Kitabı oku: «Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6», sayfa 6

XV

Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa, jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä. Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se tuntui hänestä aika huvittavalta.

Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että virka niin pian päättyi.

Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi, ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja toimitti tohtorin menemään hiiteen.

Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.

Ennen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja ajatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi sohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään, joista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan siitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta annettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on ettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka palveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai vilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa ja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä olisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei hänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa kartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar Bjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo rahaa.

Hän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne tuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat kelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se, etteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi velvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään katsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti vastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava käytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa "virkaveli" – sanakin hänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli se, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja uskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän joka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.

Mutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin velvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran tuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja alkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän näköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi päättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän ei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja piti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin hohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa tuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä hänelle itselleen.

Hänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen sydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä lähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin tapailevan kurkkua.

Tukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi miettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail Averjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä luontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että miljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään joku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri, siveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin häpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin vastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.

Mutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän kuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman kallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi väkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs kuiskauskin: "Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä… Ihan varmasti maksan…"

XVI

Kerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei Jefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan bromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui istualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.

– Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen, alotti Mihail Averjanitsh. – Näytätte oikein reippaalta, oikein reippaalta!

– Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow haukotellen. – Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.

– Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. —

Eletään vielä sata vuotta, paukautetaan!

– Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. – Ei mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli… Heretkää jo varjoa heittämästä?

– Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti ystävää polvelle. – Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, pyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta kuin – kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. – Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. – Hankitaan teille kassapää kainaloiseksi kanaksi, ystäväni…

Andrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen sydämensä tykytti valtavasti:

– Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. —

Ettekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?

Hän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa puristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.

– Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja vavisten koko ruumiissaan. – Ulos! Ulos molemmat!

Mihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa hämmästyneinä, sitten kauhuissaan.

– Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. – Typerät ihmiset. Lyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun lääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!

Hobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa, peräytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi bromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui kilahtaen kynnykseen.

– Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten eteiseen. – Hiiteen!

Vieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi sohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:

– Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui, niin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail Averjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun lannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen tämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus? Missä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?

Koko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan itseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti postikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.

– Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh liikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. – Joka mennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän yhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät vavahtivat. – Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän eukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä? – Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä tapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. – Istukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.

Hän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:

– Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole leikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti meitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin kauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan apua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, – te asutte mitä epäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja epäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä terveyttänne parantaa… Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja minä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää sairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa ja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin meidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut mies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.

Tämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä vierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon ystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. – Älkää uskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä kahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan viisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä olen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta kaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.

– Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.

– Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.

– Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.

– Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.

– Ystäväni, te tulette terveeksi.

– Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. – Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai pahantekijä, lyhyesti – kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin, josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.

Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen. Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan, vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.

Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään tapahtunut:

– Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua pitämään?

Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään odottanut sellaiselta raakalaiselta.

– Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.

– Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet teille… Varsin intressantti tapaus.

Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.

– Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen. – Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa kuulotorven.

Ja hän lähti.

XVII

Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä tyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan. Paksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.

Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun oli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen Nikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.

– Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella äänellä. – Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän, osottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. – Ei mitään, Jumala auttaa teitä, niin vielä paranette.

Andrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan osottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja odotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän sairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen sijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.

– Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.

Hän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven jälkeensä.

"Sama se … ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa ympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin näköinen. – Sama se… Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä sairashuoneviitta"…

Entä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Entä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää koko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli niin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin vakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N: o 6: nnen välillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain joutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät, jalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan Dmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli edestakasin ja istui uudelleen.

Hän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti ollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän, viikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän istui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä ikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten? Niinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei, se on tuskin mahdollista.

Andrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen, pyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen kasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas kävelemään.

– Tämä on kaiketi väärinkäsitystä … jupisi hän, levitellen epätietoisena käsiään. – Täytyy saada selkoa, tässä on väärinkäsitystä…

Samassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi nyrkeillään poskiinsa. – Sylkäys. – Sitten silmähti hän veltosti tohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta ennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.

– Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta käheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. – Olen hyvin iloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!

– Tämä on varmaan väärinkäsitystä … sopersi Andrei Jefimitsh säikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti: – varmaankin väärinkäsitystä?..

Ivan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.

– Kirottua elämää! mutisi hän. – Mutta raskainta ja katkerinta kaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista kärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan kuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja kantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään… Tulevassa elämässä saamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta maailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan heiltä pään harmaaseen.

Höpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi kätensä.

– Anna yksi kopekka! pyysi hän.