Kitabı oku: «Kaksikymmentä: novellikokoelma», sayfa 3

Salaisuus

Palattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin otti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon juhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui virkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen seltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea nimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle paperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan samalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.

– Taas! – sanoi hän lyöden kädellään polveensa. – Tämä on ihmeellistä! Taas on tuo, piru ties kuka hän on, tuo Fedjukow kirjottanut nimensä! Taas!

Monien nimien joukossa oli paperilla myös erään Fedjukowin nimikirjotus. Mikä lintu tämä Fedjukow mahtoi olla, – sitä ei Navagin laisinkaan tiennyt. Hän palautti mieleensä kaikki tuttavansa, sukulaisensa ja alamaisensa, muisteli kaukaista menneisyyttään, mutta ei muistanut sittenkään nimeä, joka olisi edes "Fedjukowin" kaltainen. Kaikkein kummallisinta oli tässä kuitenkin se, että tämä tuntematon Fedjukow oli jo kolmentoista vuoden kuluessa säännöllisesti jouluna ja pääsiäisenä kirjottanut nimensä. Kuka ja mistä hän on, sitä ei Navagin, ei hänen vaimonsa eikä ovenvartijakaan tienneet.

– Ihmeellistä! – huudahti Navagin harpatessaan pitkin virkahuoneensa lattiaa. – Kummallista ja käsittämätöntä! Salaperäinen asia! Kutsukaa ovenvartija tänne! – huusi hän. – Ihme ja kumma! Mutta minun täytyy saada selville kuka hän on! Kuulehan, Grigorij, – kääntyi hän ovenvartijan puoleen, joka juuri astui sisään, – taas on tuo Fedjukow kirjottanut nimensä vieraissa kävijäin luetteloon. Näitkö sinä hänet?

– En.

– Mitä sanot? Onhan hän kirjottanut nimensä paperille! Hän on siis ollut eteisessä. Onhan!

– Ei ole ollut.

– Kuinka hän olisi voinut kirjottaa nimensä jollei ole ollut?

– En tiedä.

– Kuka sen tietää sitten? Olet tainnut torkkua eteisessä! Koetappas muistella, ehkä on joku tuntematon käynyt täällä. Ajattele tarkoin!

– Ei, teidän ylhäisyytenne, ei ollut yhtään tuntematonta. Meidän virkamiehemme olivat täällä, paronitar kävi armollista rouvaa tervehtimässä, sitten tulivat papit ristiä kantaen… Muita ei käynytkään.

– Mitä, olisiko tuo salaa käynyt täällä?

– En tiedä, mutta ketään Fedjukowia ei ainakaan ollut. Sen uskallan vaikka vannoa.

– Kummallista! Käsittämätöntä! Ih-meellis-tä! – ajatteli Navagin. – Tämä on päälle päätteeksi kovin naurettavaa. Eräs henkilö on jo kolmentoista vuoden aikana kirjottanut nimensä luetteloon eikä ovenvartija kuitenkaan tiedä kuka hän on. Ehkä on se jonkun kujetta? Olisikohan joku virkamies, paitsi omaa nimeään, kirjottanut sinne kiusan vuoksi tuon Fedjukowinkin?

Navagin alkoi tutkia Fedjukowin käsialaa.

Terävä, rohkea nimikirjotus vanhanaikaisine koukeroineen ei ollut laisinkaan muitten näköinen. Se oli heti aran ja ujon lääninkirjuri Shtutshkinin jälkeen, joka olisi varmaan kuollut säikähdyksestä jo ajatellessaankin moista hävytöntä pilaa.

– Taas on tuo salaperäinen Fedjukow käynyt täällä! – sanoi Navagin astuessaan vaimonsa huoneeseen. – Enkä minä nytkään saanut selville kuka hän oikein on.

Rouva Navagin oli spiritisti ja selitti sentähden kaikki käsitettävät ja käsittämättömät luonnon ilmiöt aivan yksinkertaisesti.

– Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, – sanoi rouva. – Sinä vaan et usko, vaikka minä aina olen sanonut ja sanon yhä vieläkin, että luonnossa on paljon yliluonnollista, jota meidän heikko järkemme ei milloinkaan voi käsittää. Olen vakuutettu siitä, että tämä Fedjukow on henki, joka on sinulle myötätuntoinen. Sinun sijassasi minä manaisin hänet esiin ja kysyisin mitä hän tahtoo.

– Joutavia, joutavia!

Navagin oli ennakkoluuloista vapaa, mutta asia oli siksi salaperäinen, että kaikellaiset pirulliset juonet juolahtivat vasten tahtoaankin hänen mieleensä. Koko illan ajatteli hän sitä, että tuo Fedjukow on joku jo aikoja sitten kuollut virkamies, jonka Navaginin esi-isät olivat virasta erottaneet, ja että Fedjukowin henki nyt kostaisi esi-isäin jälkeläiselle. Saattaapa myös olla, että se on jonkun, Navaginin itsensä erottaman kanslistin tai pettämän tytön sukulainen…

Koko yön hän näki unta vanhasta, laihasta virkamiehestä, jolla oli kalman kalpeat kasvot, harjasten kaltainen tukka ja tinan väriset silmät; virkamies, jolla oli kulunut, arkipäiväinen virkapuku yllä, puhui jotakin haudantakaisella äänellä ja uhkasi luisella nyrkillä.

Navagin oli vähällä saada aivotulehduksen. Kaksi viikkoa hän oli vaiti ja kulki synkkänä, ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta vihdoin hän voitti oman epäluuloisen itserakkautensa ja meni vaimonsa luo sanoen kolealla äänellä:

– Siina, manaa Fedjukow esiin!

Spiritisti riemastui, käski tuoda pahvilevyn ja lautasen, asetti Navaginin viereensä istumaan ja alkoi pyhän palveluksen. Fedjukow ei antanut kauan odottaa itseään…

– Mitä sinä tahdot? – kysyi Navagin.

– Tunnusta syntisi… – vastasi lautanen.

– Kuka olit sinä eläessäsi täällä maan päällä?

– Hairahtunut…

– Siinä sen näet, kuiskasi rouva. – Etkä sinä uskonut!

Navagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin Napoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan, jotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja syvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä kunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi, salaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka päivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille, että luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä, mihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää huomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako ynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän päiväkaudet – puolisonsa suureksi iloksi – luki spiritistisiä kirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä ja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat kaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin hartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran tällaisen sähkösanoman: "Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että muutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij Krinolinskij."

Luettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta innostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui työpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin viimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: "Minunkin mielipiteeni." Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen spiritistiseen aikakauskirjaan.

Päivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava. Navagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen virkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja seurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin kasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti sormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:

– Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa kirjeessä. Se on varmempi… – Senjälkeen kääntyi hän apulaisen puoleen sanoen: – Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään asian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin ja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.

– Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! – sanoi apulainen kumartaen. —

Hyvin hyvä! Ymmärrän…

– Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?

– Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on valmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan sitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä olen siellä…

– Kuinka?! – huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.

– Fedjukowia.

– Oletteko … oletteko Fedjukow? – kysyi Navagin hämmästyneenä.

– Aivan niin, Fedjukow.

– Te … te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?

– Aivan niin, – myönsi apulainen joutuen hämilleen. – Minä, teidän ylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten luona tervehdyksellä käyneitten joukkoon… Minusta se on niin hauskaa… Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti kova halu kirjottaa nimeni…

Mykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi Navagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme kertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessäänhänet, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin kauas.

– Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, – sanoi kirjuri.

Nämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi tylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien vimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:

– Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille!

Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?

Kirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo kadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:

– Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?

Jät-tä-kää minut rauhaan!

Hyvin kävi

Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:

– Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja, jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää, jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta puuttuu – kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta. Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi, Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi vaikutus kuin naimattomalla… Minä olen sivistyneestä säädystä ja hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi. Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon jonkun arvokkaan henkilön kanssa.

– Hyvä asia! – huoahti naittaja-akka.

– Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa. Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia? Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja taidatte helposti auttaa minua.

– Se käy päinsä…

– Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.

– Se käy päinsä, – toisti hän. – Mutta minkälaisen morsiamen te,

Nikolai Nikolaitsh, haluatte?

– Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.

– No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen vaaleaverisestä.

– Nähkääs, Ljubow Grigorjevna… – sanoi Stytshkin arvokkaasti huoaten. – Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta on kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään, sillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja kauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä mielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla, vaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja muut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi… Tietysti on hyvin hauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole molemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta totta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin hän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia korkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän on selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen hauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen hauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi neuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas Silberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi teidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja juuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä on se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi.

– Sehän on tietty, se.

– No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee… Rikasta en tarvitse. Minä en voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden. Minä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja että hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä. Vaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta, niin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on kaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.

– Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, – sanoi naittaja-akka.

– Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

He olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti junailijaan ja kysyi:

– Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi hyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti kreikkalainen. Oikein hyvää lajia.

Junailija tuumaili ja sanoi:

– Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta mielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne morsiamen suhteen?

– En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja kankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen. Myötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.

Stytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella asiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:

– Se on paljon…

– Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin häitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään – mitä me tienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä. Niin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.

Stytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.

– Hm!.. Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? – kysyi hän.

– Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan ruplan.

– Hm!.. En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa ansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

Naittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

– Viisikymmentä ruplaa… Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa vuodessa… Juokaa, pyydän nöyrimmästi… Sellaisilla ansioilla ei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa itsestänne…

– Minunko? – nauroi naittaja. – Minä olen jo vanha…

– Ei ensinkään… Ulkomuotonne on tuollainen … kasvonne pyöreät, sievät ja muutenkin…

Naittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen viereensä.

– Te olette vielä sangen miellyttävä, – sanoi junailija. – Jos satutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen, jolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne hyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa…

– Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh…

– Mitä? En minä mitään…

Seurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä.

Naittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:

– Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?

– Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen lisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.

– Käytte siis myöskin metsästämässä?

– Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman pilettiä.

Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna astella edes ja takaisin huoneessaan.

– Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, – sanoi hän. – Olen jo ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen … sellainen kuin esimerkiksi te olette … arvokas ja säädyllinen … ja ulkomuodoltaan teidän…

– Hyvä Jumala, mitä te puhutte… – hihitti naittaja peittäen nenäliinalla punaiset kasvonsa.

– Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos vielä pidätte minusta, niin … mitäs muulla väliä? Sallikaa minun pyytää teitä omakseni!

Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.

– Kas niin, – sanoi onnellinen ylijunailija, – sallikaa minun nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä teiltä toivon… Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies, ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.

Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.

Paha poika

Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä, kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan kuin kaukana muusta maailmasta – ei nähnyt kukaan muu kuin kalat ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.

– Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin katsellen ympärilleen. – Minulla on niin paljon teille sanomista … niin paljon… Kun näin teidät ensi kerran… Teillä nykii… Minä ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen … nykii taas… Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin tulisesti! Älkää temmatko onkea … syököön paremmin… Sanokaa minulle, armaani, uskallanko toivoa – ei vastarakkautta, ei! – sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, – vaan uskallanko toivoa… Vetäkää! Vetäkää!

Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti.

Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.

– Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!

Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja … loiskis veteen!

Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen… Tyttö koetti vetää kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten valoja, vakuutuksia… Onnellinen hetki!

Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea, sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli nuoria ja hymyili pahanilkisesti.

– Ahaa … te suutelitte? – sanoi hän. – Vai niin! Minä sanon äidille.

– Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin… – mutisi Lapkin punastuen. – Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen halpamaista, inhottavaa, ilettävää… Luulen, että te rehellisen, jalomielisen ihmisen tavoin…

– Antakaa rupla, silloin en sano! – virkkoi jalomielinen ihminen.

– Muuten sanon.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä kertaa enää suudelleet.

Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen. Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän jättänyt heitä kahden.

– Konna! – murisi Lapkin hampaittensa välistä. – Noin nuori ja niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!

Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille. Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja; eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.

Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:

– Sanonko? Mitä?

Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen.

Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi, se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen, Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa. Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:

– Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!

Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa poikaa.