Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 10
Ensiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: "Minä olin vainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo mieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä yhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa enemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme se suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen innolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me tahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys, jonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja kalliiksi." Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta Holstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta silti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen jonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään. – "Kristillisyys", sanoo Stenbäck, "ei ole olemassa mietiskelyjä varten, vaan – ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja oikeastaan elääksensä kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat Kristuksen suuren sanan: Se, joka tekee minun Isäni tahdon, hän – eikä kukaan muu – on havaitseva."
Tehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää pääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana hän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään, johon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on antautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin suurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni hyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan kelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä epätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset ylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja toverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan ensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen. Jonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä ulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen sielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys uhkasi vallata hänet. – Östringin sielun syvyydessä paloi salainen levottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja jonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä näytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja josta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei hän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. – Tämän levottomuuden ajamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen, velton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon, joka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä asioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan ja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä maata että taivasta varten. – Sittenkuin Östring oli enemmän perehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan korporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen piirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle innostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja elähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta yhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku pyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa; ja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se osakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella levottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät samaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On varmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus osakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka kaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa sisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta tästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi ihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan osakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella ja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota vailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. – Kuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä siihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian tutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen johdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin esti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva henkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta sen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi (rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle – ne syntyivät samaan aikaan!). – Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin joksikin aikaa yliopistosta.
Tähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen harrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme, nimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin kahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset meidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän näki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi toisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet, höltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet hänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä pois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi sitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi kadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle itselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt hänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma, josta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän näki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja vavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa ettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea iäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä ollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän oli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut kaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen elävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa itsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa ja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään järkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja Jumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli kuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului voittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen pyhä; ellei joku uudestisynny – , ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan! Tämä on herätys, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut ensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. – Tässä ei filosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja perinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut joutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja kristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys ja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen ja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata. Luonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen uudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin hänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että sellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa sielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin, synnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. – Siten hän palasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä hän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat kiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan Jumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri ympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän yksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! – Kaikki herätti toivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen puolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt toisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään, kun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi palavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen hän!
* * * * *
Olemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta kuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä on, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu häneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata ylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä kirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu "hukatuista" Upsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin kuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen silmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut osakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä Östringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat taistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla kertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä, jonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa ja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa. [Helsingfors Morgonbladissa 1838, n: o 3, on kirjoitus "Reflexioner öfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)", joka tietääksemme on ainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä todennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen jälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä vastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]
Taustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut, tulevat runoelmat sellaiset kuin "Öisiä säveliä" ymmärrettäviksi, ne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä valonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä yksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui, "kunnes Luoja toi lohdun" ja rauhan "soinnut" virisivät soimaan huomenessa. Runoelmaa "Katumus" pidämme, kuten jo on mainittu, vanhimpana "Öisistä sävelistä". Sitä mielipidettä ei puolusta ainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä enemmän, että se "Tidningar i andliga ämnen" lehdessä esiintyy hyvin paljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman mukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.
[Lehdessä runoelma kuuluu seuraavasti:
Låt upp, låt upp! Är jag förkastad vorden
Ifrån de fulltbesatta nattvardsborden?
Barmhärtige, är Du min Gud ej mer?
Hör Du mig ej, när jag med suckan ber?
Ja, jag har syndat, mycket har jag brutit;
Din helga nåd den har jag själf förskjutit.
Ett mörkt och dystert djup mitt hjärta är,
Och endast synd och otro härska där.
Ack, utan Gud hvad är allt lif på jorden? —
Ett dödens barn och domens är jag vorden;
För mig finns intet hopp i dödens stund,
För mig finns intet hopp på jordens rund.
Jag nedtryckt är och mina tårar rinna,
Men ingen tröstare kan här jag finna.
O, sluter äfven Du din famn för mig?
Ja väl, ja väl; – föraktat har jag Dig.
Där sitter Du och i din bok Du skrifver,
Rättfärdige, hvad jag mot Dig bedrifver,
Tills måttet fylles, tills Du stöter bort
Förbrytarn från ditt anlet innan kort.
Hvart skall jag fly? Jag kan ej Herren bida,
Hans helga vrede kan jag icke lida.
Hvart skall jag fly? – O, måste jag alltså
I mina synder dö och domen få?
Allt hvad mig fordom glädt, mig öfvergifver;
Hvad mig en vinning var, till stoft det blifver.
En blottad brottsling står för Herren jag
Och hör min dom ifrån Hans helga lag. —
O Gud, dock var i mina första dagar
Med mig din frid, som alla moln förjagar.
Då var din milda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.
O Jesus, Du min barndomsvän, förbarma
Dig öfver mig förtappade och arma!
Kan Du din fiende förlossa än
Och gifva din förspillda nåd igen?
O Du, som kom att syndens skuld borttaga!
O Du, som är så mäktig i de svaga,
För mig igenom helvete oeh död,
Men för mig blott till Dig, ur synd och nöd!
Så ond jag är, vill jag ditt kors omsluta;
Du skall mig ej, Du kan mig ej förskjuta.
Jag ångerns bittra tår vill gråta här,
Att jag för evigt ej må gråta där.
Avaja! avaja! Olenko hyljätyksi jäänyt
täysinäisiltä ehtoollispöydiltä?
Isä laupias, etkö enää ole minun Jumalani?
Etkö minua kuule, kun huokaan ja rukoilen?
Niin, olen syntiä tehnyt, paljon olen rikkonut;
Sinun pyhästä armostasi olen itse luopunut.
Pimeä ja synkkä syvyys on minun sydämeni,
ja ainoastaan synti ja epäusko vallitsee siellä.
Ah, Jumalatta mitä on kaikki elämä maan päällä? —
Kuoleman ja tuomion lapsi on minusta tullut;
minulla ei ole mitään toivoa kuoleman hetkellä,
minulla ei ole mitään toivoa koko maan piirissä.
Minä olen masentunut, ja kyyneleni vuotaa,
mutta ketään lohduttajaa en voi löytää täällä.
Oi, suljetko Sinäkin sylisi minulta?
Niin, niin; – olen Sinua ylenkatsonut.
Siellä Sinä istut ja kirjoitat kirjaasi,
Vanhurskas, mitä teen Sinua vastaan,
kunnes mitta täyttyy, kunnes sysäät pois
rikkojan kasvojesi edestä ennen pitkää.
Minne pakenen? En voi odottaa Herraa,
en voi kestää hänen pyhää vihaansa.
Minne pakenen? – Oi, täytyykö minun siis
synteihini kuolla ja saada tuomio?
Kaikki entiset iloni jättävät minut;
mikä minulle oli voitto, muuttuu tomuksi.
Paljastettuna pahantekijänä seison Herran edessä
ja kuulen tuomioni Hänen pyhästä laistaan. —
Oi Jumala, olihan ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Sinun rauhasi, joka karkoittaa kaikki pilvet.
Silloin oli Sinun lempeä enkelisi alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.
Oi Jeesus, lapsuudenystäväni,
armahda minua kadotettua ja kurjaa!
Voitko vielä vihollisesi lunastaa
ja antaa menetetyn armosi jälleen?
Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!
Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,
johdata minut kautta helvetin ja kuolon,
mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!
Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;
Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.
Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,
etten siellä itkisi iankaikkisesti.
Viimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä esiintyvän "Tidningar i andliga ämnen" lehden arvostelijan mielestä harhaoppinen, koska muka ainoastaan yksi on astunut alas helvettiin ja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M: ssa (1838, n: o 52-53) vastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka Stenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla tavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]
Tullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen kirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi mainita, että se muistuttaa "ehtoollisrukouksia", joiden aika silloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle katseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen hän laulaa:
Dock var med mig i mina första dagar
Guds frid, som alla syndens moln förjagar,
Då var hans goda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.
[Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,
silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]
Muutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre (joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan alaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa tuomitsee runoutensa:
Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,
Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,
Af diktens drömmar full min arma själ
Låg utan Gud och fann ändock sig väl.
[Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,
Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,
täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni
ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]
Kahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa "Huokaus", joka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin kirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa Östringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa:
Hur mörkt är allt i detta dödens hus!
[Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]
niin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden tunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja hänen ystävälleen, ja kun hän
– vandrar irrande förutan frid,
En bleknad skugga från en bättre tid,
[vaeltaa eksyksissä rauhatonna,
vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]
sekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön kulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,
– lilla lif, det lugna,
Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:
Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!
[ – rauhallista pikku elämää, hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut; haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]
niin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin vilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa peittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen silmäyksen entisyyteen:
O, hvarför svällde någonsin mitt bröst
Af stora aningar, af ljuf förtjusning?
Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?
Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,
Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle
Förklara hjärtats djup och jordens rund,
En stund! ack! blott en kort bevingad stund?
Den strålen innerst i min själ dock gick,
Den var mitt lif i de försvunna åren;
Och lifvet öppet för min fria blick
Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.
[Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan suuret aavistukset, suloinen hurmaus? Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä? Miksi on päihtynyt katseeni iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin, hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!
Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään, se oli elämäni noina menneinä vuosina; ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]
Mutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on autio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus väikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä päivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa ikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. – Ja sitten hän jatkaa kysyen:
O, fattigdom i min förbrända själ,
Där kalla lik af forna fröjder sofva!
[Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,
missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]
onko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta lähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja kestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:
Ack, tålamod! platt intet eger jag
Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.
Jag vill ej domnad lefva lifvets dag
Med tålamodets tunga tröst till lisa;
Jag kan ej se af all min vår, som glänste,
Blott detta murkna, mörka minne qvar
Och denna oro, som ett mål ej har.
[Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän. En tahdo elää horroksessa eloni päivää kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani; en saata nähdä kaiken kevääni loistosta tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]
Tähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään lohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että
Dock stundom bilden af den man, som brinner
Af qval i bitter kamp och dolda strider,
Till dess han fri, försonad breder ut
Sitt inres rikedom med fröjd till slut.
[Ikäänkuin ukkospilven salama toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä, kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]
Se on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien vapauteen ja sovitukseen.
Kuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa "Murheelle". Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat henget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka hän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa koskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta sisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.
Den dunkelblåa slöjan upp du slår,
Och kronan glänser i ditt mörka hår;
Men hög och huld du räcker ut din hand
Och vinkar vänligt till ditt stilla land,
O milda moder sorg.
[Sinä nostat hämäränsinisen huntusi, ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi; mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi, oi lempeä emo murhe.]
Kuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien kuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, "joka on syvin ihmiselämässä", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin suru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän tuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy saattajattareltaan:
Är du ej jordelifvets drottning, är
Du tröstande hvart brustet hjärta när?
Har du ej redan vid min vagga stått
Och sjungit sången om min lefnads lott,
O milda moder sorg?
[Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko
läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?
Etkö jo seisonut kehtoni ääressä
ja laulanut laulua eloni kohtalosta,
oi lempeä emo murhe?]
Kysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen kasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan:
Ha, för mitt öga brister sönder skyn;
Hvad ljusa världar öppnas för min syn!
Hvad evigt hopp igenom detta bröst
Far som en blixt med ljus och ljuflig tröst,
O milda moder sorg!
[Haa, silmäni edestä hajoaa pilvi;
mitä valoisia maailmoita aukeaa katseelleni!
Mikä iäinen toivo tunkee kautta rintani
kuin salama tuoden valon ja ihanan lohdutuksen,
oi lempeä emo murhe!]
Ja loppustroofissa näemme murheen hengettären puhtaana ja kirkkaana kohoavan lumivalkoisin siivin ja vievän kärsivän valon maahan.
Runoelma "Juomingit", ainoa, joka tähän saakka vielä on mainitsematta ja joka aloittaa sikermän "Öisiä säveliä", on epäilemättä myöhemmin kirjoitettu kuin yksikään muista. On luultavaa, että Stenbäck kirjoitti sen vasta silloin, kun hän järjesti nuo eri aikoina sepitetyt runoelmat ja antoi niille yhteisen nimen. Yhtä syvältä runoilijan sisimmästä kuin muut laulut soivat, yhtä vähän on "Juomingeilla" tekemistä hänen persoonallisen elämänsä kanssa. Että hän ylioppilasaikanaan on nähnyt jotakin siinä kuvaamastaan todellisuudesta, on tosin epäilemätöntä, mutta se ei estä Esseniä olemasta oikeassa vakuuttaessaan, että Stenbäck ei koskaan ottanut osaa moisiin juominkeihin. Hän ei luultavasti koskaan olisi kirjoittanut runoelmaa, jollei hän olisi tahtonut saada taiteellisesti luontevaan asuun runosikermää, jonka hän oli päättänyt jättää kilpakirjoituksena osakunnalle. Topeliuksen päiväkirjan mukaan (osakunnan pöytäkirjat 18 p: stä huhtik. 1836 20 p:ään maalisk. 1839 ovat hukkuneet) tiedämme, että se tapahtui syyslukukaudella 1836 ja että Stenbäck sai suuren palkinnon, kuusi tukaattia, joka silloin ensi kerran tuli käytäntöön. Kuraattori Nervander avasi lukukausijuhlan 11 p. marrask. mainitsemalla tämän. Samana iltana luettiin runoelmat julki ja "saavuttivat yleistä suosiota". Tuskinpa lienee mikään ylioppilasosakunta antanut palkintoa suurempiarvoisista runoelmista mitä sekä sisällykseen että muotoon tulee.
* * * * *
Syyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan pöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors Morgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme, että hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta samalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan tai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta osakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg valittiin miltei yksimielisesti. "Osakunnan jäsenet, iloissaan tästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että sen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi, valitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M. A. Castrén, Topelius ja O. Heikel", esittämään osakunnan nöyrän pyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet viettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta palasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. Strömborg, J. L. Runeberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi olemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan, jonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota paitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään auktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p: nä huhtikuuta taas "ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää manallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J. Östringin muistoa" – asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä tiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa on, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos lisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck syyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä muistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen kilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että Stenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun alussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa tuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.
Helsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836 vain yhden kerran, nimittäin runoelmassa "Margerithan usko", josta jo on ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin kynästä. N: ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa mainittu runoelma "Lemmikki" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä 1830, mutta nimimerkillä Ö – g. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen Östringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman sillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring olisi vaikuttanut sen syntyyn – mutta miten? sitä ei kukaan enää voine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa sekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan. Kenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning. Sitten tapaamme n: ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck oli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne eivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat kertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma, joka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä huolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein ymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen ansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa laakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten – vastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti palautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n: ossa 68 (12 p. syysk.) Uhlandin runoelman käännös "Den Nattlige Riddarn", nimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu runokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä piiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut esiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden eräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa "Bref till en vän", n: ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto "uskonnollisista romaaneista", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava, ettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea sanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi kirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin Stenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta. Kenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle, vaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja avomielisemmäksi.
Uskonnollisista romaaneista.
Olet siis lukenut "Qvinnorna", ["Qvinnorna" samoinkuin "Vännerna" oli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835) romaaneja, ja niiden tekijä oli "författarinnan till Cousinerna", s.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun asti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka yleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa, olivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin suomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja erityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka Ruotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on "Ruotsalaisissa varjokuvissaan" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman sivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.] sinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt ylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja sen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi ihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt mielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein on eteesi kuvannut. – Tuo ihastus ja nuo toiveet – kauniita ne ovat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä tuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet tuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja kuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle! Olen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi kumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti! Mutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä saat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.
