kulki läpi ruumiin… Miten he muistelisivat häntä, kun hän olisi kuollut?

… Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori mies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla. Niinköhän he sanoisivat?.. Heidän täytyisi sanoa niin… Moni itkisi, sillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua…

Heidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin tahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta minun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja antaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää ketään. Eikä siellä olekaan vihaa…

Ja sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät ymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin pikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle korven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa luomistyössänsä…

Kyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi…

"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?"

Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät, että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain ihmisellistä työtä!.. Mutta ei se ole ihmisellistä työtä… Luojan työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä…

Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä, tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä, itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta ilmestymisajastaan – niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä, huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on…

"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.

Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli, ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi … jonkun välikappaleensa kautta.

"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä… Mutta nyt se on jumalallista työtä."

"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.

"Minä tulen."

Hän nousi. —

 
"Tää Suomen maa mun toimen saa
Sen eestä vaan, mä ainian
Teen työtä saakka kuolemaan!
 

—

 
Teen työtä saakka kuolemaan!"
 

lauloi hän innokkaasti tahtia lyöden ja varustaen uutta tupakkaa piippuun, kun lähti teelle.

XIII

Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä päivänä sanoi vaimollensa:

"Mitähän, kuules … minua on taas ruvennut öillä hiottamaan…

Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä."

Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin parantelemispuuhiin.

Aivan oikein. Heti huudahti rouva:

"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!"

"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.

Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse, vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä, että tauti oli näyttänyt helpottaneen.

Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."

Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan… Saa nähdä mitä lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.

"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni tähden, mutta… Voi minun lapsiani!"

Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?" karsivat kylmät väreet selkäpiitä.

* * * * *

Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä noin tunnin verran. —

Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:

"Teillä on keuhkotauti … vai?"

Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta ulkomuodostaan. —

"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin tarkastamaan", vastasi hän.

Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt… Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.

Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään. Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan, mutta mitenkä lienee… Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen miettiväisenä.

"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen alkoi kiireesti riisuutua.

"Mikä ammatti?"

"Kansakoulunopettaja." —

Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä: Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.

"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti sairastaa keuhkotautia."

"Hm, niin taitaa olla."

"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän ammattiin?"

"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla ei ole."

"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?"

"Ei ole."

"Sepä on ikävää se."

Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä kysymästä:

"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?.."

Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä. Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:

"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua pitämästä."

Laivurinen pelästyi.

"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän.

"Miksi ei?"

"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni."

Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan.

"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta." Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita ohjeita. Sitten hän antoi reseptin.

"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.

Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle puolelle rintaa ja huokasi:

"Hjaa'a… Kyllä siellä on pahanlainen vika."

"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.

"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt, niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä."

Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen, kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä näyttämään kovin koneelliselta… Mutta mistä … mistä hän sen niin tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää lääkärin salaperäisestä käytöksestä.

* * * * *

Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?.. Tuo kysymys palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.

Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen kohtalo?.. Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu. Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa, Lyylini, Ottoni, Lempini… Ja minä kun olin haaveillut…

Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää itkettänyt… Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara, joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa, kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.

Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään, sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku…

Mahtoiko vaimo nukkua?

Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti kuulua.

Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut asian liian vakavalta kannalta.

Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei ole nukkunut! … selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!.. Ja hänelläpä tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.

Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.

"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän.

"Eipä tule uni."

Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai hieman lohdutusta.

"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan, että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää…"

Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.

Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet… Mitähän, jos sitä alettaisiin koettaa?.. Jotain pitää koettaa… Ei sitä tiedä, mistä apu tulee… Halveksittu mätäs kuorman kaataa…