Kitabı oku: «Uhri», sayfa 4

Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää, uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan, vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi, niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen ulapoita.

X

– Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.

– Asioille vain.

– Saanko minäkin tulla?

– Tule, tule!

Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa, mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja ajatustapoihinsa.

Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin kaidetta.

Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.

Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan. Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.

– En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.

– En minäkään, vakuutti Säde.

– Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.

Säde nauroi heleästi.

– Kun kerran pääsen suurten kirjoihin…

– Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.

– Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen muuta työtä, puhui Apu.

– Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.

– Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.

Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen umpimähkään ja iski rohkeasti.

– Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen itselleen päätöstään oikeaksi.

– Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse elämässä, sanoin Siirille. – Sellainen maltiton halu pulpahtaa hänessä esiin väläyksittäin.

– Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. – Säde on myöskin hiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.

– Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää, ottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko "nyrkkipainon".

Lapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme keskustelua.

– Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi

Siiri.

Minä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi, mitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.

– Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja hänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.

– Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä. Oletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan haltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää kertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.

– Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.

– Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin olisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.

– Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.

– Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. – Ei taivas, ei maa, ei vesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy ja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin olleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?

– Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.

– Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.

– Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.

Säde yritti matkia vanhaa.

– En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.

– Miksi et? kysäisi Säde.

– Sellainen tupakoiva ukkeli…

– Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.

– Minusta ei kielletyn tavoitteleminen ole nautintoa. Sittenkin on hauskempaa kuvitella. Elämä on ihmettä, ja ihme niin lähellä kuin kerran luulin kuun olevan. Minä olin valmis kiipeämään kirkon katolle ja sohaisemaan sen seipäällä alas.

He nauroivat jälleen.

– Mikä sinun mielestäsi on se ihme? kysyi Säde.

– Se vain, kun en käsitä, kuinka mikin syntyy, ja kuitenkin on varmaa, että se on syntynyt.

– En minä ymmärrä.

– Katsos, kun minä oikein pulaan saadakseni selville jotakin, niin Taju tulee ja osoittaa sormellaan heikkoon paikkaan, ja sitten minä sen keksin. Kuinka Taju sen näkee? Se on ihme.

– Taju on viisaampi.

– Niin, Taju keräilee tietoja ja muuta moskaa aivokoppaansa aivan kuin itikoita sikaarilaatikkoon. Hän pistelee niitä neulalla kiinni korkkipohjaan, jokaisessa on numerolippu, ja niistä on luettelo mahdollisimman hyvässä tallessa.

– Taju ei usko ihmeisiin, päätteli Säde.

– Ei se kuulu hänen heikkouksiinsa. Taju ei edes usko yhden kerran näkemiseen, vaan seuraa kuin vainolainen samoja jälkiä ja panee merkille joka vivahduksen. Tiedätkö, että hän istuu kaiket vapaahetkensä, sunnuntait ja iltapäivät, ja tutkii sammalia ja jäkäliä?

– Hyi, sammaleet on niin märkiä. Jäkäliä minä en tunnekaan.

– Tule meille katsomaan, ehdotti Apu.

– Taju kuuluu olevan etevä, sanoi Säde.

– Etevä, mitä se nyt on olla etevä! uhitteli Apu. – Taju ei ainakaan välitä siitä. Lukee tuskin koskaan eikä huoli kilpailla ja osata hyvin. Kun tekee sen, mitä vaaditaan, ja säästää voimansa muuhun…

– Ja nauraa koko lystille.

– Taju kyllä iskee ivalla, kun ne ovat olevinaan, ne toiset pojat, sanoi Apu.

– Sepä oli kuvaus, virkkoi Siiri minulle nauraen.

– Sellainen Taju on. Ja vielä päälliseksi hiukan saamaton. Se kai johtuu siitä, että hän niin yksinomaan ahertelee tutkimustyössään. Mutta häntä palvelee ja hoitelee mielellään. Apu ja isä ja minä seuraamme ihmetellen hänen tutkimuksiaan, vaikkemme ymmärrä paljoa.

– Asiasta toiseen, sanoi Siiri. – Panetko sinä pojat tanssikouluun?

Säde kääntyi äkkiä kuultuaan nämä sanat ja huudahti:

– Täti, rakas, kulta täti, antakaa poikien tulla mukaan!

Apu seisoi suu auki ja tuijotti meihin.

– Mitä sinä sanot, Apu?

– Mi-minäkö…?

– Niin, si-sinä juuri.

– Menetkö sinä myös, Säde?

– Tietysti.

– Ja Taju myös…

– Tietenkin, sinä kukkopoika, etkö nyt ymmärrä? intoili Säde.

Apu räjähti nauramaan aivan kuin vapautuneena jostakin.

– Tanssitaan koko joulu, silloin on lupaa! riemuitsi hän. – Siitäkös elämä nousee, kun Taju saadaan mukaan. Se poika punnitsee joka askeleensa.

– Kyllä me nyt heitämme puntarit nurkkaan! päätti Säde.

XI

Pojat ovat olleet tanssikoulussa, ja kummallakin on oma "daaminsa".

Tajulla on Ruusu, pieni neitonen, josta nähtävästi tulee oikea "sydänten mylly". Hän on hento ja notkea, pieni pää noudattaa tanssissa liikkeiden tahtia, ja kädet kaartuvat somasti milloin millekin suunnalle aina omien suloutensa lakien mukaan. Hän on tanssiessaan vakava, katse täynnä huolestunutta hartautta.

Avulla on Säde. Hänessäkin on tuota kuvaamatonta jotakin, mikä lumoaa ja vetää puoleensa jo ensi näkemältä. Hän on kuin raitis tuuli, joka puhaltaa poskiin viileän punan ja antaa hyvän mielen. Apu ja Säde rupattavat vain jutellakseen, kinailevat ja viisastelevat ja tanssivat reippaasti kuin oikein olan takaa. Siinä on eloa ja iloa, vallatonta liioitteluakin, jossa ei kysytä: "Miltä me näytämme?"

Kotitanssiaisten sarja on jo alkanut, ja pojat ovat olleet menossa koko joulun. Ovi suljetaan heidän huoneeseensa päivällisen jälkeen, ja pukeutuessaan he jakavat "salaisuudet" keskenään. Minä saan tehdä tarkastuksen ennen lähtöä noin vain muodon vuoksi ja myöskin juhlallisuuden ylentämiseksi.

Kohta on meidänkin vuoro ottaa vieraat vastaan, ja jännitys kasvaa päivä päivältä. Ruokalista ja ohjelma on jo valmis. Siihen kuuluu teetä, kaakaota, voileipiä, omenia, jäätelöä ja kakkuja – paljon kakkuja ja vielä enemmän mehuvettä.

– Entä ohjelma…?

– Tanssia, tietysti.

– Entä muuta?

– Soittoa, eihän ilman voi tanssia, vakuuttaa Taju, joka ei välitä kaunotaiteista.

– Eikö mitään muuta kuin tanssimusiikkia? kysyn kiusoitellakseni, hyvin tietäen yleisen tavan, joka suosii kotitanssiaisissa vain tanssia.

– Parasta on ottaa koko juttu matematiikan kannalta, naureskelee

Taju.

– Sinä kai mieluimmin laskisit yksi, kaksi, kolme niinkuin tanssikoulussa, sanoo Apu, – etkä huolisi soitostakaan.

– Selvempäähän se olisi, mutta ne tytöt…

* * * * *

Salin koristeet on Apu itse valinnut ja ripustanut kattoon – koreita värejä. Minä olen saanut ostaa kukat samojen värien mukaan. Kalustoa on siirretty, että hyvin sopisi "lennättää", se kun on Avusta hauskinta.

Soitosta pitää huolta Siiri-täti, ja Ruusun isä, konsuli Hammar, on luvannut laulaa, mutta se tulee yllätyksenä.

Me pukeudumme juhla-asuun, ja sitten pidetään viimeinen tarkastus. Ilmassa tuntuu kukkien ja sitruunan tuoksua, sähkövalo saa kristallimaljat kimaltelemaan, ja sinipunerva kaitaliina näyttää hyvin vaikuttavalta hohtavan valkoisella pöytäliinalla.

Sydämeni sykkii tavallista nopeammin ilosta, sillä pojat ovat päässeet juhlamielelle ja liikkuvat arvokkaan vakavina isäntätouhussaan.

Aika on kallista, ja nuoriso kerääntyy täsmällisesti.

Hillitty ilon hulmahdus on tullut kotiimme. Kirkkaita silmiä, hohtavia kasvoja, liikkuvaa, läikähtelevää parvea. Vaaleita pukuja, suuria nauharusetteja hulmuavassa tukassa.

Pojat ja tytöt pysyvät aluksi eri ryhmissä, molemmat erikoisena kokonaisuutena, ja kaikki ovat hiukan kankeita ja juhlallisia.

Äkkiä kierii Avun maapallo keskelle salin lattiaa – ties mistä ja kuka sen on keksinyt. Se vaikuttaa kuin Eris-jumalattaren omena. Juhlallisuus vaihtuu sekaiseksi vilkkaudeksi, ja poikien ryhmästä häviää jäykkyys koko illaksi.

Ilo on alulla ja nousee pian kattoon saakka. Kullekin annetaan pieni kielonippu, Taju pyytää juhlallisesti Siiri-tätiä soittamaan, ja niin alkaa tanssi.

Siinä on aaltomaista liikettä kuin veden pinnalla tuulen sitä velloessa, vaaleiden pukujen ja silmien loistetta, kasvojen hehkua – liikettä liikkeen vuoksi, iloa omasta itsestään, hetken riemua. Niin – elämä on unelmaa!

Tämä ilo on utuista, ilman intohimoa. Sydän lepää vielä rauhassa. Heidän ylenmääräinen elinvoimansa kääntää kaikki riemuksi, leikiksi. He elävät eheästi ja täydellisesti hetkessä. Pikku Ruusu-neitosen suloisuus, Säteen ja Avun välitön eloisuus tarttuu toisiin, hymy, nauru, kujeilu on täydessä vallassa.

Paperikukkien köynnös putoaa alas katosta. Tuokiossa ottavat tytöt sen haltuunsa, kohottavat käsivarsillaan sen korkealle ja tanssivat ryhmässä, ojentaen toisen käden pojille.

Kaunis kokonaisuus, ja kuitenkin on joka tytöllä ja pojalla erikoisuutensa, oma tapansa olla miellyttävä, iloinen ja vallatonkin.

Avun kasvot loistavat tyyninä: ei ainoatakaan värettä, ei piirteen rikkoutumista hymyssä tai naurussa. Hän juttelee melkein rauhallisesti, ilman remuavaa riemua, ja "lennättää" tyttöään juohevassa tahdissa. Siinä on iloa, tarmoa, ikäänkuin elämän kuninkuus ja onni olisi ollut saavutettavissa.

Ja voiko mitata, mitä noissa nuorissa sieluissa liikkuu, mikä tunteiden ja mielikuvien ulappa heille häämöittää ja välkkyy, mikä vapisuttava odotus jännittää heidän ruumistaan ja viriää sielussa soiton, sulavien liikkeiden ja juhlallisen ympäristön herättämänä? Varmaa vain on, että ainoastaan osa heidän sisäisestä runsaudestaan kuvastuu heidän ulkomuodossaan.

Hiukan myöhästyneenä ja hengästyneenä saapuu Toppo, Avun toveri. Hän on nähtävästi lainannut pitkän, mustan takin, jonka liepeet ulottuvat polventaipeisiin asti. Hän tervehtii vakavana ja kumartaa tanssikoulun sääntöjen mukaan, tietämättä mitään heräävästä naurunhalusta. Tanssi on onneksi käynnissä, ja myöhästynyt "kavaljeeri" pääsee alkuun ja pysyy lattialla kuin korvatakseen vahingon.

Mutta sitten alkaa kuulua iloista kikatusta. Apu huomaa hänet vihdoin.

Nyt tarkkaan hänen kasvojensa ilmettä. Hän hymyilee, panee merkille muiden salatun naurun, punastuu ja astuu toveriaan kohti, joka samassa lopettaa tanssinsa. Iloisesti jutellen vie Apu hänet omaan kamariinsa.

Hetken kuluttua he palaavat, ja takit on vaihdettu. Apu osaa tanssia kolmen askeleen valssia ja pyytää minua. Nyt ei naureta, mutta riemu ratkeaa käsien taputukseen.

– Toppo on pelastettu, kuiskaa Apu.

Tanssiin tulee uusi käänne. Tahdotaan pukutanssia, ja minun pitää hakea esille kaikki kirjavat rievut, vanhat suuret ja pienet takit, hatut ja lakit. Sitten leikitään, kujeillaan, temppuillaan. Älyllinen puoli työntyy vähä vähältä etualalle määräämään leikit.

Parvekkeen ovet heitetään auki, ja leuto sää antaa runsaasti raitista ilmaa. Kaupungin salaperäisenä häämöittävä laaja kokonaisuus avautuu eteemme. Pimeästä pilkistelevät valopisteet kuin tuhatpäisen hirviön silmät. Autojen, kärryjen ja raitiovaunujen tuttu jyrinä yhtyy kumeaksi pauhuksi.

– Ilta on kulunut, huomauttaa Siiri-täti.

– Vielä yksi valssi! huudetaan.

– Ja vielä!

– Ja vielä!

Sitten Ruusun isä laulaa, ja ihastus on suuri.

Tässä ilossa tuntuu kaikki vapauttavan vuosien kuluessa kerättyjä voimia, joita tyttönen ja nuorukainen ovat tiedon mailla ahertaessaan saaneet. Heidän hilpeytensä on kuin kasvin kukinto, heidän lujan uskonsa ja työnsä antama palkinto.

He tuntevat itsessään luomisvoimien nousun vielä epämääräisenä ja pyrkivät saavuttamaan sen elvyttäjää, tiettäväksi tekijää – rakkautta. Mutta se on vielä toistaiseksi hämärän peitossa.

Nuorukaisen mielessä on tyttö äkkiä muuttunut ihmeen ihanaksi. Hän on ikuinen arvoitus, unelmien muovailema jumalainen patsas, jota ei voi koskettaa. Tämä patsas saa liikuntokyvyn ja panee säveliä väräjämään kuin runoa, joka laulaa tuskaa ja riemua ja lupaa lohtua toivottomassa ikävässä.

– Sinä haaveilet, sanoin Avulle, joka levätessään tuijotti eteensä vieraiden mentyä.

– Meillä oli oikeen hauskaa, äiti, ei missään ole ollut niin hauskaa, ja tytöt olivat kaikki kauniita: Vaikka eihän äiti sitä ymmärrä, intoili hän.

– Ehkä sentään, onhan minullakin ollut lapsena ja nuorena näin hauskaa.

Avun silmät levisivät suuriksi.

– Niin, etkö usko?

Hän vain katseli ja vaipui jälleen itseensä.

– Kenties sentään on eroa sinun ja minun lapsuuteni välillä. Minä en tiennyt niin paljon kirjoista, kun olin vain yksinkertainen tyttökoululainen. Sinä olet ruokkinut henkeäsi runsaammin ja jaksat nyt luoda itsellesi rikkaampaa iloa.

En tahtonut tempaista häntä tietoisuuteen Säteen ihannoimisesta. Heräävä rakkaus oli kuin sädekehä loistanut koko illan nuorukaisen pään ympärillä.

Hän ei enää ollut vain mielikuviensa varassa, hänen tunteensa oli jo kohdistunut määrättyyn suuntaan ja tavoitti todellisuutta, joka oli helpotusta kaihossa ja samalla hänen luonteensa mukaista. Hän oli päässyt irti hedelmättömästä haaveilusta, ja "keksiminen" tuli taaskin avuksi. Tanssikoulu oli pojille tukena ja samalla ansana.

Tunteet saivat tietyn pohjan. Sairaloinen kuvittelu väistyi, ja kujeileva rakkauden herääminen tapasi kyllin laajaa tilaa omille kepposilleen ja poikamaisille keksinnöilleen. Siinä oli palvelemista, ärsyttelyä, kinastelua, murjottamista ja sovintoa. Tanssiaiset, huviretket ja kävelyt kuuluivat päiväjärjestykseen, ja ylenpalttista lukemista ja huoneessa istumista vältettiin liiankin tarkkaan.

Tajukin oli luopunut itikoistaan ja sammalistaan, ja koko joululoma elettiin tanssimisen merkeissä. Pojat muuttuivat ja miehistyivät ihan silmin nähden.

Usein istuimme yhdessä katsellen parvekkeen lasiovista yli kaupungin lumisten kattojen. Näimme Nikolainkirkon jykevät tornit ja sirot ristit ja tähtitornin talvisessa harmaudessaan. Yltympärillämme sykki elämä tuhansissa kodeissa, joiden valot tuikkivat riemuisina vastaten, samoin kuin mekin heille annoimme merkkejä. Tietämättämme olimme onnellisen elämänosan saajia ja jakajia.

– Äiti, mikähän on minunkin elämäni tarkoitus? uteli kerran Apu.

– Sen sinä voit itse aikoinasi saada selville. Se onkin hyvin painavaa todellisuutta, ja sen etsiminen on kuin seikkailua, houkuttelevaa…

– Ja jännittävää! huudahti Apu.

– Niin kylläkin – perin pakollista, niinkuin rakkauden kaipuu ja työ. Se voi kiihtyä ihan kuumeeksi veressäsi, ellet jaksa aikoinasi ohjata sitä oikeaan uomaansa.

– Kyllä sen jaksaa! vakuutti Apu suoralla tavallaan ja katsoi minuun suurin silmin. – Mistä äiti sen tietää?

– Lapsi kulta, olenhan minäkin ollut kerran sinun ikäisesi.

– Entä jos maailmansota tulee meillekin! sanoi Apu äkkiä.

Eihän se ollut mikään outo ajatus. Sotaa oli silloin kestänyt jo puoli vuotta, ja tuntui siltä kuin se olisi vyörynyt yhä lähemmäksi. Sydämeni löi rajusti, ja minun oli pakko painaa sitä kädelläni.

– Opettaja sanoi, että kukin kansa saa taistella omistamastaan maasta ja yhä uudestaan valloittaa sen. Samalla kansa puhdistuu ja jalostuu. Luuletko, äiti, että mekin saamme mennä sotaan?

– Siihen tarvittaisiin niin paljon uhrautuvaisuutta, kärsimystä, kestävyyttä ja julmuutta – lyödä kuoliaiksi ihmisiä! Ajattelehan – ihmisiä! Mistä sinä saisit sellaisen varmuuden, sellaisen voiman?

– Mistä saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, vieläpä venäläiset sen ovat saaneet? kysyi poika levollisena.

Mutta minussa kyti levottomuus, ja hämärästi tajusin, että leimuava liekki voisi syttyä milloin tahansa ja purkautua tulisuihkuna kätköstään. Lietsottinhan kaikkialla vihaa salaa ja julkisesti, jonkin määrätyn ohjelman mukaan. Viha oli ajan henkenä ja vaatimuksena. Ihmisten intohimot olivat valveilla ja auliit iskemään kiinni saaliiseen, rikkomaan lain ja järjestyksen. Huonoja vaistoja oli ruokittu ja kasvatettu, ja ihmiset olivat juopuneet niistä kuin väkevästä viinasta. Suurien joukkojen nimissä heilutettiin kapinan soihtua, ja kaiken maailman hylkiöt pukivat ylleen sankarin hahmon, kohottaen korkealle vihan soihtua. Yksinkertaiset näkivät siinä pyhän liekin.

Mitä tästä oli tulossa ja missä oli se urhon käsi, ne Termopyleen sankarit, jotka seisoisivat solassa? Pitikö meilläkin olla Efialteemme? Ehkä näitä oli paljonkin.

Nämä ajatukset pukeutuivat sanoiksi, ja molemmat pojat tajusivat hyvinkin, mistä nyt oli kysymys. Minusta tuntui, että he kasvoivat tästä puhuessaan.

* * * * *

Sydämeeni laskeutuu suru, josta on turha yrittää päästä. Miksi? Tiedän liiankin hyvin, kuinka syvällä ja kuinka vanhat tämän pahan juuret ovat. Ne sanojen kivet, joita Apu ja minä olimme nähneet heiteltävän elämän polulle, ovat nyt kasvaneet vaarallisiksi torneiksi, jotka uhkaavat sortua kansan päälle.

XII

Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden ruumiskellojen kajahduksissa.

Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä. Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus, maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.

Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut elämän salaisuuksien tutkimiseksi.

Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja, saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.

Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.

Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: – Miksi minua aina ajaa!

– Mikä sinua sitten ajaa?

Silloin hän jo nauraa:

– Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!

Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy. Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois nykyhetkestä.

Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset "paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin lempeille rauhanjumalille.

Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt. Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:

– Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet valittivat…

– Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.

– Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi

Apu.

Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.

* * * * *

Kevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään vaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa. Kirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla rauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli minäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni muuttui hullunkuriseksi.

– Laskitteko kaikki? utelin.

– No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.

– Kuinka niin, oliko liian vaikeata?

– Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.

– Te olette ihan liitossa minua vastaan.

– Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.

"Mamma" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että "ollaan nyt olevinamme".

– Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita…

– Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä koituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta, joka ei tule sukuun … ivaili Taju.

– Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.

* * * * *

– Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta koulun penkillä! intoili Apu.

Ja hän oli sitä nyt koetellut – tupakoimalla.

Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että se oikein huomattaisiin julkiseksi.

– Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.

– Tahdon polttaa oikein perinpohjin.

– Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan kerrassaan vihreä!

– Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. – Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.

Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja savukkeita.

* * * * *

Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.

– Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. – En voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin aamuruskoa kohti!

– Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. —

Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.

– Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. – En minä sitä ainakaan yöpöydälläni pidä.

– Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.

Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään ja läheni ovea.

– Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!

Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto, pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu kulki todella aamuruskoa kohti.

Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja

Sädettä tervehtimään.

Jotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän ilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen sydämensä umppua.

Siiri-täti tuli eteisessä vastaan.

– Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa, auringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.

Avun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen valittunsa sydämeen.

– Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:

– Meidän iltaruskomme!

Siiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen iloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.

Minusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen olisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä varten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli ehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa rakkaudessaan – aamuruskossa – ja se oli nuorten omaa itseä.

Heidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli jo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun mielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.

Apu jäi yksin saliin.

Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus, joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen kauttansa.

Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: – Aamuruskoa kohti!

Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli tulevaisuuteen ja sai uskallusta.

Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö. Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen, lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota taikauskoisen hartaasti palvoin – hänen vallassaan oli poikani onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai tuskallisimman surun aihe. Ah…!

Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi, mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot, vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana, sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties – pettymyksen.

Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.

Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen puvussa kaiken muunkin.

Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.

Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili voitonvarmana.

Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet värähtelivät.

Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.

– No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.

En voinut kuulla Avun sanoja – ne olivat niin hiljaiset. Mutta näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä päättävällä tavallaan.

Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo unohtanut oman kauneutensa.

Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt miksi.

He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.

Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes he kääntyivät kadunkulmasta.

– Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.

– Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.

– Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä … minä olen oikein muserrettu.

– Ja minä olen rakastunut Apuun.

Me nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.