Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 14
Nämä häät olivat merkilliset laatuaan, sillä äiti antoi Laurille vapaan vallan, ja hän noudatti uutta mieltään. Kutsukirjeitä lähetettiin kaikille maan äärille säätyläis- ja talonpoikaispietisteille, ja harvat olivat kutsuja kuulematta. Vöyrin pappilaan eivät siten kokoontuneet ainoastaan pääjohtajat, sellaiset kuin Lagus, Malmberg, Durchman y.m., vaan myös lukuisat joukot heidän puoluelaisiaan ja ystäviään. Samoinkuin kaksoishäät 1834 kestivät nämäkin useita päiviä, mutta sen sijaan kuin edellisissä kulutettiin aikaa tanssilla, soitolla ja leikeillä, ei nyt tehty muuta kuin pidettiin "seuraa", laulettiin, puhuttiin ja luettiin. "Oli monen mielestä kuin helluntaijuhla. Rukoukset olivat niin voimallisia, että 'huone tuntui liikkuvan'. Yleisesti vieraat uhrasivat sormuksensa, korvarenkaansa ja muut koristuksensa pakanalähetykselle." [L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. 1911.] Kuitenkaan ei unohdettu, että oli häät. Sillä aikaa kuin yhtä mittaa pidettiin hartautta uudessa rakennuksessa, kestittiin vieraita samoin yhtä mittaa vanhassa, sillä vieraiden luku oli niin suuri, etteivät kaikki yht'aikaa voineet nauttia enemmän henkistä kuin ruumiillistakaan ravintoa. Puuttuiko edellistä koskaan, ei tiedetä, mutta jälkimmäisen tietää kertomus olleen loppumaisillaan, niin että oli iskettävä iso härkä lisäksi häävaroille. Morsiamesta kerrotaan, että hän syvästi liikutettuna pian tapahtuvan eron vuoksi rakkaasta kodistaan ajattelemattomasi purki ilmoille tunteensa, istui pianon ääreen ja säestäen itseään aloitti virren: Ah, mik' elämämme on! Helposti voi ymmärtää, mitä juoruja siitä seurasi. Tässä yhteydessä on mainittava, että Stenbäck itsekin näihin aikoihin ajatteli omaa kotia. Kuitenkaan eivät häntä tässä aikeessa ohjanneet ystäväin neuvot, vaan oman sydämensä ääni. Hänen mielitiettynsä oli – niin kerrotaan – lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie, mutta mennessään neidin kotiin esittämään kosintaansa hän tapasi muutaman tuttavan, joka tiesi neiti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään. [Katarina Amalia Gustava Adlercreutz oli syntynyt 12/6 1815, meni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.] Neiti Ameliesta taasen sanotaan, että hän naimisiin mennessään oli tukahduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu". Tarkoittaneeko tämä Lauri Stenbäckiä? Tosin hän oli Adlercreutzilla Pälkäneen Myttälässä ollut ainoastaan lasten luku- ja leikkitoverina, mutta eihän ole mahdotonta, että hän muistitiedossa on muuttunut kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei kosimisjuttu ole perätön; runoilija itse on runoelmassa "Hyvästi" lausunut julki ne tunteet, jotka vastoinkäyminen herätti hänessä. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen säe sanovat kaikki:
Ljufva, syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!
Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid.
Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!
[Suloinen, syntinen unelma, jonka sielussani uneksin, hyvästi!
Kaunis kahle, johon olin taottu orjaksi, hyvästi!
Ja minun unelmani oli lemmen iäisestä ilosta ja riemusta!
Ja minä etsin rintaa saadakseni levätä sitä vasten iäti.
Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!
Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]
Lopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian kuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan hänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa ensi kerran.
"Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön, avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi, ja tarjosi poikasta hänelle. – Me otimme hänet vastaan kuin Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton. Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa – mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota. Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve – puhuu saksaa ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan; siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte – varsinkin ilman päteviä syitä."
Achrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka, se oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän ylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on liittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta omituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: "Juuri istahtaessani tähän kirjoittamaan pienen P.S: n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan huutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat sattuivat minuun niin kummallisesti. – Olen äsken ikään valittanut Laurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri nyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe gefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin kuulin ikäänkuin kaiun sisältäni – ja nyt tahdon huutaa epäuskolle ja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!" —
Stenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella 1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä usein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa kohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle itselleen (saksaksi): "Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo unohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut jotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut hyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle ja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa, jotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen kaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain, että hyvin pian voisit tulla luokseni – olen niin kovin yksin. Ja kun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut luokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla hyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta." – Kolme viikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: "Minkä ihmeen vuoksi ette ole kirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään. Ja Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on minusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa, että Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin sinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja laitansa on. Kirjoita, rakas veli – ainahan jonkun rivisen jaksat. Ja nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä kirjeitä."
Asianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja tapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit koettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden loppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi silloin sen "ultimatumin", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan hoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli kirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle "ikäväksi", luuli hän siinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista luokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä oli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä kylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti silloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi ottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli iloinen siitä, vaikka häneen "kipeästi koski, että poika raukka siten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen". Uunna vuonna 1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä, sillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet. Kuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika uudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin lapsi kuin olikin, eräitä "venäläisiä, rumia tapoja", jotka tekivät, että lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen käsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja tästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa nähnyt toiveittensa "kasvattipojastaan" pettyneen. Vielä raskaammalta tuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja sai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia on kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa samalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla hyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen vastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan suurempi.
* * * * *
Ne lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli esittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan mukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän oli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi papiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli, "saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan" siellä. Syksystä 1837 alkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa. Niinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi kaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin oli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen mies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon kävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen estämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain joukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen ja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin Ebba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran oli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi saarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen. Vielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan "Evangeliskt Veckoblad" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi julkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin ensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut olemassa, nimittäin "Tidningar i andliga ämnen", jota Bergh-veljekset toimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää "totista kristillisyyttä ja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa", koetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita myöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi suomalainen nimellä "Hengellisiä Sanomia". Menestys ei kuitenkaan vastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian heikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja etevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää kansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei kokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin silloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja uudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja Julius Bergh lähimpinä avustajinaan.
Oikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck siten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen uskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin julkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta tähän. – Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. "Minun ajatukseni on se: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja pimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy kaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon ja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin verrattaessa." Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo ennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja lupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä "me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden seppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni varmaan sen kalpeimmat lehdet". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja hän kiittää Jumalaa, "joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille valistuneen ja vapaamielisen sensorin!" Alkupuoliskolla vuotta olivat useimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä, [Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden merkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin kansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia tulisi olla: "Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen luonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu, jotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta." – Mutta pian sävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty "vähän tai ei mitään tosikristillistä"; kuitenkin on hänen mielipiteensä: "Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea, jonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä." Pahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia. Tarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p: ltä jouluk. 1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. "Rakas, rehellinen ystävä!" kirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija, joka oli heittänyt pois kanteleensa, "jos näit illan tyvenessä pikku lintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen epätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä kirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan tunkea pois minut toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen, hyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin hakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä. Mutta onpa vastapuoluekin ankara." Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä, että vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois eräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen, maailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä. "Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista epäiltävää. Kenpä ei löytäisi ismejä, jos niitä tahtoo hakea, ja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi." Hän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden otteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin uskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden varalle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin "viatonta tyhjää", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit puhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta 1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman otteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo, että vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa olevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita Tridentin kokouksen asiakirjoista.
Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin ja julisti uskoaan riemulla – kunnes väkivalta pakotti hänetkin vaikenemaan.
"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia, jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan, sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.
Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause: Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma "Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen "Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että "yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". – "Aika näytti", sanoo hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus, rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". – Hän puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta "silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto, täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista. Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. – Stenbäck asettui siis aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan – se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli, käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.
Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys" nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck, jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon, mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi, jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin, että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." —
"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" – jatkaa kirjoittaja yltyvällä innostuksella – "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); totista valoa, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää – säteillään kaikki iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa: 'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne' (2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti voi sietää!"
Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta, mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo" pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista, eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja usko" (n: oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni, huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena "Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta. Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?" (Kunne kuljen? n: o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L – a, joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.
[Runoelma kuuluu:
Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?
Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?
Hvem är ock den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro?
Jag känner En, som jämt mig räcker handen; —
"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" —
Och visar skenet från de bättre landen,
Och talar mig så godt och vänligt till.
Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?
Han Sonen är ifrån det rika hus;
Han skall för mig ej någon sanning dölja,
Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.
Och Han är den, som vill mig lycklig göra,
Och öfverallt kan jag då lycklig bo;
Och Han är den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro.
(Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?
Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?
Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?
Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; —
"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"
Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,
ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.
Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?
Hän on rikkaan kartanon Poika;
Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,
vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.
Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä, ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua; ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]
Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:
Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa on Abraham.
On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä, sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon kuin hän.
Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä synti laskeutuu mailleen.
Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa siinä.
Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.
Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni, levollinen, nöyrä ja lempeä.
Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.
Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.
Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.
Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa, siinä se antaa jumalalliselle sijan.
Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät, vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?
On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka valloittaa taivaan.
Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen kärsimyksen kautta.
Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään kuolisimme.
Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. —
Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus" on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi, mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig. Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." – Kertomus on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen lähteneen hänen kynästään.
Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata, että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma 1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon, joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa 1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.: "Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.: "Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen', että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa. [Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme – ehkäpä se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon. Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle – sillä jollei hän olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle, joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota – ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" – Sitten oli jonkun aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden." Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23 p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.
