Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 6

Rouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä.

"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti pappi.

Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin.

"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on päinvastoin erinomaisen huvittavaa…" Hänen suunsa vääntyi omituiseen nauruun.

Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.

"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin… Siksi toiseksi on syy virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin vaan, hyvästiä sanomatta mennä."

Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.

"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän odottamatta ja laski jo kätensä ristiin.

Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja työnsi mennessään hiukan Tolvanaista.

"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.

"Luuletteko te … hyvät herrat, minua sellaiseksi … raukaksi, että minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne … sellaisen … sellaisen jälkeen?" Hänen hampaansa koskivat yhteen.

"Oh hoh hoh"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan.

"Minäkin olen ihminen … ihminen! Ajatelkaahan… Ja vaikka te puhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä… Minä en voi sitä uskoa muuksi kuin… Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne on?"

Vaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen. Laivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui sitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen, painoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen hiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla.

Laivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin. Ainoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen hengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä hänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa puoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin.

"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit", virkahti vaimo surullisesti.

"Häh?" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen kasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen lauseensa voivotellen.

Laivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä ajatteli.

"Jätä, jätä minut rauhaan!" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen kasvonsa seinään päin. "Minua piinataan kuoliaaksi", jatkoi hän, "sääli sinä edes ja jätä rauhaan."

Mitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät uudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni, katui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan takaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut vaimoaan loukata… Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin tuominneet … ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein hillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi…

Ennenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen valloitti tavaton halu nukkua … nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan tullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli äkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella, että jokos se nyt tulee taas … oli jo kokonaan kuumeen vallassa…

XI

Bendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea, jaarittelivat ja huvittelivat.

"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne", virkahti Airaksisen vaimo ohi kulkiessaan.

"Hjaa…" Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi.

"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema", jatkoi Airaksisen emäntä.

"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee", sanoi Bendell. "Kun hän vaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan seurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon hänen parantumistaan."

"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella … siitä saattaa tarttua."

"Joutavia, ei se niin tartu", huudahti Bendell.

"Tarttuu kuin tarttuukin", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun esimerkin.

"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki", kielsi Bendell, "mutta se pitää paikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten kaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä liian paljon laimin", sanoi hän.

"En minä tiedä … näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään seurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen."

"Hän on, se on totta se", myönsi Bendell.

"Ja minä arvelen", jatkoi Airaksinen, "ettei hän nyt vielä ole niin huono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä aikaa."

"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja, että he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua heidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää."

"Hm."

"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan kokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle", tiesi emäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan vielä hänestä.

"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin hävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä kiusata", arveli Bendell.

"Tuskinpa sentään", sanoi Airaksinen. "Kyllä tosin Tolvanainen tässä eräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin muistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään."

"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla."

Puodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin mainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi ovelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita ostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi, miten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei usko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi, että taitaa kuolema tulla.

Tästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui kohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä kerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan luokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki tarkka ja vaatelias.

Airaksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari miestäkin lisäksi.

– Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! – Laivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä nyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon.

– Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole ylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa.

"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?" kyseltiin.

"Tosiaankin, kuka ne tuntee … saarnaa vain sitä varten, että saa palkan."

Jo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja Bendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei opettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että häpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja pannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan.

"Se on sentään mies, se Kankkunen", kehuivat miehet.

"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa."

Mutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan. Hänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan, erittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut kadehdittava.

Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.

"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia … tänäpäivänä ne ovat kuun, huomenna auringon puolella", nauroi Bendell.

"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen.

Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi Laivurinen oikeastaan oli tullut.

Hän tapasi rouvan eteisessä.

"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän.

"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo parempi."

Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas vaivautuu liiaksi … ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä vaan innokkaasti kehoitteli:

"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan … kun kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä". Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi melkein iloisesti.

"Miten jaksat?" kysyi Bendell.

"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti kuumetta… No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?" kysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle.

"Kuulin, kuulin… Ne saakelin…"

"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota meidän ukkoa?" keskeytti rouva sisään tullessaan.

"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa", liittyi kehoitukseen

Laivurinen.

Kehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että Bendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja siirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja miellyttääksensä.

"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?" kysyi hän halukkaana kuulemaan.

Laivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla tiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen, surumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen johtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että Laivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia.

"Hänellä kun on niin tulinen luonne… Ja semminkin kuin sairaana, kipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin pistäisi."

"Ei siitä mitään", vakuutti Bendell. "Tietäähän täällä kuka hyvänsä, miten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä, etteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella."

"Ja ajatelkaa!" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. "Jos minä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten johdattelee minua laumaan takaisin?" Hän katseli surullisesti hymyillen Bendelliä.

"Tietysti", vastasi Bendell. "Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle tielle jalkapuurangaistuksella."

"Tämä on samaa laatua", jatkoi Laivurinen keveästi, "tämä on tavallaan kirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin virkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin kirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella."

"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi."

"Miten?"

Bendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi virkisti Laivurista.

"On se sentään omituista", sanoi hän, "että kansan mielipide on usein kärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli puheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä muka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena."

Rouva rupesi nauramaan.

"Nauran ennen kuin sanon", hän virkkoi, "ja jos se ei liittyisi niin ikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle Tolvanaiselle." Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet odottivat huvitettuna mitä seuraa.

"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra kielsi häntä puhumasta meidän ukolle." Toisetkin alkoivat nauraa.

"Kyllä on sentään häpeä", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt ohitse, "että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin tärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän vietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta."

Rouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita hauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä mustasukkaisen, että tämä seurustelee usein "uskovaisten" vaimojen kanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä aikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa emäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi sellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta emännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa, antaa likavettä niskaan j.n.e.

Eikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta isännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään ei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten kokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu olevan.

"Se uskonto se on…" virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru huulilla.

"Mitä uskonto on?" kysäisi Laivurinen terävästi.

"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin."

"Ei se ole uskonnon syy", väitti Laivurinen, "vaan uskottomuuden. Siksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin nurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla, jolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa."

"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?"

"Älä kysy niin jokapäiväisesti", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti. "Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää."

"Perustat siis nykyään töihin?"

"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan ei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta selitettäessä väärennellään."

Bendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen vakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan:

"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet… Mutta minkäs vuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?"

"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan."

Laivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi.

"Onpa se kummallista", ihmetteli Bendell. "Ennen kyllä puhuttiin näistä asioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos sinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin omituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia raamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?"

"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne teki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia."

"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa."

"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan vakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä, miten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme kuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää niistä omat mielipiteensä."

"Mitä tämä luomiseen kuuluu?"

"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja nykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaa luomistyötä. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty laki."

Bendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka kanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli saanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime aikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin asioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin yksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika … hyvin pitkä. Hän huomautti Laivuriselle, että hänkin oli luullut Laivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään koskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen ajatus mieleen jäänyt.

Näin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja syvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee ollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän paljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen mielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja huolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja keuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi pelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen hengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän tunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli enimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli vetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden kesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella … ainoastaan tällä tavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille tienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli antautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä mukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut niistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt johtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä enää elämässä on.

Hän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti värähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä hellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta lähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan hautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja virtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon, tarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen.

Ennen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut… "Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan" oli hän ajatellut. Ja siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut ajatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntä oikein, vaan kenties käsitettäisiin väärin … eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta aina juurta jaksain oikomaan…

Mutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen hieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki.

Laivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa voimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi. Kateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi, joka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella ystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki … kaikki – oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa.

Rouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja Bendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä aivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva liikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja rakastettava.

Ei mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä.

Kaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa lopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja voimallinen voittajantunne.

"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.

"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla lailliset syyt."

"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.

"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti … jollei minulla olisi muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä, niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja muutenkin… Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita."

Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia: tämähän olikin taas Laivurinen… Ja mies, joka koko suven oli ollut sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut sillä lailla, hän ei ollut puhunut turpeesta.

Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!..

Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet, kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn sylkysäiliöön … kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään kerrallaan?

Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän, jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme… Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta… Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja, vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.

Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.

Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut, nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta: yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota, meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas palasi tänne.

Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä oikeasta … eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan…

Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus, että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin kirkkotarhaan … varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan himmeäksi ja todettomaksi.

Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi, että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu koskaan puhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.

Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole iloinen … täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa parantumistasi."

Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä, ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!

Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan, paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin, peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo auttamattomasti menettäneensä!

Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää uskalla mennä eikä viitsikään … vieläpä melkein uhalla koettaneet häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista, kuolemasta ja haudasta…

Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä suvainneet!

Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.

"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.

Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus, jota Bendell ihmetteli, sanoi hän:

"Eipähän sitä tiedä… Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies olevani."

Bendell rupesi kuvittelemaan, että hän tällä kertaa otaksui, useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.

Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes Helsingistä.

"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä, velikulta."

Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.

Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:

"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä toisessa ole mitään, niin… Ei ne sellaiset ole meikäläisiä, kansakoulunopettajia varten."

Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää vastaan:

"Älähän … ethän sinä nyt niin köyhä ole…"

"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa."

"Noo … sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy vieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa."

"Hm."

Siinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen taas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten kohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki jo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä, ennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuista väliin, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän otti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta ajatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti yhtämittaa tarkasteli.

"Jaa'a", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa, nousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä:

"Kotiin kai tästä pitää lähteä."

"Mihin sinulla on kiire?" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja peläten, että Bendell on häneen kyllästynyt.

"Istuhan vielä", jatkoi pyytäen.

Suhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli jäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen askeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin, seisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi:

"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?"

"Niinkuin näkyy", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein vastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi, kun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja sylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen huoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni.

"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan", sanoi Airaksinen.

Hän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä vihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen:

"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne Helsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika vauhtiin … ja jos se sittenkin on keuhkotautia."

Hän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei virkkanut mitään.

Rouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi, kun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään.

"En", ärähti Laivurinen lyhyeen.

"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa."

"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en."

Rouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli vieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen puolileikillä, puolitodella:

"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!"

Laivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi samassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa tekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa lieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut, että hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta naurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse. Airaksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä. Vieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan kiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta.