Kitabı oku: «Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6», sayfa 5
XII
Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" … ja katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow; hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta. Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.
– Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. – Tässä Jevgenij Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty, mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.
– Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei Jefimitsh mietittyään. – Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei tuota mitään.
Seurasi kotvan hiljaisuus.
– Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, – että tämä sairaala nykyisessä tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin 40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.
– No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.
– Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen maalaishallinnon haltuun.
– Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne varastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.
– Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti myöskin.
Andrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin ja lausui:
– Olkaamme oikeudellisia.
Taas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:
– Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän on tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka siis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?
Kaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja viime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain kaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii tarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi harvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä, kuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset kuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja juoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa keskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka järjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja merkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli virkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:
– Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän ja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet tutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on, montako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N: o 6: ssa asuu eriskummallinen tietäjä?
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
– On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.
Enempää ei häneltä kysytty.
Kun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani kätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:
– Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!
Tultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli hänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti kysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä, ensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?
"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, – vastahan he aivan äskettäin ovat kuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja – mistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole käsitystäkään psykiatriiasta."
Ja ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä suututti.
Saman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan. Tervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja lausui liikutetuin äänin:
– Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte vilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne… Ystäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä valtavammin liikutettuna: – minä rakastan teitä sivistyksenne ja ylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt velvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille suoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko ystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön asukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi, että teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta terveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne virkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä päivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa muualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä! Matkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!
– Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh mietittyään. – Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun jollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.
Matkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman Dariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden ajalla vakaantunut elämänjärjestys, – moinen tuuma tuntui ensialussa hänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui keskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi kaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa pois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti hänestä kauniilta.
– Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.
– Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki! Matkustetaan, herttaiseni!
XIII
Viikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on pyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä ajaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat, taivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle ajoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun majataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi kuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti punaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: "Suu kiinni! Ei mitään mukinata!" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä hetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan kuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia kohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin kummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi hän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä ja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.
Rautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa tupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail Averjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien penkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä inhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan! Toista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa ja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä seurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla epäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut muille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen uudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa – vaivasi Andrei Jefimitshiä.
"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. – Minäkö, joka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka pitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä sentähden anna kenellekään rauhaa?"
Moskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui olkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla kävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti mieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli hukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen mikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä silloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut olivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta huusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian nähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän ilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä tosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.
Ihan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili hartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut, huokasi hän syvään ja sanoi:
– Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun rukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!
Andrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail Averjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla kuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten menivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa kirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista maisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja Rumjantsevin museossa.
Puolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin koteutuneen herkuttelijan äänellä:
– Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.
Tohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä vallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti päästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä se piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä poistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella. Pari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä ilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko päiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää kotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei kohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan, kuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska ennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo taskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen ominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan sydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta, että ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail Averjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä puolisen hän lähti ulos.
Jäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka herttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus, että langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden, että se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei Jefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään, mutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen mielestään.
"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään ystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. – Mitään pahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous. Hän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta kuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä, jotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä huolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?"
Sitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä liikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja kärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi, milloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli lähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi yhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut ajatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.
"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua kynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. – Joutavaa kaikki tyyni… Tulen kotiin ja alan elää entisekseen…"
Pietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei liikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan juomaan oluttaan.
Mihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. – Ystäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. – Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä pyydän!
– Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. – Se on ihan ihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni!
Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen oman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan. Täälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli yrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta iltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja oli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä missä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä, naama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan, pömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:
– Kunnia ennen kaikkea!
Käväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:
– Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi juolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän tohtoriin, – halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!
Andrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta ystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui katkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti. Parin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi raskaasti ja sanoi:
– Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo olla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat! Itävaltalaiset nuuskijat!
Ystävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti paksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui vielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi takasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän kutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.
Kaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että rumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että tämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.
Kotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea itselleen asuntoa.
– Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, – suokaa anteeksi epähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?
Andrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:
– Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.
– Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään, väärinymmärtäen tohtorin vastauksen. – Minä kysyn, mimmoiset varat teillä yleensä on.
– Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa… Enempää minulla ei ole.
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä, mutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen tuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää että Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen välttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili ystäväänsä.
