Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 13

Olemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen käsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa Runebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä ymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut doktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa tulisuudesta; hän oli – uskallamme sanoa sen paradoksin – runoilija pietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta, johti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä taistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.

Kuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä havainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava alaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen toiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172 seurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka lopulla seuraavaa vuotta esiintyivät "Vanhan puutarhurin kirjeissä" Helsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen mainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin oli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten Karolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään pietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan ottamatta häntä enää vastaan – jota kehoitusta he eivät kuitenkaan noudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä se heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin Stenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta kirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut tietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta käsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat he tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei Stenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään. Voi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset elämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se tapahtui julkisesti.

Seikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta – ainoasta minkä hän on kirjoittanut – tahi Stenbäckin "Vastauksesta vanhalle puutarhurille" (Helsingfors Morgonblad 1838, n: ot 5 ja 6, tammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen olisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön käsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu yksityisissä tutkimuksissa. [C. G. Estlander, J. L. Runebergs religiösa världsåskådning ("I fosterländska ämnen", 1898), ja G. G. Rosenqvist Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck ("I tidens religiösa frågor", 1899). – Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen runokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).] Ainoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia tuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.

Tehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna merkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja toisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa on sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että "puutarhurin kirjeet" enemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin yritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi. Heidät kuvataan "lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja, jotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka ovat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien kasteenvärillä ja silmän tulella", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä toisessa paikassa "synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi sammunein silmin". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen aikaansa saattaa kuolemaan "kalvavalla hampaallaan mato, jota he itse tietämättään suojelevat ja elättävät". Rosalle on seurustelu lahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan, sillä "myrkylle, jota hän on imenyt", ei ole mitään lääkettä. Kun lopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta, huudahtaa puutarhuri: "Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän lohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän kädessä keinona." Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle taululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä kukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni olisi ollut rajaton, ellei "viettelijä" olisi häirinnyt sitä.

Jos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei hän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen pääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä uskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti häntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä esitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki pimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies, mikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä maailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista ja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on "kiivas". Siitä, joka oikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se kuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu merkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä poleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut, sillä hän muistaa itsekin kokeneensa "miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi, ei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija panee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä toistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla, mitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima sana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on käsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä juuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli taistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää, on hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin – siinä on koko pietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina, mutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.

"Puutarhurin kirjeillä" on, huolimatta tendenssistään, runoelman luonne – varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi vedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin, siksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta vastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen Stenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi. Nyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa "laupeudella katselemaan ihmisiä, joita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa sen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä liikuttaa ja ohjaa", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin ilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen. Selvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan, kuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on samoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan valo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä, edelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan elämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja lopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen alaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs huolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja ylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan maailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta "hairahduksesta" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat: "Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos saan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy ainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata vapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan elämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa, tieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta sydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin niissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän yksinään."

Stenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut vakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme myöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei tahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän voinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman ja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko sydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen pääsiäislaulussaan oli laulanut:

 
    "Uppstånden" jublar vårens vind och solen,
    Som himlens rymd med ljus beklär, uppstånden.
    Och tusenfallt genljuder i mitt hjärta
    Dess tröst, dess tro och dess begär: uppstånden.
 
 
    ["Ylösnoussut" riemuitsee kevään tuuli ja aurinko,
    joka vaatettaa valkeudella taivaan avaruuden, ylösnoussut.
    Ja tuhatkertaisena kaikuu sydämessäni sen lohtu,
    sen usko ja ikävöiminen: ylösnoussut.]
 

Todisteeksi mielipiteelle, että Stenbäckin vaitiolo on näin selitettävä, voi mainita pari seikkaa. Kun Strömborg eräästä rouva Runebergin kirjeestä oli tavannut tiedon, että Essen Porvoossa käydessään (huhtikuussa 1838) oli sopinut Runebergin kanssa "jonkunmoisen kommentaarin tekemisestä vanhan puutarhurin kirjeihin", tiedusti hän Esseniltä, kuinka asianlaita oli, ja sai kirjeessä 6 p: ltä huhtik. 1892 seuraavan selityksen: "Eräällä – käynnillä tulivat puheeksi 'vanhan puutarhurin kirjeet', Stenbäckin vastaus niihin ja Runebergin vastaus Stenbäckille. Lausuin silloin mielipiteeni siihen suuntaan, että molemmat olivat olleet yksipuolisia, toinen syrjäyttäen erikoisesti kristillisen puolen ja pannen kaiken painon luonnon elämälle, toinen taas halveksien jälkimmäistä ja vaatien kristillisyyttä askeettiseen henkeen. Hetken keskusteltuamme asiasta tulimme siitä yksimielisyyteen, ja meistä molemmista oli paha jättää asia olemaan sillänsä. Runeberg ehdotti silloin, että panisin paperille keskustelumme tuloksen, jonka jälkeen hän tarkastaisi kirjoituksen ja antaisi tunnustuksensa siinä lausutuille ajatuksille. Sen julkaiseminen oli tapahtuva Borgå Tidningissä." – Syynä aikeen sikseenjäämiseen oli luultavasti se, että Essenin täytyi odottamattoman pian matkustaa Porvoosta pois, mutta jo sopimus sinänsä merkitsee paljon. Emme luule, että Essen olisi antautunut asiaan tietäen, että hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Stenbäck oli vastaista mielipidettä. – Toinen seikka, joka ansaitsee tulla muistetuksi tässä yhteydessä, on, että Stenbäck seuraavana vuonna pohjalaisten Porthaninjuhlassa esitti Runebergin maljan siinä runopuheessa, joka on hänen etevimpiä runollisia tuotteitaan. Sellainen rakkauden ja ihailun ilmaisu ei varmaankaan olisi tullut kysymykseen, jos hän loukattuna ja pettyneenä olisi luopunut polemiikista. Runonsa hän näet runoili täydestä sielustaan ja sydämestään. [Runebergin ja Stenbäckin vaiettua seurasi vielä kaksi pitkää kirjoitusta asiasta tavalliseen poleemiseen tyyliin. Toinen, Helsingfors Tidningin lisälehdessä 1838, n: o 65 (18 p. elok.), jolla on nimimerkki – s – gh (Julius Bergh), tarkastaa seikkaperäisesti muutamia yksityisiä Runebergin lausuntoja, tietysti pietistiseltä kannalta. Johdannosta siteeraamme: "Tuskin lienee maassamme ketään kohtuullisimmankaan sivistysmäärän saanutta, joka ei jännitetyllä huomiolla ja hartaalla osanotolla ole seurannut riitaa." – Toinen kirjoitus, "Otteita eräästä kirjeestä", Helsingfors Morgonbladin liitteessä, n: o 80 (18 p. lokak.), nimimerkki C. (Gadolin), on taas kirjoitettu – s – gh: in artikkelin johdosta ja koettaa olla välittävällä kannalla.]

Milloin Runeberg ja Stenbäck ensi kerran persoonallisesti tapasivat toisensa kynäsodan jälkeen, ei ole tiedossa, mutta varmaan se tapahtui ennen vastamainittua juhlaa. Kun Essen mainitsee Runebergin merkillisen kirjoituksen: "Onko Macbeth kristillinen tragedia?" aiheutuneeksi ajatuksenvaihdosta Stenbäckin kanssa, niin herää arvelu, että he ovat tavanneet toisensa syksyllä 1838 tai seuraavana talvena. Lokakuussa 1838 esittivät näet ruotsalaiset taiteilijat, hra ja rva Torsslow pääosissa, Macbethin, ja sen ajan teatteriarvostelijat päästivät ajatuksensa laajoille seikkailuretkille tästä harvinaisesta aineesta. Aihe Macbethista puhumiseen oli siis aivan tarjona. Joskin heidän eri kantansa ilmeni erilaisissa mielipiteissä uudesta aineesta, ei meillä ole syytä luulla muuta, kuin että he erosivat keskinäisen sovinnon ja ystävyyden tuntein. Essenin mukaan lienee juuri tämä keskustelu Macbethista päättynyt Runebergin klassilliseen pilaan: "Niin, Lasse, kyllä sinä taivaaseen pääset, mutta selkäsaunan sinä Herraltamme saat runoilusi heittämisestä."

Paitsi "Vastausta vanhalle puutarhurille" julkaisi Stenbäck vuoden 1838 varrella Helsingfors Morgonbladissa sekä runoelmia että yhden suorasanaisen kirjoituksen. N: ossa 16 (26 p. helmik.) on luettavana "Eräs yö", jo puheena ollut runo Östringin kuoleman johdosta, n: ossa 52 (12 p. heinäk.) "Tyttö", joka kertomuksen mukaan on kirjoitettu eräälle turvattomalle tytölle, Kristina Sofia Nordenkraftille, mutta jonka syntymisaika on tuntematon, sekä lopuksi n: oissa 80, 82 ja 83 Uhlandin romanssit "Nunna", "Serenadi" ja "Laulaja". Mainittu kirjoitus taas: "Kuka on pietisti?" on n: ossa 69 (10 p. syysk.). Se ei ole alkuperäinen, vaan käännös A. Tholuckin Litt. Anzeigeristä, mutta mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että se ilmeisesti lausuu Stenbäckin oman ajatuksen. Kirjoittaja selvittää historiallisesti, missä merkityksessä 17: nneltä vuosisadalta johtuvaa ja keskipaikoilla 18: tta vuosisataa Pohjois-Saksassa jälleen käytäntöön tullutta nimitystä on käytetty ja käytetään, ja johtuu siihen tulokseen, että siitä on "tullut vain herjasana, joka mielin määrin annetaan jokaiselle, jonka hurskaus ei soinnu yhteen maailman tavallisen menon kanssa; varsinkin niille, jotka esiintyvät vastustaen jokapäiväistä ratsionalismia", sekä edelleen: "että jokainen herjaa toista pietistiksi, jos tämä harrastaessaan kirkon oppia ja totista, kristillistä hurskautta menee hiukan pitemmälle kuin hän hyväksi näkee". Kirjoitus päättyy sanoilla: "On tuskaisaa ja raskasta tulla merkityksi nimellä, jonka alkunsa mukaan tulisi osoittaa hairahdusta – mutta kuitenkin, kenpä ei sen totuuden tähden, jota tunnustaen esi-isämme kantoivat kahleita, sallisi itselleen annettavan herjanimeä, olkoonpa se sitten pietisti, mystikko, haaveilija tai mikä hyvänsä!"

* * * * *

Luotuamme tämän silmäyksen Stenbäckin julkiseen esiintymiseen vuonna 1838 palaamme hänen tuttavallisempiin persoonallisiin suhteihinsa, joita valaisee joukko kirjeitä hänen läheisimmilleen. Paitsi Charlottelle kirjoitti hän usein tulevalle langolleen Achrénille, joka tähän aikaan väliajansaarnaajana hoiti Vähänkyrön kappalaisenvirkaa.

Ensiksi huomautettakoon, että tämänaikuisissa kirjeissä – arvatenkin Stenbäckin edellämainitun käynnin johdosta Malmbergin luona – useita kertoja tapaa tuon pietisteille niin kuvaavan alituisen armonuudistamisen vaatimuksen, joka on antanut aihetta syytökseen, että he eivät laisinkaan tunnustaneet mitään "armontilaa". Koska, kuten tuonnempana saamme nähdä, eräs Stenbäckin lause, joka johtui tällaisesta armon käsityksestä, on herättänyt huomiota, tahdomme parilla sitaatilla osoittaa, kuinka hän jo tällöin oli omaksunut sen. Päiväämättömässä, mutta epäilemättömästi lopulla vuotta 1837 kirjoitetussa kirjeessä Charlottelle sanotaan: "Älä luule, vaikka ihminen olisi saanut kuinka paljon armoa Jumalalta, vaikka hän olisi saanut minkä varmuuden hyvänsä armontilastaan, että hän seisoo siinä ikäänkuin kiinnikasvanut paalu, että tämä varmuus olisi ikäänkuin aarre kaivettuna hyvään talteen; sitä varmuutta täytyy etsiä joka päivä ja hetki, et tule Jeesuksen opetuslapseksi silmänräpäyksessä sitten pannaksesi kädet ristiin. Jos nyt sanoisin, kuinka minun täytyy ajatella omasta itsestäni [alussa kirjettä hän oli kuvannut tilansa sanoilla: olen niin voipunut ja tyhjä, etten huomaa elon kipunaakaan itsessäni], niin en ole herännyt enkä muuta; sillä Kristus ei ole tällä hetkellä minun, ja hänen elämäänsä en huomaa itsessäni. Mutta mitä? Jäisinkö epätoivoon, jäisinkö istumaan ahdistuksessa? Ei, tahdon turvallisesti astua armoistuimen eteen." – Edelleen on samasta asiasta luettavana kirjeessä Achrénille (joulupäivänä 1837): "Vielä ei ole Jumalan armo suljettu ja loppunut, ja mitä ei ole tapahtunut eilen, se voi ja sen täytyy tapahtua tänä päivänä. 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.' Sehän on kaikki vain tulemisessa; että se, joka tulee, ei tee sitä turhaan, siitä on jo huoli pidetty. Ja kaikissa tapauksissa täytyy niin tulla joka päivä; eihän eilinen eikä huomispäiväinen kristillisyys auta minua ollenkaan, jollen tällä hetkellä ole löydetty Kristuksessa. Jos hänet löytäköönkin, niin on aina jäljellä olla itse löydettynä hänessä eikä heittäytyä laiskuuteen ja pysähtyä ja levähtää entisen turvissa." – Ja vihdoin edempänä samassa kirjeessä: "Jos nukahtaa, jos uinahtaa, niin eipä aikaakaan, ennenkuin on aivan eloton, aivan nukkunut ja luopunut. Se on hirveintä, mitä voin ajatella. Sillä tavoin käy ja tulee, niinkuin on käynyt niin monelle (useimmat teologit ovat sellaisia), että kaikki sisäinen elämänvoima, uskon ääretön elämänvoima sammuu, Jumalan pakottava ja vaikuttava elämä taukoaa, ja kaikesta ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin kylmä, kuollut, paatunut, voimaton ja eloton järjenvakaumus ja tieto, jolla omalta kohdaltaan hukkuu, ja jolla ei rahtuakaan totista elämää voi muissa aikaansaada. Siis valvokaamme ja omistakaamme se into, että uskon ja rakkautemme tuli ei sammu! Näemme, että moni on ollut herännyt oikeaan murheeseen, jolla sitten ei ole kaikesta siitä enää muuta kuin kuollut tieto tähteenä. Niin ei meidän saa käydä; joka hetki, niin pian kuin huomaamme, että mielemme hajaantuu ja laimenee, niin pian kuin emme varmasti tiedä, että Kristus on kanssamme, niin pian kuin sydämemme tuomitsee meitä, nostakaamme väsyneet kätemme ja raukeat polvemme, astukaamme lohdullisesti eteenpäin levähtämättä, ennenkuin todella lepäämme Jeesuksen povella, päästämättä häntä, ellei hän siunaa meitä."

Charlotten häät pidettiin 27 p. maalisk. 1838, aikaisemmin kuin ensin oli aiottu. Isä sairasti jo silloin sitä tautia, joka pian oli vievä hänet hautaan, ja sen vuoksi häät vietettiin hyvin yksinkertaisesti. Ainoastaan pitäjäläisiä ja lähimpiä sukulaisia oli kutsuttu. Morsiamen puku oli hänen oman toivomuksensa mukaan aivan vaatimaton, niin että sulhanen oli siitä tyytymätön; hän olisi tahtonut nähdä puolisonsa puettuna sievästi ja hyvällä aistilla, sillä hän ei vielä ollut niin "kieltäytyvä" kuin miksi hän myöhemmin tuli. Lauri oli vain ajatuksissa läsnä. Hän oli täksi tärkeäksi päiväksi kirjoittanut sisarelleen lämpöä ja rakkautta uhkuvan kirjeen, josta seuraava ote saakoon tässä sijan:

"Rakas Charlotte! Minua kummastutti, että hääsi tulivat niin pian. Olin siinä varmassa luulossa, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin, että itsekin saisin olla mukana. Mutta paras niinkuin käy – sen sijaan että olisin kesällä tullut häihinne, tulen luoksenne, ja te olette isäntä ja emäntä ja minä saan olla vieraana. Silloin on meillä hauskaa. Jos tulen Jumalan siunaus myötäni ja näen Jumalan siunauksen varjoavan kotianne, niin me yhdessä kiitämme Häntä, ja saamme kaikki tyynni nähdä, että vaikka sinä olet Rouva ja minä sama ylioppilas kuin ennenkin, me kuitenkin olemme samoja vaivaisia Jumalan edessä kuin tähänkin saakka ja haparoimme eteenpäin miten osaamme pitäen molemmat värisevin käsin, vapisevin sydämin kiinni Herrastamme Kristuksesta; ja niinpä ei ole kaiken kaikkiaan mitään muuttunut. Saat nähdä nyt, millaista on Rouvana ollen hoitaa hengellistä pyrkimystä; joko tulee reippaammaksi ja rientävämmäksi ja rohkeamielisemmäksi tahi laiskemmaksi, aremmaksi, häiritymmäksi, joko tahtoo edeskinpäin Marian lailla istua Jeesuksen jalkain juuressa, tai Marttana juoksennella askareissa, joko seurata 'muinaisen ajan pyhiä naisia', jotka panivat toivonsa Jumalaan ja olivat miehilleen alamaiset, tai elää kuin nämä nykyajan naiset, vaipuneena maallisiin huoliin, mukana maailman turhuudessa siveellisenä, kunniallisena ja jumalattomana. Millaiseksi aiot tulla? On asia ajatella! – Mutta etkö jo ole sitä ajatellut? Niin, ei sinusta tule maailmannaista, elotonta, rehevää papinrouvaa, hiljaista, kilttiä emännöitsijää, vaan Hän, joka on aloittanut hyvän työnsä sinussa, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi piirissäsi; Hän on tekevä sinut omakseen, että Hänen silmänsä valvoo sinua, että Kristuksen rakkaus ajaa sinua, että pyhän Hengen voimaa varjoo sinua, Hän on tekevä sinut väkeväksi, vakaaksi ja horjumattomaksi, – ja jos salattu ihminen sydämessä on horjumaton, hengen sävyisyydessä ja hiljaisuudessa – niin se on otollista Jumalalle. Niin, otolliseksi Jumalalle olet sinä tuleva, ja kun palaan kotia tästä pyörteestä, kenties hämmentyneenä, voipuneena ja hervotonna, niin olen teidän luonanne saava elämää, rohkaisua ja sysäystä, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan ylös ja alas teidän rauhaisassa majassanne. – Tervehdi Achrénia; me huudamme kaikki hänelle veljellisen tervehdyksemme, me toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää; hän tietää, että uskon elämä on arka elämä, että Jumalan armo on kallis ja taivaallinen helmi, jota täytyy kantaa käsillään, jotta ei pudottaisi sitä, joka täytyy kätkeä sydämeensä ja vartioida kuin lohikäärme aarrettaan. – Astukaa, rakkaat ystäväni, Jumalan kasvojen eteen, ja siinä te vannokaa liittonne vala, ja siitä aloittakaa tienne, ja Hän on lukeva siunauksen teille. Mutta teidän tulee ottaa vastaan Hänen siunauksensa ja kätkeä se sydämenne syvyyteen koko iäksenne, evääksi, ravinnoksi ja iloksi – ja kaikki kansa ja minä, viimeinen joukossa, ristimme kätemme ja sanomme: Amen!"

Noin kuukauden kuluttua häistä, 30 p. huhtik. 1838, kuoli rovasti Stenbäck 77 vuoden iässä. Kun nähtiin minkä käänteen tauti sai, annettiin Laurille siitä tieto, ja hän saapui parhaiksi isän kuolinvuoteelle. Kuten ennen on mainittu, oli vainaja ollut hiljainen, umpimielinen luonne. Hän ei ollut liittynyt pietisteihin, mutta ei myöskään ollut vihamielinen heitä kohtaan. Nuhteettomana kristittynä hän oli elänyt elämänsä, omaistensa rakastamana ja muiden kunnioittamana, ja kun päivää jälkeen hänen poislähtönsä, 1 p. toukok., suruun vaipunut perhe kuunteli kuolinkelloja, niin Lauri lohdutti surevia sovittaen isään Pietarin sanat Korneliukselle (Ap. t. 10: 34, 35) – hän oli elänyt kristillisesti oman omantuntonsa mukaan eikä varmaankaan tullut hylätyksi.

Kesän Stenbäck vietti kotona. Kesäkuun alussa hän kirjoitti raskaana hetkenä Achrénille: "Olen niin heikko ja voipunut sielun ja ruumiin puolesta. Lihalle ja verelle on käsittämätöntä ja kiusallista olla kuin riepu maassa, nähdä kaikki henki ja usko, josta on palanut, yhdellä haavaa otetuksi pois, tietämättä miksi, ja seisoa alastomuudessaan ja tyhjyydessään kuin ennen. – Pian kuitenkin aurinko taas nousee, ja minä olen seisova sen valossa ja juova sen säteitä, ja silloin on oleva eloa ja iloa kaksin verroin. Eikö ole ihmeellistä ja jumalallista, että ainoastaan sikäli kuin syntistä ruumista puserretaan ja vaivataan, usko kirkastuneena ja puhtaana käy näkyviin, mikäli minä kuolen, sikäli Kristus viettää voitonriemulla minussa ylösnousemustaan. Pimeän kautta valoon, kuolon kautta elämään käy jokaisen kristityn tie; mutta maailman tie käy päinvastoin, eli järjen eli ylpeyden." – Edelleen sanotaan samassa kirjeessä: "C. Essen ei ole päässyt papiksi. Hänen suoritettuaan useimmat tenttaaminsa, viikkoa ennen julkista tutkintoa, saapui nimitetyltä, mutta ei vihityltä piispalta kirje, jossa hän lausuu suuren tyytymättömyytensä siihen, että hänet otettaisiin hiippakuntaan, osaksi ulkoatulijana, osaksi 'muista tärkeistä syistä'. Konsistori näki sen johdosta hyväksi peruuttaa antamansa lupauksen ja laittaa hänet menemään. Hän on nyt Helsingissä valituksiaan kirjoittamassa. Jää sinne luultavasti koko kesäksi – tai tulee tänne muutamaksi viikoksi. [Tästä ks. lähemmin Strömborg, J. L. Runeberg, IV, s. 182 seur. Essen oli halunnut suorittaa papintutkinnon Porvoossa, vaikka oli syntynyt Turun hiippakunnassa. Ankara piispa oli C. G. Ottelin. Senaatti hylkäsi Essenin valituksen, ja hän jäi yliopistoon sekä alkoi opiskella maisterinarvoa varten.] – Heinäkuun 2 p. olemme aikoneet matkustaa sinne Teidän luoksenne. Sitä ennen on markkinat Vaasassa, jonne Malmberg, Östring, Svan y.m. aikovat lähteä niinkuin muutkin rehelliset ihmiset. [Nimet ovat arvossapidettyjen pietistipappien nimiä. N. G. Malmbergin, Lapualta, lukija tuntee jo ennestään; Fredrik Östring, J. J. Östringin nuorempi veli, ja Edvard Svan vaikuttivat kumpikin Maalahdella.] Yhdymme siis siellä. Etkö sinä, Achrén, voi myöskin tulla sinne?" —

Vielä toisenkin markkinamatkan Stenbäck teki tänä kesänä aito pietistitapaan. Sillä matkalla oli kuitenkin erikoinen tarkoituksensa, jonka oikea ymmärtäminen vaatii pienen poikkeuksen aineesta.

Nykyajan ihminen ei lukiessaan edelläesitettyä kirjettä Charlottelle hänen hääpäiväkseen voi olla huomaamatta, kuinka siinä maallinen rakkaus siirretään sivuun hengellisen pyrkimyksen tieltä. Se ei ole mitään satunnaista, vaan johtuu siitä, että pietistit katsoivat myöskin miehen ja vaimon välisen rakkauden "ihmisen uudestisyntymättömän luonnon tuotteeksi" ja siis ei ainoastaan tarpeettomaksi, vaan ennemmin, samoinkuin Stenbäck sanoo runoudesta, kykeneväksi "tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi". Tämä käsitys vaikutti suoranaisesti todelliseen elämään, niin että samanmielisyys uskon asioissa katsottiin ainoaksi välttämättömäksi ehdoksi avioliittoon meneville. Seuraus oli, että suuri joukko avioliittoja, kenties useimmat heränneiden keskuudessa – "Vanhan Testamentin patriarkkain esikuvan mukaan" – syntyi liittokumppanien ystäväin ja sukulaisten välityksellä. Kuinka yleinen ja laaja tämä tapa oli, näkee helposti, jos tutkii Pohjanmaan heränneiden pappien sukulaisuussuhteita. Silloin käy selville, että Stenbäck (kirjeessä Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841) ainoastaan sanoo pelkän totuuden kirjoittaessaan: "Olemme kaikki suurimmaksi osaksi verenkin siteillä yhdistetyt sukulaisuuteen – koska täällä ei koskaan kukaan mene naimisiin suruttoman ihmisen kanssa – ja olemme siis veljeksiä sekä hengellisesti että ruumiillisesti." [Näytteeksi siitä, kuinka pietistisen suunnan papit olivat sukua keskenään, esitettäköön seuraavaa: Lauri Stenbäck ja C. G. von Essen olivat naimisissa sisarusten, laamanni Nils Arppen tytärten, kanssa; Jonas Lagus oli nainut C. G. von Essenin tädin; Frans Henrik Bergroth, And, Wiik. Ingman (1: sessä avioliitossa) ja Alfr. Kihlman (1: sessä aviol.) naimisissa C. G. von Essenin tytärpuolten kanssa; Lars Josef Achrén ja Henrik Schwartzberg Lauri Stenbäckin sisarten kanssa; viimeksimainitun veli Joh. Mikael Stenbäck, Gust. Henr. Schroderus, Edvard Svan ja Gust. Reinh. Pettersson Maalahden rovastin Jaak. Wegeliuksen tytärten kanssa; Nils Gust. Malmberg, Frans Osk. Durchman (1: sessä aviol.), Josef Grönberg ja Julius Imm. Bergh Ruoveden rovastin Karl Henr. Bergrothin tytärten kanssa; Frans Osk. Durchman (2: sessa aviol.), And. Joh. Lilius ja And. Wilh. Ingman (2; sessa aviol.) Isonkyrön rovastin K. E. Hällforsin tytärten kanssa j.n.e.] Kysymykseen, kuinka nämä välitysavioliitot onnistuivat, lienee totuudenmukainen vastaus, että onnellisten avioliittojen luku ei ollut suurempi eikä pienempi kuin tavallisesti muutenkaan. Samanmielisyys elämän korkeimmissa kysymyksissä on rehellisyyteen ja ylevään mielenlaatuun yhtyneenä (joita vailla uskonnollista elämää todellisessa merkityksessä ei voi ajatella) tosin vahva perustus onnelliselle yhdyselämälle, useinpa vahvempi kuin koettelematon rakkaus, joka, kuten tunnettua, on sokea; mutta uskonnollinenkin vakaumus ja innostus on muuttuvaista. Ne, jotka lähemmin tuntevat tämän ajan kotoista historiaa, voivat siten mainita esimerkkejä mitä onnellisimmista avioliitoista pietistien keskuudessa, mutta toiselta puolen myöskin sellaisia, joissa syntiinlankeaminen ja kaikkinainen onnettomuus lienee antanut avioliiton toimittajille yhtä ja toista ajateltavaa. Jotta ei puhe avioliittojen "toimittamisesta" antaisi liian alhaista ja väärää käsitystä, on lisättävä, että ne nuoret henkilöt, jotka olivat tämän hyvänsuonnin esineinä, eivät suinkaan aina antaneet sokeasti viedä itseänsä vihkituoliin. Mainitaan esimerkkejä sekä naisten että miesten puolelta siitä, että aiotun aviopuolison näkeminen on aiheuttanut jyrkän kiellon. "Ei se kelpaa!" kuuluu esim. eräs nuori pappi sanoneen nähdessään kyseessäolevan henkilön, eivätkä mitkään vetoamiset asiaa parantaneet. Tästä näemme, että enemmän tai vähemmän itsetietoinen myötätuntoisuus tavallisesti myös oli pohjana liitolle, ja siitä kasvoi useimmiten elävä hellempi tunne. Ei myöskään puutu esimerkkejä todellisesta, voittavasta rakkaudesta, joka huolimatta varoituksista ja hyvistä neuvoista on ottanut vallan. – Viimeiseksi sanaksi siitä "yksipuolisuudesta", mitä tässä olemme kosketelleet, sanottakoon, ettei pidä olla liian nopea tuomiossaan. Jos ajattelee, kuinka usein vielä tänä päivänä tapahtuu konvenanssiavioliittoja, joissa esim. varallisuudella on ratkaiseva osansa, niin tuntuu pietistien erikoinen painonpano paljoa kunnioitettavammalta ja ylevämmältä.

Kun asia koskee onnellista avioliittoa, ei enää loukanne kenenkään tunnetta erään tapauksen kertominen, joka osoittaa, kuinka Stenbäckillä oli täydellisesti ystäviensä kanssa yhteinen käsityskanta tästäkin kysymyksestä. Eräänä päivänä kesällä 1838 hän kertoi Charlottelle, että Malmberg oli suositellut kappalaisenapulaista Henrik Schwartzbergia soveliaaksi mieheksi heidän sisarelleen Lauralle, ja lisäsi, että hänenkin mielestään tuuma olisi toteutettava. Hän oli näet Schwartzbergin ystävä ylioppilasajalta ja piti häntä suuressa arvossa. Charlotten mielen tämä odottamaton uutinen pani kovaan liikkeeseen, ja seuraavana yönä hän ei saanut unta sydämenahdistukselta. Mutta Lauri kävi tavallisella intoisuudellaan asiaan käsiksi ja ehdotti, tietysti ilmaisematta aikeitaan, Lauralle yhteistä matkaa Kalajoelle, jonne tavallisuuden mukaan lähiseuduilla asuvien pietistien oli määrä kokoontua ja jossa aiotuilla liittokumppaneilla oli tilaisuus nähdä toisensa. Ei toisen eikä toisen sydän liene heidän ensi kertaa kohdatessaan puhunut, mutta siitä huolimatta katsottiin yritys hyvin alkaneeksi. Muutamia aikoja myöhemmin Schwartzberg tuli vieraaksi Vöyrin pappilaan. Laura lauloi ja soitti illan kuluessa, ja ennenkuin he erosivat yölevolle, oli vieras saanut tilaisuuden esittää kosintansa. Ensi hetkessä Laura ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan pyysi ajatusaikaa. Seuraavana päivänä hän antoi vapaasti ja pakottomasti myöntymyksensä. Se tapahtui loppukesällä 1838, ja häät oli määrä viettää tammikuussa 1839.