Kitabı oku: «Kaksikymmentä: novellikokoelma», sayfa 4

Kumma kuvastin

(Joulutarina.)

Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa, kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa. Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

– Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!

Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin…

Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua. Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki mielen surulliseksi.

– Oi, esi-isät! – sanoin minä syvään huoahtaen. – Jos olisin kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella ollut oma tarinansa … ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on oma mitä huvittavin tarinansa.

– Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? – kysyin minä vaimoltani.

Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta kuvastinta tummine pronssikehyksineen.

– Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle, otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.

– Hän oli kai kovin turhamainen? – kysyi vaimoni.

– Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia? Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.

Minä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa. Kaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun kasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja leuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.

– Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, – sanoin minä.

Vaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen – ja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti ja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin permantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin, kuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni, joka pyörtyi.

Tuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret rapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun irti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään…

Minä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta asunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.

– Kuvastin! Antakaa kuvastin! – pyysi hän tullessaan tajuihinsa. —

Missä kuvastin on?

Kokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta ja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa, väänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen asemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta, vasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota iso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta, tarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.

Nyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä kuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.

– Tokkohan tuo olen minä? – kuiskaa hän ja kasvojensa punassa leimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. – Kyllä, se olen sittenkin minä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat, mieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa olisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt naimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni juureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien polvistua!..

Kerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin kuvastimeen ja – tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä näin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan ollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden sopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi minun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?

Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.

Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni kasvot ovat sitä lumoavammat – ja hurja, mieletön kiihko valtaa minut.

– Ha-ha-ha! – nauran minä hillittömästi.

Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:

– Kuinka ihana minä olen!

Kyökkipiian naiminen

Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona, jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika, vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme. Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen: milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä, haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista. Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti, katsomatta kysyjään.

– Juokaa, Danilo Semjonitsh! – kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. – Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta ryyppy viinaa!

Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta, jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.

– En minä käytä … en ole tottunut … kielteli ajuri, – älkää vaivatko, Aksinja Stepanovna!

– Mikä mies te olette!.. Vosikka, ettekä juo… Eihän naimattoman miehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!

Ajuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin ja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs, sanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!

– En juo, heretkäähän… Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa. Käsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan, mutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön silmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta hevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi: pidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun keikahda! Niin on sen asian laita.

– Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?

– Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä väliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia. Nykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin sieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja, koettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea. Mutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa ja vaatetta ja … vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi … (ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) … jos se hänen mieleensä on.

Mitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli siihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.

– Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!

Tultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei luistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti hänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.

"Pelageja menee naimisiin… – ajatteli hän. – Se on kummallista. En ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän, Vera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä mennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet, heillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin tuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret huopatossut… Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että Pelageja-parka menisi naimisiin?"

Kun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan. Hän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat. Hän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen kertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli. Nähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun kanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.

– Lähti pois! – mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi keskustelua.

– Hän näkyy olevan kunnon mies, – sanoi äiti kääntämättä katsettaan käsityöstään. – Raitis, vakava.

– Jumal'avita, en huoli hänestä! – huudahti Pelageja yht'äkkiä, sävähtäen punaiseksi. – Jumal'avita, en huoli!

– Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel; täytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö sinä hänestä sitten?

– Mitä te ajattelette, rouva hyvä! – häpesi Pelageja. – Sanotaan, että … Herranen aika!..

"Jospa sanoisi: en pidä!" – ajatteli Grisha.

– Millainen teeskentelijä sinä oletkaan… No, pidätkö hänestä?

– Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!

– Valehtelet! – kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta. – Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella tekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää… Ota pois, sillä hyvä!

– Jumal'avita, en ota! – valitti Pelageja.

– Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen kumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: "en ota!" Yhäkö vaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva hyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle lörpöttelee. Uh, sinä hävytön!

– Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? – kysyi rouva

Pelagejalta.

– Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja hänet jostakin oli löytänyt … senkin vietävän… Mistä tuollaisen piti tullakin siihen minun kiusakseni!?

Päivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki häntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja nauraa hihitti.

"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin… – ajatteli Grisha. —

Kovin häpeällistä!"

Kaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä kananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan käsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta kukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen mielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja sanoi äidille:

– Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä!

Mitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!

Päivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien kyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului sieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta, sen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja ja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka vakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa hihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa, kuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan…

Seuraavana päivänä tuli rauha maahan… Elämä keittiössä meni tavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa ollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja poistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta päättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle tästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:

– Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!

Kerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä ahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:

– Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti mennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa täällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku keittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt… Enkä minä sinua liioin tule päästämään yöksi pois.

– Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! – valitti kyökkipiika. – Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte? Vieköön piru mokoman! Voi – voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen tulla…

Kun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi hän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko talon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika nimeltä Filkka… Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan ympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty ja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä koristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi karttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi ajuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.

– Niin … näyttää olevan aika… – alkoi aliupseeri pitkän vaitiolon jälkeen.

Pelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua… Aliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen ja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti polvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen. Samoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria koneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista sumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.

"Pelageja parka! – ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua.

– Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?"

Vihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja soitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun lapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään laittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei Pelageja vielä ollut palannut.

"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! – ajatteli hän.

– Ja issikka häntä kovin toruu."

Seuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa silloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan kyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:

– Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin äidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö häntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin … ettei mitään hassutuksia… Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi ruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.

Taaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman mielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin ilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää silmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan hyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi niin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen väkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti keittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.

Virkamiehen kuolema

Eräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow teatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella "Cornevillen kelloja". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla. Mutta yht'äkkiä… Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat "mutta yht'äkkiä". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä yllätyksiä!.. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi … hän laski tähystyslasinsa, kumartui ja … haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei ole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus salaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt vähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen ympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan olisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen. Hän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen edessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua päätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen. Tshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka tieylihallituksessa.

"Minä pirskotin hänet! – ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun päällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta… Täytyy pyytää anteeksi."

Tshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin korvaan:

– Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa teidät … minä äkkiarvaamatta…

– Ei se mitään…

– Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä … enhän minä tahallani…

– Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!

Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:

– Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne… Suokaa anteeksi…

Minä… En minä tarkottanut…

– Oh, riittää jo!.. Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta te vain puhutte yhtä ja samaa! – sanoi kenraali liikuttaen kärsimättömästi alahuultaan.

"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, – ajatteli Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. – Ei suvaitse edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä … että se on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus jälkeen päin muistaa!.."

Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta. Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.

– Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, – sanoi vaimo.

– Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.

– Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi, mutta hän oli niin kummallinen… Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.

Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja meni kenraalin luo selittämään… Astuessaan vastaanottohuoneeseen hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin, joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän suuntasi katseensa Tshervjakowiin.

– Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, – alkoi ryöstömies selittää, – minä aivastin ja … äkkiarvaamatta pirskotin… Suokaa…

– Mitä joutavia! Entä teidän asianne? – sanoi kenraali kääntyen seuraavan anojan puoleen.

"Ei tahdo puhua! – ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. – Hän on siis suuttunut … mutta asia ei saa jäädä tähän… Minun täytyy saada selittää…"

Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:

– Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu se sulasta katumuksen tunteesta!.. Etten minä tahallani, sen suvainnette itse tietää…

Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.

– Te laskette vaan leikkiä! – sanoi hän häviten oven taa.

"Mitä leikkiä tämä olisi? – ajatteli Tshervjakow. – Eihän siinä ole leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää tule! Jumal'avita, en tule!"

Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse selittämään.

– Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, – mutisi hän, kun kenraali loi kysyvän katseensa häneen, – en huvin vuoksi, niinkuin te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin… mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan…

– Mene hiiteen!! – kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.

– Mitä-ä? – kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.

– Mene hiiteen!! – toisti kenraali polkien jalkaansa.

Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle… Tultuaan koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta pitkälleen sohvalle ja – kuoli.