Kitabı oku: «Kaksikymmentä: novellikokoelma», sayfa 2

Naimiskauppa

(Kaksiosainen romaani.)

Ensimäinen osa.

Leskirouva Mimrinin talossa, joka sijaitsee Rakkikoirankadun varrella, syödään hääillallista. Pöydän ympärillä istuu kaikkiaan kaksikymmentä kolme henkilöä, joista kahdeksan ei enää jaksa syödä, vaan nyppii nenäänsä valittaen pahoinvointiaan. Kynttilät, lamput ja vino kynttelikkö, joka on lainattu ravintolasta, palavat niin kirkkaasti, että eräs vieraista, muuan sähköttäjä, ei saata olla räpäyttämättä veikeästi silmäänsä puhuakseen ilman aikojaan sähkövalosta. Tälle valolle ja yleensä sähkölle hän ennustaa loistavaa tulevaisuutta muitten kuunnellessa halveksien hänen puhettaan.

– Sähkö… – murisee morsiamen isänsijainen, katsellen tylsästi lautaseensa. – Minun mielestäni on sähkövalaistus pelkkää petkutusta. Ajetaan hiiliä sisään ja luullaan siten voitavan sokaista ihmisten silmät! Ei, veliseni, jos sinä tarjoat minulle valoa, niin älä anna hiiliä, vaan jotakin olennaista, jotakin tuollaista, jota saattaa sytyttää! Anna tulta, ymmärrätkös, luonnollista tulta, eikä mitään henkistä.

– Jospa olisitte joskus nähnyt sähköpatterin ja mistä se on kokoonpantu, – selittää sähköttäjä keikaillen – niin puhuisitte varmaan toisin.

– Minä en tahtoisi nähdä sellaista. Petkutusta… Yksinkertaista kansaa petetään… Puristettaisiin viimeisetkin mehut siitä. Kyllä me heidät tunnemme, nuo tuollaiset… Mutta teidän, herra nuorimies, – minulla ei ole kunnia tietää puhuttelunimeänne, – teidän pitäisi juoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä petkutusta puolustatte.

– Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, – sanoo käheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja harjastukkainen mies. – Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista? Minä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa merkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun mielipiteesi, armaani? – kääntyy sulhanen vieressään istuvan morsiamensa puoleen.

Morsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät ominaisuudet paitsi yhtä – ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:

– Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden käsittämättömistä asioista.

– Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä ja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, – puhuu huohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen kääntyneenä. – Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä, niin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!

Seuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut mitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin kummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen vihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa ja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.

– Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän perhettänne, – sanoo sähköttäjä, – ja jos minä nyt tulin puhuneeksi sähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä. Saatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne… Olen aina, vieläpä kaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo sulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää kunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen avioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden…

– Salaviittaus! – huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen vihaisena silmiään.

– Ei siinä salaviittausta ollut, – sanoi sähköttäjä hätääntyneenä.

– Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan … yleensä…

Hyvänen aika!.. Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta… Ovathan myötäjäiset mitättömät…

– Eipä, eivät niinkään mitättömät! – loukkaantuu morsiamen äiti. – Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta ruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän huonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!

– En minä mitään… Huonekalusto on todella hyvä … mutta minä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka salaviittauksia…

– Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, – keskeyttää morsiamen äiti. – Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja kutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia lasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi, niin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte tullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita, että, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee… Häpeisit vähäisen! – sanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen. – Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut … olen vaalinut pikku tytärtäni kuin silmäterää ja sinä … sinä vaan huvin vuoksi…

– Ja te uskotte tuollaista panettelua? – kivahtaa sulhanen nousten pöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. – Kiitän nöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, – kääntyy hän sähköttäjän puoleen, – vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta vieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!

– Mitä te tarkotatte?

– Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen mies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!

– Älä viitsi! Riittää jo! – hillitsevät sulhasta tämän ystävät. —

Ei kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.

– Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin juttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon. Miksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää ulos!

– En minä mitään… Minä vaan… – änköttää hämmästynyt sähköttäjä nousten pöydästä. – Minä en ymmärrä… No niin, kyllähän minä menen… Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te lainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten menen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.

Sulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat hänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää sähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi ja poistuu.

Näin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!

Illallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää… Hienotunteinen kirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat salaperäisyyden tummalla hunnulla.

Aamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta, kun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta jatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:

Toinen ja viimeinen osa.

Harmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta on lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt poliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin luona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä. Joka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee kokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja leuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona tapahtuu.

– Ei se ole lunta, eikä … ties mitä se on, – kuulee ihmeteltävän.

Ilmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka on hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot, penkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut – kaikki on valkoista.

– Mitä on tapahtunut? – kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta talonmiehiltä.

Vastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen… He eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee vihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään. Nähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.

– Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? – kysytään pesutuvan ikkunasta.

– Mielten kuohu, – vastaa hän. – Mimrinin talossa, jossa eilen oli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin yhdeksän sataa.

– Entä sulhanen?

– Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin… Ratkoi kiukuissaan patjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos… Näes, kuinka paljon untuvia! Ikäänkuin lunta vaan!

– Tulevat! Tulevat! – huudetaan joka puolella. – Tulevat!

Leskirouva Mimrinin talosta lähtee kulkue liikkeelle. Edellä kulkee kaksi poliisimiestä huolestunein katsein, heidän jälessään astelee sulhanen yllään sarkainen päällystakki ja silkkinen silinterihattu. Hänen kasvoillaan on kirjotettuna: "Minä olen rehellinen mies, mutta en salli itseäni petettävän!"

– Näyttäköön korkea oikeus, millainen ihminen minä olen! – murisee hän kääntyen vähän väliä ympäri.

Hänen jälessään kulkevat morsian ja tämän äiti itkien. Kulkueen lopussa nähdään eräs talonmies, joka kantaa kirjaa, ja joukko meluavia katupoikia.

– Mitä itket, nuori nainen? – kysyvät pesijättäret morsiamelta.

– On sääli höyheniä! – vastaa äiti tyttärensä puolesta. – Kolme puutaa, ajatelkaas! Ja millaisia höyheniä! Mitä parasta lajia puhtaita untuvia! Jumala rankaisi vielä vanhoilla päivilläni!

Kulkue kääntyy kulman taa ja Rakkikoirankatu rauhottuu. Hamaan iltaan saakka leijailee ilmassa untuvia.

Soittajan seikkailu

Soittoniekka Smitshkow oli matkalla kaupungista ruhtinas Bibulowin huvilaan, jossa tyttären kihlauksen johdosta "toimeenpantiin" soitto- ja tanssi-iltama. Selässään kantoi hän suurta bassoviulua, joka lepäsi nahkaisessa kotelossaan. Smitshkow kulki jalan pitkin joen vartta, joka ei tosin vieritellyt vilpoisia laineitaan kovinkaan juhlallisesti, vaan sitävastoin sangen runollisesti.

"Entä jos ottaisin kylmän kylvyn?" – tuumaili hän.

Ajattelematta sen kauempaa hän riisuutui ja laskeutui viileään virtaan. Ilta oli ihana. Smitshkowin runollisessa sielussa herätti kaunis ympäristö vastakaikua. Mutta mikä suloinen tunne valtasikaan hänen sydämensä, kun hän, uituaan noin sata askelta syrjään, huomasi kauniin neitosen, joka istui rannan jyrkänteellä kaloja onkien. Smitshkow pidätti hengitystään ja oli jähmettyä monenmoisten tunteitten vallassa: lapsuuden muistot, menneen kaipuu, uudestaan syttynyt rakkaus… Hyvänen aika, hänhän oli luullut, ettei enää voisikaan rakastaa! Kadotettuaan uskonsa ihmiskuntaan – hänen hellästi rakastettu vaimonsa oli karannut ystävänsä, fagotinsoittaja Sobakinin kanssa – täyttyi hänen rintansa tyhjyyden tunteista ja hänestä tuli ihmisvihaaja.

"Mitä on elämä? – kysyi hän usein itseltään. – Miksi me oikeastaan elämme? Elämä on taru, unelma … se on kun mahassa puhunta…"

Mutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä – saattoi helposti huomata, että tyttö nukkui – hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi rinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä katsellen ahnaasti tyttöä…

"Jo riittää… – ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. – Jää hyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä juhliin soittamaan…"

Ja luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri lähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:

"Nytpä jätän muiston hänelle – ajatteli hän. – Kiinnitän jotakin hänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'."

Smitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja vedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.

Kukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.

Järki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat nyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta – kas! – kohtalo on järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa, johtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin tervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen bassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja rikkaan kaunottaren elämässä.

Uituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt vaatteitaan. Ne oli varastettu… Hänen ihaillessaan kaunotarta olivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti puhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.

– Kirotut! – huudahti Smitshkow. – Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua huolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen – sillä ovathan ne katoavaa tavaraa – kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja siten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.

Hän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi pelastua kauheasta asemastaan.

"Ei sovi mitenkään mennä alasti ruhtinas Bibulowin luo – tuumaili hän – sillä siellähän on naisia! Ja päälle päätteeksi varastivat nuo konnat jousenpihkapalasen, joka oli housujen taskussa!"

Hän harkitsi kauan ja niin kuumasti, että ohimoissa vihdoin alkoi polttaa. "Ahaa! – juolahtipa hänen mieleensä uusi tuuma. – Onhan aivan lähellä rantaa viidakossa pieni silta tien yli. Siksi kun tulee pimeä voin minä istua tuon sillan alla, ja sitte hiivin sieltä ensimäiseen mökkiin…"

Tuumasta toimeen. Smitshkow pani silkkipytyn päähänsä, heitti bassoviulun selkäänsä ja tallusteli viidakkoon. Hän muistutti alastomana ja suuri soittokone selässään jonkunlaista muinaista, tarumaista puolijumalaa.

Nyt, hyvä lukija, kun sankarimme istuu surun valtaamana sillan alla, jätämme hänet hetkeksi ja käännymme onkivan neidon luo. Kuinka oli hänen käynyt? Kun kaunotar heräsi eikä nähnyt ongenkuppoa veden päällä, alkoi hän kiireimmiten vetää siimaa ylös. Siima pingottui, vaan koukkua, eipä edes kuppoakaan näkynyt nousevan vedestä. Nähtävästi oli Smitshkowin kukkavihko vettynyt, painunut ja takertunut pohjaan.

"Joko on siellä suuri kala, – ajatteli neitonen – tai on koukku käynyt pohjaan kiinni."

Nykäistyään vielä muutaman kerran päätti hän, että koukku on takertunut.

"Mikä vahinko! – ajatteli onkijamme. – Ja illalla kun kala syö niin hyvin! Mikäs auttaa?"

Ja ajattelematta sen enempää heitti tuo huimapäinen neito ohuen puvun yltään ja antoi ihanan vartalonsa aina marmorisia olkapäitä myöten vaipua aaltojen helmaan. Ei ollut niinkään helppoa irroittaa koukkua kukkavihkosta, johon siimakin oli jo ennättänyt takertua kiinni, mutta kärsimys kaikki voitti. Jonkun ajan kuluttua astui onnesta hymyilevä kaunotar vedestä ylös pitäen kädessään ongenkoukkua.

Mutta kova kohtalo vaani häntä. Ilkiöt, jotka olivat varastaneet Smitshkowin vaatteet, olivat siepanneet hänenkin pukunsa ja jättäneet vain matorasian jälelle.

"Mikä minun nyt auttaa? – valitteli hän itkien. – Tokkohan voin mennä tällaisena? Ei, ei mitenkään! Ennemmin kuolen! Odotan kunnes alkaa hämärtää; sitten pimeässä menen täti Agatan luo ja lähetän hänet kotiin toista pukua noutamaan… Piiloudun sillan alle iltaa odottamaan."

Kaunottaremme valitsi pisintä heinää kasvavan nurmikon ja juoksi kumartuneena sillan luo. Ryömiessään sillan alle hän huomasi siellä alastoman miehen, jolla oli pitkä taiteilijatukka ja karvainen rinta, päästi kovan huudon ja meni tainnoksiin.

Smitshkow pelästyi myöskin. Ensin hän luuli tyttöä vedenneidoksi.

"Onkohan tuo joku vellamonneito, joka on tullut pelastamaan minua?" – ajatteli hän ja tämä luulo tuntui niin hyväilevältä, etenkin koska hänen ajatuksensa omasta ulkomuodostaan oli sangen ylevä. – "Mutta jollei hän olekaan vellamonneito, vaan ihminen, niin kuinka on selitettävä tämä kummallinen muodon muutos? Miksi on hän täällä sillan alla? Ja mikä häntä vaivaa?"

Näitä kysymyksiä ratkaistessaan tuli kaunotar tajuihinsa.

– Älkää tappako minua! – kuiskasi tämä. – olen ruhtinatar Bibulow. Minä rukoilen teitä! Te saatte paljon rahaa! Äsken minä irrotin ongenkoukun vedessä ja sillä välin olivat varkaat vieneet minun uuden pukuni, kenkäni, kaikki.

– Hyvä neiti! – vastasi Smitshkow liikutettuna. – Minun pukuni varastettiin myöskin. Sitäpaitsi veivät he jousenpihkan, joka oli housujen taskussa.

Kaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti neuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.

– Hyvä neiti! – sanoi hän hetken odotettuaan. – Minun ulkoasuni näyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä täältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä. Aion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni koteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua näkemästä…

Sen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken aikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi pyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun kaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow vetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli lahjottanut hänelle niin suuren järjen.

– Nyt, neitiseni, ette minua näe, – sanoi hän. – Olkaa siellä kaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin vanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani noutamaan.

Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin…

"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi – ajatteli Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua lentoon. – Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."

– Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? – kysäsi hän kuin kohtelias keikari. – Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun kotelossani aivan kuin kotonanne!

Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua. Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään joitakin myttyjä…

"Varkaitako? – pälkähti hänen päässään. – He kantavat jotakin!

Luultavasti meidän vaatteemme!"

Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.

– Seis! – huusi hän. – Seis! Ottakaa kiinni!

Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat pötkiä pakoon… Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.

Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, – huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat koteloon ja hämmästyivät hirveästi.

– Kontrabasso! – huudahti huilunsoittaja. – Tämä on varmaan

Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?

– Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille, – päätteli klarinetin puhaltaja. – Joko on hän juonut itsensä humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet… Kaikissa tapauksissa ei sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.

Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät eteenpäin.

– Piru vieköön, kuinka raskas! – murisi huilunsoittaja tavan takaa.

– Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä… Äsh!

Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten ryypylle.

Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.

– Minä, hyvä kreivi, – puhui Lakeitsh – olin Napolissa ollessani persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla … aivan tavallisella bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.

– Johan nyt. Se on mahdotonta… – epäili kreivi.

– Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti! Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.

– Lisztin rapsodian… Hm!.. nyt te laskette leikkiä…

– Ettekö usko? – naurahti Lakeitsh. – No, kyllä minä heti näytän teille. Mennäänpäs orkesteriin!

Sulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he alkoivat kiireesti aukoa hihnoja … ja – voi, hirmuista!

Mutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee tuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin luo… Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi sille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään enää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki pari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään löytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle…

"Tämä on kauheata! – ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään tukkaansa. – Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!"

Aina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä pitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.

– Etsin aamun valjetessa, – päätti hän.

Tulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa sillan alla yötä…

– Minun täytyy löytää hänet! – mutisi hän ottaen silinterihatun päästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. – Vaikka vuoden etsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!

* * * * *

Ja vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä seuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman miehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja silinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun sortunut, surunvoittoinen sävel.