Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 11
Sinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota "Vännerna", "Qvinnorna" y.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei ainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan koko lukevalle yleisölle – sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen ajan merkki.
Voivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan korkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista uskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen. "Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki ensimmäisen romaanin tulevan painosta" – on joku sanonut, en muista kuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni siihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti sanotaan hyviksi romaaneiksi, sisältävät turmelusta ainoastaan vähäisemmän määrän – väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi perustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos antaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä, kykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, ainoaa tietä, joka voi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa viitoitettua autuuden järjestystä. – "Katsot asiaa liian ankaralta kannalta!" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan meidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä, mitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja sen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen, minkä tämä keveä ruoka – romaaninlukeminen – riistää, niin suostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään muotoa tahdo peruuttaa.
Mutta palataksemme uskonnollisiin romaaneihin on kysymys: voivatko nekin olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat totista uskonnollista henkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin kyllä – mikäli henki voi olla tosi, olematta silti elämääantava henki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi herättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa kieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja luottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää ja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi kestää, niin pian kuin se – sanalla sanoen – ei lähde ainoasta oikeasta perustuksesta, uskon perustuksesta. Elämääantava on siksi ainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa koko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka olemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa, ei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. – Totisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole perinpohjaisesti opettava. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa korkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku romaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen olla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on "huutavan ääni korvessa", joka lakkaamatta häiritsee niiden omiatuntoja, joita sen, romaanina, oli tarkoitus huvittaa. – Ja tottahan se silloin lakkaisi olemasta romaani.
Mutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän suvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä vastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia kuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat osakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto on niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä sopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja Hänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät tyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa – kaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes aavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään on tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla sanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. – "Minua tosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on" – Jes. 58: 2. – Kaikki tämä sopii varsin hyvin sivistyneille kristityillemme, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin siitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja mikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä Linda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa avukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä "vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa helvetin ja iankaikkisen kadotuksen"; pane hänet musertuneen sydämen syvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla sanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen kääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa kirjoissamme säädetään – niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja ystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on haaveilija!
"Taas liian ankara!" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin seuraavaan tapaan: "Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan sanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät niin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa ja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja vähitellen johdattaa siihen." – Ymmärrän, ymmärrän! Mutta kuinka pitkälle luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti maittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä itsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi tällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on yksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt uskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin heidän oma tunteellinen sydämensä. – Pane nuo sievät pikku "Naiset" ja "Ystävykset", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, "Hartaushetkien", [Saksasta ruotsinnettu teos: "Andaktsstunder eller Christeliga betraktelser för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste föremål". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää Tidn. i andl. ämnen 1837, n: o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.] "Valistettujen uskonnon" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen kera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön saadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi ja punahohtaviksi – ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada meidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine kullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka ovat täynnä kuolleitten luita!
"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä kohteliailla sanoilla", sen tiedämme Lutherin suusta – ja hänen sanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. "Nousemiseksi tai lankeemukseksi" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja puolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas turvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos, minkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät saamaan aikaan. "Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla" – Jer. 3: 23. —
Jos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan mitä tavallisesti "uskonnollisilla romaaneilla" ymmärretään, noita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä rakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen sanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa olevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki romaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain turmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä vastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät mahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä olevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin ollakseen "uskonnollisesti sivistävä" tulee "olla täydellinen dogmatiikka" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!). Kuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki runous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei tehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka oli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen loppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg) on pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että "vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä, ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan sijaa lehdessä". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino toiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta 1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille käsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa kanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden vallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja ja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää ainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen päämäärään.
* * * * *
Varmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua promotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m. saivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi erotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä niin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti sen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p. kesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, "lähimmälle maaseudulle, Degeröhön", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän palasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä kahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan kuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi ainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen, että hän "muutamia kuukausia" häilyi elämän ja kuoleman välillä. Tästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin heikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja. Ainoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää luulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin kuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan tenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja, joka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin kontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa, että hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä lähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja runotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.
Päättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui hänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837 oli näet häneltä siinä (n: o 13) taas avuste. Se on runoelma "Kirje ystävälleni" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän nimimerkittä. N: ossa 26 (10 p. huhtik.) on "Meri" nimimerkillä S. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu ensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin epäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on se todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon täydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi kuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin runoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n: ossa 33 (5 p. toukok.) "Bachoksen kuvapatsas" Uhlandin mukaan sekä n: ossa 34 (8 p. toukok.) kolme "Gaseelia": I. On taivaassa mun kaikki ystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun Vapahtajain kuolemast' on noussut.
Näiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa muutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt. Strömborg, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut päiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona kuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: "Runeberg ja Nervander pitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana." Tähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän kirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta pois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan "neroa, voimaa ja alkuperäisyyttä". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa Rückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki, jolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden joukossa muutamia "gaseeleja". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten saattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon, jota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin antoi nimen "Sointuja". Runomuodon omituisuus on siinä, että se loppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet, sitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin ikään kaksisäkeistä stroofia – huolimatta mikä stroofien luku on (tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on käytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin ajatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä. Itämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä osittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan sen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan sieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan esteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon katsoen.
Ei ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi aikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen rauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen runoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran taudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse, ja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen terveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:
O rikedom i Herrans nåd och makt!
Beständigt ger på mig hans öga akt.
Beständigt mig med ljusa vingepar
Kringsväfvar skyddande hans englavakt.
Och Andans kraft och fridens helga ro
Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.
[Oi runsautta Herran armon ja voiman!
Alati hänen silmänsä minua vartioi.
Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen
hänen suojeleva enkelivartionsa.
Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon
hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]
Raju sydän on muuttunut "araksi", mutta myöskin hiljaiseksi ja levolliseksi. – Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään, joiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain riemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän tervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran hänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja kevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa ja iloa. – Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä tapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka "Tidningar i andliga ämnen" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n: o 22, 16 p. kesäk.). Ensimmäinen: "Kun aamusella kuljin ohi ikkunan", on hurskas pikku laatukuva; toinen: "Miss' uskoa mä maassa löytänen?" uskovan sielun ja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: "Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.
Vielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit olivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:
Hvart skalden kommer, slår hans hand
I strängens guld med fröjd;
Han underna från diktens land
Förkunnar rik och nöjd.
Då ljusnar himlen, jorden står
Därunder lik en brud,
Men öfver land och vatten går
Den rena lyrans ljud.
[Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä
riemuiten kielien kultaa;
runon maan ihmeitä hän
kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.
Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen alla on kuin morsian, mutta yli maitten ja vetten vierii puhtaan kantelon sointu.]
Niin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut Ehrströmin "Joutseneen" sepittämällä sävelellä laulettavaksi Runebergin jäähyväisjuhlassa "Sparbankenin" ravintolassa Töölönlahden rannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta osakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä päätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg ja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen runoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen "lämpimin sanoin ja täysin sydämin" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka osaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa, joka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia ja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck kaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen iloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison rakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta asettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta kaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt avomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.
Kohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p: stä huhtik. jättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm Alceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi 1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden promotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius oli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä kaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut novellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa saatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului varmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin ennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi ensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu kirjoitus "Eräs kesäilta", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien kuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n: ossa 42 (9 p. kesäk.) aikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma "Hyvää huomenta, Johannekselle"; n: ossa 44 (16 p. kesäk.) "Murheelle" sarjasta "Öisiä säveliä"; n: ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi "Kuninkaanpoika" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut runojensa joukkoon, sekä n: ossa 59 (7 p. elok.) "Emännän tytär" (Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.
* * * * *
Kesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää olleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli kokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät selvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä, jonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta eikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva osa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:
"Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella sain Helsingissä – ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin painattaa Morgonbladiin." (Sitten seuraa lyhyt selonteko kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta taudista.) "Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof. Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785, kirkkoherrana Helsingissä v: sta 1824, saanut professorin arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten, jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan. Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen, tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi, että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa. Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi, sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää. Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat, jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen." —
Tuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään kuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta ajalta koskevat pääasiallisesti heidän sisällistä tilaansa, veli kun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja heidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja lauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana saamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä luottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla "laulaen ja soittaen kuin lapsi". Kuitenkin on tie selvä, ja se palava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän veljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina vuosina.
Kotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä syksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin, kanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä seurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä lempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli ollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika, syntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana hän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden vuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen matkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä toimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia että soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut kaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti maisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen ensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen seurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen että kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä, joka – sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän on liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen – varoitti häntä "esteettisistä houreista ja musikaalisista kuvitteluista", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan itsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta, mihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran eräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa kanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut, kehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään mainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi mainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle (nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen kera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä käynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä voi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli jotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi vaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen hienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja läheisemmälle ystävyydelle.
