Kitabı oku: «Uhri», sayfa 2

– Tahdotko?

Kuolema on heidän ystävänsä, ja hänen läsnäolonsa antaa korkean mielen, joka kantaa kärsimysten taakkaa ja nostaa tuskien pauhaavasta merestä tyyneen lepoon. Eikä sen suloisuudella ole missään vertaa.

Oi, olla äiti, rakastaa! Ilman näitä elämän ja kuoleman vaiheisia retkeilyjä tuskan ja suloisuuden mailla ei elämä olisi jumalallista, ei rakkaus suurta ja puhdasta.

Elävästi palaa mieleeni se uneni, jossa näin itseni vihreällä kedolla ja Tajun ahnaiden, tuhoavien käsien vallassa, kun itse heittäydyin hirviön raadeltavaksi ja tunsin tuskaista riemua menehtyessäni.

Nyt tunnen tuon pedon, jonka äidinvaistoni tuntemattomien voimien avulla ennakolta loihti vertauskuvana eteeni.

Se peto on sama, joka siellä matalien ja kallellisten rakennusten kaupunginosassa ilkkuu ja vaanii, saalista etsien, uhria vaatien – köyhyys, jonka ahnaat kädet ulottuvat toisinaan rikkaankin vartioiduista ovista sisälle, onnellistenkin turvallisimpiin soppiin.

Eräs seimen äideistä tuli minulle valittamaan, ettei johtajatar ottanut hänen poikaansa hoidettavaksi.

– Onko lapsi terve? kysyin häneltä.

– No, niin terve kuin rouvan oma poika tuossa, sanoi hän pidellen lastaan sylissä.

Taju hääri ympärillämme ja kurkotti kädellään vaimon pienokaista.

Minä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa tiedustelemaan.

– Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on varma, sanoi ylihoitaja.

Minä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.

– Taju – Taju!

Riensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin – yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.

Heikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa Tajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava lapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä. Lapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon kädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat milloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme, pannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.

– Taju-mees, äidin oma pikku mees!

Suuret, siniset lapsensilmät tuijottivat loistavina minuun, toisinaan pelokkaina kuin olisivat nähneet jotakin outoa. Hän nytkähteli, ja pieni käsi poltti sormiani. Hän kuiskasi:

– Äiti, eteitettä on muttalaitia!

Aluksi en ymmärtänyt, sillä sydäntäni kouristi lapsen tuska, mutta sitten muistin, että kaupungin laidassa oli kesällä ollut mustalaisleiri ja että Mari oli niillä peloitellut Tajua.

– Ei olekaan enää, Taju-mees, äiti ei niitä koskaan päästä. Pois kaikki täältä!

Lapsen silmät laukoilivat laskiessani viileän liinan hänen otsalleen, pieni käsi pujottautui käteeni ja toinen nousi posken alle, ja hän nukahti.

Lepäsimme tuokion, haihduimme pois uinailuun ehkä minuutiksi, ehkä tunniksi.

Tajun kuuman käden kosketus poskeeni herätti minut. Olin nukahtanut polvilleni hänen vuoteensa vieressä, pääni hänen pieluksellaan. Näin pojan silmät selkiselällään ja niissä kuvastui kauhu. Hän jupisi jotakin käsittämätöntä. Heittäydyin hänen ylitseen kuin peittääkseni vaaralta. Hätä ja kuoleman viima jähmetytti järkeni, olin avuton, neuvoton. Lapsi näytti elottomalta, ja pienet nyrkit nytkähtelivät. Kesken hätääni kaipasin – vettä, en juodakseni tai itselleni, vaan käsittämättömällä tavalla huojennukseksi tuskassamme. Enempää harkitsematta käärin Tajun kylmään vesikääreeseen, vuodattaen epätoivon kyyneliä. Mikään lääkäri ei ollut antanut sitä neuvoa. Toimin itsetiedottomasti kuin unissakävijä ja uudistin kääreen monet kerrat…

Kesti kauan, tunteja, ikuisuuden, yhä toivottomana odotellessani. Nukkuiko lapseni, vai oliko hän tajuton? Kuume oli kuitenkin laskenut, ja vihdoin hän sanoi selvällä äänellä: – Poit muttalaitet!

Pikku urho huitoi käsillään vainolaisia ja painoi päänsä poskelleni:

– Äiti ajaa poit, äiti ajaa!

– Äiti ajaa, Taju-mees nukkuu.

Laiha pikku kätönen haparoi poskeani. Se oli kostea eikä kovin kuuma. Suutelin sitä huojentuneena, ja kyyneleeni valuivat lapsen kellertävään tukkaan. Me olimme onnelliset.

Senjälkeen tauti muuttui lieväksi ja vaarattomaksi.

Aika olikin, sillä voimani olivat lopussa. Jännitys laukesi, ajatukseni lakkasivat toimimasta. Minä olin muuttanut toiseen elämään, jossa unet ja houreet ajoivat takaa jotakin näkymätöntä, yhä jatkuvaa ja uudistuvaa, aina samaa. Ja kuitenkin olin välittömästi tietoinen Tajun läsnäolosta. Näin kuoppaset hänen poskillaan ja kuulin äänen: – Äiti tutuu. Taju tattoo maitoo!

Se ääni antoi minulle rauhan, haavekuvat haihtuivat, ja puolihämärän huoneemme hiljaisuus tuuditti uneen. Jokainen hengenvetoni oli onnea ja suloisuutta. – Me kolme elämme jälleen, elämme kauan yhdessä. Taju, pikku Apuni ja minä, me kolme yhdessä – yhdessä!

Uhria ei otettu minulta. Ei tällä kertaa. Ei Tajuani, ei pientä Apuani. Ja minä tahdon lepyttää pedon, uhmata sitä, antaa oman itseni, elämäni, niin tahdon, ja se on rakas toivoni, kiihkeä haluni ja onneni!

Vähitellen toinnuttuani ajattelin Heikkiä. Olinhan tuskassani täydellisesti unohtanut hänet, ja ensi riemussakin olivat vain lapset kaikkeni.

Heikki ei voinut tulla, lähetti vain kirjeitä ja kävi pihalla kuulemassa vointiamme. Hän ei tahtonut näyttäytyä meille. Miksi ei? kysyin itseltäni. Kirjoitin hänelle siitä.

Seuraavana päivänä tuli palvelija sanomaan, että lehtori seisoo pihassa rouvan ikkunan alla. Pukeuduin nopeasti ja riensin ikkunan ääreen.

Ensi silmäyksellä näin vain hänen vanhan, tutun koululakkinsa ja kuluneen kesätakin, mutta kun katseeni pysähtyi kasvoihin, joiden laihuus ja tuskainen ilme kouristi sydäntäni, käsitin hyvin, miksi hän ei tahtonut näyttäytyä.

– Oi, Heikki!

Työnsin ikkunan auki, vaikka oli kylmä, ja kääriydyin vuodehuopaan.

– Heikki, oletko sinäkin sairas?

– En suinkaan, vähän vain levoton.

– Voi sinua! Ehkä on parasta, että nyt tulet kotiin ja Taju annetaan sairaalaan tointumaan. Eikö niin?

– Aioin sitä juuri ehdottaa sinulle. Ei minun vuokseni, mutta sinä itse tarvitset lepoa ja…

– Ja sinun läsnäoloasi. Niin me teemme.

– Sinun aikasi on lähellä, ja se pienokainen voi joutua vaaraan.

Senkin vuoksi…

– Apuni…!

– Mitä tarkoitat?

– Oi, en mitään erikoista. Sanon häntä vain Avuksi.

Taju vietiin sairaalaan kesimisen ajaksi. Mari seurasi häntä sinne, ja huoneet puhdistettiin.

Oli kuin juhla talossa Heikin kotiin tultua, vaikka kaikki oli arkikunnossa. Pukeuduin somaan siniharmaaseen aamunuttuuni, ja tukan kampaaminen tuotti paljon vaivaa ja ponnistusta.

Olinko tosiaan niin huonossa kunnossa? Sääli itseäni ja Heikkiä kohtaan nostatti kyyneleet silmiini, mutta samalla kohtasi minua oma itseni vakavana syyttäjänä. – Näin olet tahtonut. Etkö ole tyytyväinen? Uhmaten olet heittänyt kotisi uhrialttarille. Rakkautesi siihen, mitä sanot tunnossasi yhteisyydeksi ja jonka ahnaan pedon armottoman kovia kouria olet saanut kokea, on vienyt sinut kuoleman portille ja pakottanut hetkiseksi pysähtymään sen ääreen. Tällä kertaa olet välttänyt ratkaisun, ensi kerralla – kuka tietää…? Ja kerallasi rakkaimpasi. Onko sinulla siihen oikeutta?

Kyyneleet kuivuivat silmistäni, ja surkea itseni sääliminen painoi päänsä alas häpeissään. Oma itseni nousi kuitenkin otsa kirkkaana. – Mikä on oikein, mikä väärin? Kun rakkauteni antaa minut, en silloin hukkaan joudu eivätkä ne, jotka kanssani ovat.

* * * * *

Aikani lähenee ja minä luisun elämän arkimenoista syrjään. Sinä, pikku Apuni, olet minulle uskollinen ja täydellisesti omani ja kuitenkin jo itsesi, tunnen sen kaikessa. Maailma on tällä hetkellä minulle muuten tyhjä, kun sieluni hapuilee ikuisuutta ja äärettömyyttä. Sinä, pienokaiseni, olet tukeni, johon nojaan, sinä täytät sieluni kiitollisuudella etkä salli minun koskaan tyhjiin raueta. Sinähän olet minussa ja minun kauttani ja minä sinussa ja sinun kauttasi. Sinä jäät ja jatkat elämääni, kun minä sammun. Ja minä, minä elän tämän elämäni sinun vuoksesi, sinun ehtonasi, olkoon tulevaisuus mikä tahansa.

Yksinäisyys on autuutta ja tuntuu suloiselta vasta silloin, kun rakkaamme valvovat ympärillämme ja heidän ajatuksensa hellivät olemustamme ja heidän sielunsa on meitä täynnänsä.

Heikki tuli kotiin, ja hänen kätensä kosketus on minulle lepoa. Hänen hiljaiset sanansa elävöittävät mieltäni kuin valo pimeätä huonetta, ja uudet ajatukset, uudet mieliteot, turhat oikut tulevat luokseni kuin lapset koululomalle. Me loruelemme, naureskelemme, kyselemme ja vastailemme. Me aterioimme kuin silloin – vastanaineina ensimmäiset kerrat näiden huoneiden pöydillä, kun emme vielä tienneet, mikä pantaisiin ruokasaliksi. Heikki tahtoo auttaa, palvella minua, ja minä puhun hänelle kuin omalle itselleni.

Oi, kuinka on ihanaa luopua omasta itsestään, päästä kuulemasta sen ankaraa arvostelua, sen vaatimuksia…

Kaiken tämän ohella häipyy minusta ulkonainen elämä, ja hiljaisuus on ympärilläni. Jokainen istuin tässä kodissamme kutsuu minua, jokainen huone on kiitollinen saadessaan odottaa sitä, joka on tulossa. Tajun vaunu on juhla-asussa ja kuuluu pikku Avulle. Sen untuvaisia vaippoja hyväilevät meidän silmämme ja kätemme, ja salaperäinen, juhlallinen odotus heijastuu sydämistämme kaikkialle tässä kodissamme.

Tämä on kuin unta, jota joskus olen nähnyt, kuin elämää, jonka olen ennen elänyt – tietämättä missä.

Ja kaiken takana on kuin järkähtämätön kohtalo – hämärä aavistus: se antaa, se ottaa!

V

Nyt on kaikki tuska ohitse. Se on kantanut minua uupumuksesta toiseen ja vaivuttanut olemattomiin. Uusi heräämiseni on alkanut jälleen huumaavana pauhuna ja ympyrässä kiertämisenä, paisuvana ja supistuvana kokonaisuutena. Jokin taistelee minussa tätä alkeellista ja kahlehdittua säännöllisyyttä vastaan ja pyrkii kauas pois. Joku kutsuu minua, vaatii…

Pauhu lakkaa, ääretön valo ympäröi minua, näkyy laajat vedet, joiden pinnalla välkkyy ja sädehtii, ja – minä herään, tunnen itseni. Ylläni liitelee pilviä, ja minä ikävöin. Ah – sanaton tuska ahdistaa minua, ja minä hapuilen avaruuden ääriä, tahdon tuntea maata, vettä, puita.

Muistan synnyttäneeni pojan, ja samalla kohdistuu ikävöimiseni häneen. Maa, vesi ja metsät huutelevat häntä, jota en missään näe, ja kuitenkin hän kutsuu minua!

– Äiti, äiti!

Minä tiedän: hän on jo nuorukainen ja huutaa äänellä, joka ei ilmassa väräjä, josta ei tiedä, mistä se tulee. Näen loppumattomia metsiä, vesiä, koskia, maata; etsin, etsin kiireisesti. Tutkin vuoret, kummut, laaksot, pimennot, rannat. Tyhjää, tyhjää on kaikkialla, ja kuitenkin tuntuu kuin hän olisi siellä läsnä.

Ikäväni kalvaa minua, se on kuin janoa, jota en saa sammuttaa.

Tahtoisin koskettaa hänen kättään, tuon poikani, joka kutsuu.

Tahtoisin katsoa hänen silmiinsä ja painaa hänet povelleni. Janoni kiihtyy, tuskani yltyy.

Viileiden lähteiden vesi ei voi sitä vaimentaa, ei vuorien siimes kuumettani lauhduttaa, ei laajojen ulappain raikas tuuli olemustani hyväksi huuhdella.

Samoan liikkuvana, ruumiittomana olentona, laskeudun yhä lähemmäksi maata ja tunnen yhtyväni sen leppoisaan viileyteen, haihdun siihen ja taistelen näkymätöntä voimaa vastaan.

* * * * *

Heräsin – missä olin? Tunnustelin peitettäni, vuodeverhoni heilahti, pielus poltti, tahdoin nostaa päätäni. Olin siis uneksinut tämän kaiken.

– Tästä se apu tulee! kuulin Heikin äänen sanovan.

– Apu! huusin voimieni takaa, ja elämä palasi, syöksyi minuun käsiksi ylivoimaisena ja nujertavana, painoi minua niin että luulin luhistuvani vuoteeni kera.

Samassa vuodeverho siirtyi syrjään, ja minä näin Heikin, jolla oli pienokainen kämmenellään, ja pienen kylpyammeen. Heikki oli nostanut lapsen kylvystä ja kaatoi kannusta vettä sen päälle. Mari seisoi vieressä, vaippa valmiina, kietoakseen sen lapsen ympärille. Heikki oli paitahihasillaan, silmälasit hikisinä lämpöisen veden höyrystä. Hän haparoi laskiessaan vesikannua lattialle, ja lapsi siirtyi hänen toisesta kädestään Marille.

Verho painui jälleen paikoilleen, kun Heikki astui vuoteeni ääreen.

– Jaha, sinä olet herännyt! Silmäsikin ovat nyt toisenlaiset.

Lääkäri sanoikin tänään tulevan käänteen. Nuku, nuku vain!

Ääni tuli kaukaa, ja minä tunsin kalvavaa nälkää. Sanoin: – Nälkä, minun on nälkä!

Heikki painui ihan suuni eteen ja hymyili. Minua nauratti se, että Heikki kylvetti lasta. Se huvitti minua vielä nieleskellessäni jotakin virkistävää, en tiennyt mitä.

Vähitellen siirtyivät äänet lähemmiksi, ja ihmiset tulivat tutuiksi; minun ei tarvinnut enää voimieni takaa heille huutaa.

– Heikki, tuohan tänne Apu?

Heikin kasvojen hämmentynyt ilme sanoi selvästi, ettei hän ymmärtänyt, kenestä oli puhe.

– Apu – niin, lapsi!

– Siunatkoon, rouva jo puhuu! kuulin Marin sanovan, – ja kysyy poikaa. Eikös rouva Tajua…?

Äkillinen kipu vihlaisi olemustani.

– Taju, Taju!

– Hiljaa! kuului taas Heikin ääni, – ei vielä, rakkaani!

– Pienokainen…!

Ja Heikki toi hänet pulloineen viereeni.

– Näetkös, kuinka se ihmettelee? Ja suu käy kuin sepän palje. Siitä sitä miestä paisuu. Mutta nyt sinä kai väsyt. Vienkö pojan pois?

Minua niin nauratti Heikin touhu. Se oli niin kummallisen hupaista.

Huohottava ilonilmaisuni oli aivan ehdotonta. Se vapautti.

– Että sinä kylvetitkin, Heikki!

– Kukas täällä muuten? En uskaltanut luottaa akkaväkeen. Ja tahdon myös olla aina lähelläsi.

Nyt minua itketti.

Heikin tuli paha olla. Hän siveli peitettä ja kohensi pielusta, ja sitten hän syötti minua omin käsin.

– Olenkos ollut kovin heikko? kysyin. – Ei puhuta siitä nyt, syö vain.

– Sinä itse olet niin laihtunut.

– Kyllähän lihoon jälleen. Kello on tässä vuoteesi vieressä pöydällä. Nuku nyt ja jos jotakin tarvitset, soita. Minä asun salissa. Pojilla on minun kamarini, etteivät häiritse sinua.

– Pojilla, se kuuluu niin somalta.

Toipuminen edistyi hitaasti. Ensin hiiviskelin kamarista saliin, esineistä kiinni pitäen. Kun Heikki riensi apuun ja toimitti minut nojatuoliin, tunsin itseni ihmiseksi.

– Täällä on komeampaa kuin ennen, järjestetty uudestaan. Tuo sohva ihan itsekseen ja suuri matto sen edessä on rohkeata ja rauhoittavaa. Sinä osaat.

– Älä puhu niin paljon, sinä rasitut! varoitti Heikki.

Tämä huolenpito oli kuin lämpöinen vaippa. – No, puhu sinä, minä kuuntelen. Kerro, mitä on tapahtunut?

– Ei ole mitään erikoista sattunut. Kaikki on hyvin jälleen, kun sinä paranet.

Hänen äänensä oli oikein riemuisa.

– Sano, miltä tuntui olla kotoa poissa?

– Mieluimmin olen siitä puhumatta. Vaikeata on muistella ainaista levottomuuttani, joka ahdisti minua yöt ja päivät. Vapisin seistessäni tuolla pihalla, odotellen sanaa voinnistanne. En uskaltanut puhelimella, se olisi ehkä häirinnyt. Illalla myöhään kävin toteamassa, että yölamppu paloi ja teillä oli kaikkea, mitä tarvitsitte.

– Heikki-parka, sinä olet nyt ollut isänä ja äitinä, hoitajana ja tohtorina.

– Monta on ollut uutta ammattia.

– Kuinka ihmeessä sinä kylvettämäänkin yllyit?

– Sillä asialla on oma tarinansa. Marinhan piti kaiken järjen mukaan osata hoitaa pikkumiestä, ja hän olikin kovasti touhussa, mutta kun käskin mittaamaan kylpyveden lämpöä, mutisi hän jotakin herrasväen älystä ja aikoi pistää pojan ilman muuta veteen. Minusta se höyrysi liiaksi. Sieppasin mittarin ja pistin veteen, elohopea lensi kuuteenkymmeneen asteeseen, ja eukko oli jo ennättänyt laskea pojan varpaat veteen. Lapsi huusi…

– Siunatkoon sentään!

– Sen koommin en ole uskaltanut olla kauan poissa kotoa, ja kun menin tunneille, vannotin sairaanhoitajaa, että hän olisi luonanne.

– Sinä olet antanut pojan minulle uudestaan, Heikki.

– Eikö se ole yhtä hyvin minun kuin sinunkin? Olen saanut ihan uusia vaistoja tällä ajalla. Tajusta ja minusta on tullut myös hyvät ystävät – silloin kun emme riitele. Iltanukkuminen on, näes, hyvin kriitillinen tilanne. Juttua riittää tavattomasti. Eilen illalla, kun rupesin oikein kovaksi, että nyt pitää olla hiljaa, sanoi se veitikka: 'Eiköt nyt enää rukoillaka taa?'

Minua nauratti, ja heikkouteni tuli jälleen ilmi.

– Älä naura, varoitti Heikki.

– Minä sanon kuin Taju: – Eikös nyt enää nauraakaan saa?

– Sinun sairautesi on ollut hirmuisen vakavaa laatua, ja nyt sinä menet jälleen levolle.

– Kiitos, Heikki, minun on niin turvallista ja mieluista totella sinua!

VI

Aika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni alus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi niiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa tuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti olevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa, jotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat tasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.

Meidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta kaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin toisiimme.

Meille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen maailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä arvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei herkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa viattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu ulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme onkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden ponnistuksen ja valppauden.

Ja kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita, ikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen juuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset, kyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun päivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin jaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.

Heidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle yhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin päivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada valmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse enimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.

Heidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen heissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä ominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.

Tämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi toisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti yhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän ilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä, unensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun läheltä ja kaukaa.

Meidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja kosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani. Heidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva, saa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa sointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien mukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on kuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.

Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.

– Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, – niin se on suuri, suurempi kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu…

* * * * *

Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän päästä havaita.

Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta, lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu hävisi.

– Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.

– Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.

– Mitä sitten?

– Kirkkoa.

– Minne?

– Hiekkaan.

Taju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani ja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin, jatkaakseni sitten tutkimuksiani.

Kului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu iltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.

– Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet syliini.

– Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.

– Missä ihmeessä sinä olit?

– Rakentamassa.

– Mitä sinä rakensit?

– Hiekasta taloja.

– Missä?

– Saunan edessä.

– Kuinka sinä sinne löysit?

– Minä hain sen.

– Mutta kuinka?

– Ne hakkaa.

– Eihän äiti kuule.

– Hevonen vie hiekkaa.

– Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja housunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.

Me olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena etsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme perinpohjaisuuden.

Oli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään. Sen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki meidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä ajatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden keskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.

Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.

Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä, tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.

– Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!

– Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.

– Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos joku menee kauas kotoa.

Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.

* * * * *

Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin puistossa juostessamme.

– Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.

– Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.

– Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.

Apu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä ja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää hartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:

– Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!

Sillä aikaa minä ehdin hiukan kahmaista tietoja Vatikaanista, ja meidän retkeilymme jatkuu pikkuhiljaa.

Apu on maltiton ja tiedustelee kesken kaiken, kuinka suuri maailma on, ja sitten hän alkaa laskea mustia kaupunkien merkkejä. Pääkaupungit nimitellään siinä ohimennen tarkalleen ja niiden väkiluku. Taju on apuna laskemassa kaupunkeja, mutta lukumäärä paisuu liian suureksi, ja maailman suuruus häipyy meiltä toistaiseksi.

– Mennään Amerikaan! huudahtaa Apu ja yltyy sitten kertomaan:

– Paha poika meni ostamaan pullaa. Ja sitten se söi sitä. Siinä oli nuppineuloja. Siitä se poika suuttui ja lähti Amerikaan. Ja kun se tuli sinne, niin Amerikan portti oli lyöty kiinni. Ja sitten se poika purjehti Atlantilla, eikä sillä ollut äitiä. Merestä nousi Vaara ja tarttui pitkällä kädellään sen pojan niskaan ja pisti pohjaan.

– Sinä valehtelet! julisti Taju.

Samassa he yltyivät kahden purjehtimaan suurimpiin satamiin, ostivat ja möivät valtamerien takaisia tavaroita eikä Itä-Intian komppania ole suinkaan tehnyt suurempia kauppoja eikä ottanut haltuunsa laajempia alueita kuin Taju ja Apu salin lattialla. Enkä usko kuningatar Victorian olleen niinkään ylpeän ministeriensä voitokkaasta politiikasta kuin minä olin poikieni maailmanmatkoista.

Heidän kuvittelunsa ja puuhansa ovat kuin veden kirkas pinta heijastusta ympäristöstä ja niistä ajatusten ja mielikuvien maailmoista, joissa me vallattoman raisusti yhdessä liikumme. Eikä tämä kaikki ole tahallista, vaan ehdotonta poikien monimutkaisen kehityskulun noudattamista.

He vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta kaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet luvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut, en voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme, kuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset ovat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee vaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla muistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille tietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja lopulta opimme kirjoittamaan.

Apu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:

– Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin pitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin kuinka korkealla se on.

Tuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on laskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan korkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata taivaankappaletta.

Toisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan kevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla avuttomalla tavallaan päänsä povelleni.

– Äiti, minä tulen syliin.

Me istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni suu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä ja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.

Samassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua, vaatien:

– Minä keskelle!

Se merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.

Taju laskeutuu polveltani hiukan räpytellen silmäluomiaan, sillä uni oli vallannut hänet samassa tuokiossa, kun hänen päänsä painui povelleni.

– Sinä herätit Tajun.

– Minä kanssa nukun, uhittelee Apu, nousee syliini, nipistää silmänsä kiinni, avaa ne jälleen tirkistäen minuun, heittää kätensä kaulalleni, mutta ponnahtaa samalla lattialle. Hänen otteensa ovat lujat ja varmat, ja pyöreä ruumis työntyy toisinaan minua vasten kovana kuin puu. Luulisi, että hän on Tajua voimakkaampi, mutta niin ei ole laita. Kotilääkärimme väittää, että Tajusta voisi tulla atleetti, jos hänen lihaksiaan oikein harjoitettaisiin, mutta Tajun luonteelle se on mahdotonta.

Nyt jo voi havaita hänen harkitsevan ja malttavan kiintyä vain ajatusleikkiin, jonka pulmallisuus usein häipyy rohkeaan mahdottomuuteen, mutta se lupaa tulevaisuudessa rakentua kantavaksi elämänsillaksi, joka ehkä ei kultaisena kimmellä, mutta lujana kestää aikansa raskainta painoa.

VII

Olemme muuttaneet pääkaupunkiin, ja lyseo on ottanut minulta pojat. He ovat vain puolittain minun, ja toisinaan tuntuu kuin jäisin yhä enemmän yksin, kuin heidän ajatuksensa ja heräävä elämäntietoisuutensa kulkisi minulle outoja ratoja. He eivät tahdo kertoa minulle läksyistään, ei tunneistaan eikä opettajistaan, enkä voisi viekkaudellakaan siinä kohden houkutella heidän luottamustaan. Mikään teeskentely ei muuten olekaan mahdollinen, sillä heidän vaistonsa on kaikkitunteva. Keskenään he jakavat saamansa vaikutukset, kokemuksensa ja opintonsa, tarkoin noudattaen niitä velvollisuuksia, joita koulu heille määrää. He ovat toinen toiselleen niin paljon, ettei toveruus luokkalaisten kesken jaksa heitä vieroittaa. Niinkuin he pikku nasikkoina mukiloivat toisiaan, itkivät ja parkuivat saamistaan ja antamistaan iskuista ja sitten jälleen nauroivat ja syleilivät, samoin he nyt elävät samassa huoneessa, kylpevät samassa suuressa ammeessa, herättävät aamuisin toisensa, kinailevat läksyistä ja niiden pulmallisista kohdista ja kaiken sen ohella täydentävät toisiaan.

Taju on yhä suunnan ja elämäntahdin määrääjä. Hänen varhaiskypsä järkensä on kuin kireä ohjas, joka ei salli Avun rynnätä herkän luontonsa mukaisiin moninaisiin seikkailuihin. Mutta Avun uhrautuva, aina valmis avuliaisuus, joka yhä pyrkii ilmenemään eri tilanteissa, on niin kekseliäs ja pulppuava, ettei mikään voima kykene häntä pidättämään.

Pikku tenavasta saakka hän jo alkoi yksin ja kaksin kappalein tuoda halkoja kellarista huoneisiin, ja siinä hän on pysynyt uskollisena. Hänen kirveensä on aina kunnossa, ja viheltäen hän juoksee alas korkeita portaita, tuoden sitten kymmenkunnan puuta nuoraan sidottuina ylös neljänteen kerrokseen. Hän hoitaa kirjojen ulkoasua, laittaa paperikannet ja liimaa kiinni irtolehdet. Hän lämmittää kylvyn Tajulle ja itselleen, käy kirjastossa vaihtamassa suuria kirjapinoja, joita nyt on alkanut ilmestyä kotiin. Heidän puuhansa saavat aina kunnioitettavan laajuuden ja perinpohjaisuuden. Kasvisalkkujen luku kasvaa kesä kesältä, ja tosissaan he uhkaavat valloittaa eteisen ja hankkia kaksituhatta erilaista kasvia.

Kesäisin asumme kaukana sisämaassa, missä laajan veden keskellä on ihmesaaremme. Harvoin sinne vieras jalka astuu, tuskin koskaan outo käsi kurkottaa ottamaan marjan meidän alueeltamme. Tämän parin kilometrin pituisen valtakuntansa, josta näkee vettä molemmin puolin, ovat pojat valloittaneet täydellisesti. Vähä vähältä on sen rehevä ja moninainen kasvullisuus heille tuttua, lajiteltuna ja salkkuihin kerättynä. Pian ei mikään itikkalaji enää pistä päätänsä kiven alta, ruohon juurelta tai sammaleesta joutumatta huumaavaan pulloon. Eikä yksikään perhonen lennä rauhoitettuna saaren niityillä. Kaksi nopsajalkaista tenavaa kiitää sen siipien loistoa kohti vangitakseen sen verkkoihinsa ja sitten verratakseen sitä kuvitettuun kirjaansa. Lepattava perhonen on heille tavaton aarre, jonka vuoksi haavoittunut jalka, revityt puserot ja housut ovat pikkuseikkoja. Ja ellei saalista tavoiteta kiinni tänään, on se huomenna tai ylihuomenna varmasti verkossa. Se tapahtuu kerta kaikkiaan yhtä varmasti kuin koko saaren salaisuudet vuosien kuluessa pojille paljastuvat.

Nauraessa ja telmiessä, veden ja ilman syleilyssä, melkein ilman vaatteita yöt ja päivät unen ja valveillaolon säännöllisessä vaihtelussa, tuulen huuhdellessa, kukkien tuoksuessa ja pääskysten päittemme yllä lennellessä ja korvaimme juuressa ullakon räystään alla pesiessä kasvaa heidän tiedonhalunsa, laajenee ja syvenee vuosi vuodelta, koskaan lepäämättä taikka tolalta poikkeamatta, vapaan valinnan mukaan.