Kitabı oku: «Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6», sayfa 4

X

Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.

– Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. – Vieläkö nukutte?

– Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu käännettynä tyynyyn päin, – ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.

– Kummallista … sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. – Eilen keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan… Kaiketi minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne…

– Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi! sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. – Voitte mennä muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.

– Omituisia luuloja! hymähti tohtori. – Te siis otaksutte minua vakoojaksi?

– Niin otaksun… Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut on asetettu, – se on yhdentekevää.

– Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi…

Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti päätään.

– Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. – Olkoon, että minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se pahempaa ole … mitä te sitten pelkäätte?

Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui rauhallisesti.

Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.

– Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä tännekin, sanoi tohtori. – Ulkona on jo täysi kevät.

– Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.

– Niin, maaliskuun loppupuoli.

– Onko likaista ulkona?

– Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.

– Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin unesta selvitäkseen, – sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen kammariin ja … ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona, joka ymmärtäisi pääntautia… En ole pitkään aikaan enää elänyt ihmisiksi… Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!

Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi, että hänellä oli kova päänkivistys.

– Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. – Ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.

– Mitenkä se on ymmärrettävä?

– Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi ulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva ihminen sitä vastoin omasta itsestään.

– Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja tuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva. Kenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?

– Minun kanssani eilen.

– Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on ilmankin kuuma… Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö appelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle asumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta puhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi leikki ollut kaukana.

– Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla tuntematta. Markus Aurelius on sanonut: "Kipu on kivun elävää kuvittelua mielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta, karkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!" Tämä on tosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen huomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati tyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.

– Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten konnuutta.

– Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te tulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat ovat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.

– Ymmärtämään … toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. – Ulkonaisia, sisällisiä… Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi hän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, – että Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja orgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin kiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja kyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan inholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä alemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja sitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on, sitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa todellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori olette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia tuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään ihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, – ja Ivan Dmitritsh osotti paksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, – tahi antauduttava tuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä, toisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole ajattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, – enkä mitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin ajattelemaan.

– Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.

– Stoalaiset, joita te jätkyttelette, olivat merkillisiä miehiä, mutta heidän oppinsa kangistui jo parituhatta vuotta sitten eikä ole rahtuakaan hievahtanut eteenpäin, eikä hievahda, sillä siltä puuttui käytännöllisyyttä ja elinvoimaa. Se voitti puolelleen vain pienen vähemmistön, joka kuluttaa elämänsä turhissa tieteellisissä harrastuksissa ja kaiken maailman oppien muistelemisessa, enemmistö sitä vastoin ei käsittänyt sitä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä rikkauden ja elämän mukavuuksien suhteen, tuskien ja kuoleman halpana pitämistä, on äärettömälle enemmistölle aivan käsittämätön, siksi kun tämä enemmistö ei koskaan ole nähnyt rikkautta, ei elämän mukavuuksia, ja tuskien halveksiminen olisi siitä samaa kuin itse elämän halveksiminen, sillä koko ihmisen olemushan ei ole muuta kuin nälän, kylmän, loukkausten, menetysten ja, hamletinmaisen kuolemanpelon tuntemista. Näissä tuntemuksissa on koko elämä: se voi tuntua rasitukselta, sitä voi vihata, mutta halveksia sitä ei voi. Vieläkin siis toistan, stoalaisten opilla ei voi koskaan olla tulevaisuutta, ja kuten näette, ovat vuosisadan alusta tähän päivään saakka taistelu, herkkyys kivuille ja kyky vastata kiihotukseen yhä edistyneet ..

Ivan Dmitritsh kadotti yhtäkkiä ajatustensa langan, pysähtyi ja pyyhki harmistuneena otsaansa.

– Tahdoin sanoa jotakin hyvin tärkeää, vaan eksyin tolalta, lausui hän, – Mistä puhuinkaan? Niin aivan! Kuulkaahan vieläkin: joku stoalainen möi itsensä orjaksi ostaakseen vapaaksi erään lähimäisensä. Näette siis, että stoalainenkin vastasi kiihotukseen, koskapa moiseen jalomieliseen tekoon, itsensä alttiiksipanemiseen lähimäisensä hyväksi, vaaditaan kiihtynyttä, säälivää sydäntä. Minä olen täällä vankilassa unhottanut kaikki, mitä ennen olen lukenut, muuten voisin esiintuoda vielä jotakin. Otetaanpa esimerkiksi Kristus. Kristus vastasi todellisuuteen sillä, että itki, nauroi, murehti, vihastui, vieläpä ikävöikin; ei Hän mennyt hymyillen kärsimyksiänsä vastaan eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen tarhassa, että tämä malja menisi Häneltä pois.

Ivan Dmitritsh naurahti ja istui.

– Olkoonpa että ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään, lausui hän. – Olkoonpa että tuskia tulee halveksia sekä ettei mitään tule ihmetellä. Vaan millä perusteella te juuri sitä vaaditte? Oletteko te ajattelija? Oletteko te filosoofi?

– Minä en ole filosoofi, vaan sen tärkeyttä tulee jokaisen terottaa mieleen sentähden, että se on järkevää.

– Ei, minä tahdon tietää, minkätähden te ymmärtämisen asiassa, kärsimysten halveksimisessa ynnä muussa pidätte itseänne kompetenttina? Oletteko te kärsinyt jolloinkin? Onko teillä käsitystä kärsimyksistä tai tuskista? Saanko luvan kysyä: piestiinkö teitä lapsena?

– Ei, vanhempani eivät hyväksyneet ruumiillisia rangaistuskeinoja.

– Minua sitävastoin isäni pieksi armottomasti. Isäni oli jyrkkä, hemoroideja sairastava virkamies, jolla oli pitkä nenä ja kellertävä kaula. Vaan puhukaammepa teistä. Koko elämässänne kukaan ei ole sormellaan kajonnut teihin, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt teitä; terve olette kuin härkä. Kodissanne saitte kasvaa, isä kustansi koulunkäyntinne, jonka jälkeen te heti astuitte tyhjäntoimittajavirkaanne. Enempi kuin kaksikymmentä vuotta on teillä ollut käytettävänä vapaa asunto lämmön ja valon kanssa, siihen palvelija lisäksi, ja itse olette oikeutettu tekemään työtä kuinka ja minkä verran itse lystäätte, vaikka ette tekisi mitään. Luonnostanne olette laiska ja veltto, ja sentähden pyritte järjestämään elämänne siten, ettei mikään teitä häiritsisi tahi paikaltanne hievahduttaisi. Toimet jätitte välskärin ja muiden hylkyjen huostaan, ja itse istua nökötitte lämpimässä ja hiljaisuuteen hautauneena, säästitte rahoja, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne ylevän joutavilla mietelmillä ja (Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään) juomisella. Sanalla sanoen, elämää te ette ole nähnyt, ette tunne sitä ollenkaan, ja todellisuuteen olette tutustunut ainoastaan teoreettisesti. Kärsimyksiä te taas halveksitte ja annatte kaiken mennä mitään ihmettelemättä vallan yksinkertaisesta syystä: turhuutten turhuus, ulkonainen ja sisällinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, käsittäminen, todellinen hyvä, kaikki tämä on sitä filosofiaa, joka niin mainiosti soveltuu venäläiselle aito vetelehtijälle. Sattuupa esimerkiksi että näette talonpojan lyövän vaimoaan. Mitäpä maksaisi tuota puolustaa? Lyököön, molemmathan he kuitenkin kuolevat varhemmin tahi myöhemmin; eikä lyöminen sen lisäksi ole loukkauksena sille jota lyödään, vaan lyöjälle itselleen. Juoppous on pahe eikä se lainkaan sovellu ihmiselle, mutta joit häntä tahi olit juomatta, kuoleminen sinun yhtäkaikki on. Tulee eukko, jonka hampaita särkee… Mitähän siihen sanoisit? Kipu on kivun elävää kuvittelemista mielessä ja lisäksi, eihän kukaan kivuitta saata päästä maailmasta, senpä vuoksi mene sinä eukko maisten matkaasi, salli minun rauhassa hautoa mietteitäni ja juoda viinaa. Nuori mies pyytää neuvoa, miten olla kuin eleä; joku toinen ennenkuin vastaisi niin vähäisen toki ajattelisi, mutta tässä on vastaus heti valmiina: pyri käsittämään elämää tahi todellista hyvää. Vaan mikä se oikein on tuo kummallinen "todellinen hyvä?" Vastausta ei tietysti ole. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, sorretaan, kidutetaan, mutta se on kaikki vaan hyvää ja järkevää, sentähden että tämän sairaalanhuoneen ja lämpimän, viihdykkään kammarin välillä ei ole minkäänlaista eroa. Mukavaa filosofiaa: ei ole mitään tekemistä, omatunto on puhdas, ja itsestäsi tunnut olevasi filosoofi… Ei, hyvä herra, filosofiaa se ei ole, ei syväaatteisuutta, ei katsantokannan laveutta, vaan laiskuutta, silmänkääntäjätemppujen harjoittamista, unteloa hulluutta… Juuri! ja taas joutui Ivan Dmitritsh suuttumuksensa valtaan. – Kärsimyksiä halveksitte, vaan annas että sormeanne loukataan oven välissä, niin huudatte minkä kurkusta lähtee!

– Ehkenpä huudakaan, virkahti Andrei Jefimitsh sävyisästi naurahtaen.

– Ette te huuda! Entä jos teitä kohtaisi halvaus tahi jos joku sekamölö, tai heittiö, asemansa ja virka-arvonsa turvissa, loukkaisi teitä julkisesti ja te tietäisitte hänen pääsevän siitä rangaistuksetta, – kyllä sitten tietäisitte mitä se on, opettaa muita ymmärtämään elämää ja todellista hyvää.

– Tuo on aivan omaperäistä, sanoi Andrei Jefimitsh, naurahtaen mielihyvissään ja hykertäen kämmeniään. – Minä olen ilonhämmästyksellä havainnut taipumuksenne yleistelyyn, ja luonteenkuvaukseni, jonka vastikään toitte julki, on kerrassaan loistava. Tunnustan että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle ääretöntä huvia. No niin, minä olen kuunnellut teitä, suvaitkaapa tekin nyt kuunnella minua ..

XI

Keskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin nähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä iltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi aikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja ilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja muutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.

Ennen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on ruvennut käymään huoneessa N: o 6. Ei kukaan – ei välskäri, ei Nikiitta, eikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi hän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail Averjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä ennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen johdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä toisinaan myöhästyi päivälliseltä.

Kerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin asialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana, lähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha tohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja pysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:

– Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa minua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään. – Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt, vaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten läheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni tähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni kaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa minun neuvojakseni.

– Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. – Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole siinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot ovat ohimeneviä – heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä! Kysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se tekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka eroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä olen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja mimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te olette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.

Hobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja kouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, ilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja katsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.

Toisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.

Molemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.

– Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan ulos sivurakennuksesta.

– Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei

Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän kirkkaat saappaansa tulisi saveen. – Minä puolestani tunnustan, arvoisa

Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!