Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 29
Ennenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että komitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä työssään tehdä virret "kansantajuisiksi" sekä koettaa saavuttaa tätä tarkoitusta "lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun samalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla, jotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä ja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä lopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa helposti ymmärtää". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä ollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään muuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä ehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi pintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa oli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta niin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko ollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen yksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka siten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää tämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja kiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. – "Enenevällä hämmästyksellä ja surulla", jatkaa hän, "olen nähnyt, kuinka kevyesti ja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin vaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen koulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta. – Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat koettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta, saada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta muodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi ja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. – Luulla, että rahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta virsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai käsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo; on aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan yhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties paljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan meidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä alalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella liikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava sielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran ylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä, kun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta että sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan valitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman muodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota tarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki olisi kyllin hyvää Herralle – se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja anteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan." – Jos "moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus tuota puutteellista vanhaa kohtaan" tässä olisi paikallaan, niin olisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän on varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen vanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean "kirjava sekoitus". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa kohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä on otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole katsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta toisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä kääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä muutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen ne omasta päästään. (Niin on virressä n: o 206 kolme hyvin tarkoin alkuperäisestä käännettyä värssyä "kovin taitamattomasti muuteltu ja typistelty"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta ne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa parannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.
Antautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck tekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista muutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin suuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N: o 11 (Himmelske Fader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa, jonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn tunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden Runebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta ajalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä kohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä jonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa parhaimman mukaan. – N: o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on hylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan parhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen, vanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä n: o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että kaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella sitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että he tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken sellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja – kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja kauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on, niin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin; siinähän ei voi olla mitään pahaa. – N: o 146 (O Jesu Krist, att se på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin sydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan rinnalla. – N: o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa Wallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia helmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin runollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä runollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen huomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo Wallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia hengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä siitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli, ja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa vallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka helposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli itse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat, paremman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros, joka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa, ei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta kristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. – Kuinka kauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä helvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää sen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi on epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa ja koettaa herättää se hänessä eloon. – N: o 277 (Ho är den för Herren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja rohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita se, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän erikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo edellisessä on kylliksi tuotu esiin. – N: o 282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin runollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan virren typistellyn mukailun vuoksi. – N: o 343. Säilyttääkseen tämän heikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea hylännyt Runebergin n: o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka on oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen runokruunussaan. – N: o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof förkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy Svedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä odium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg, jota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän kauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä "loistavaksi timantiksi kultakehyksessä". – N: o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag söker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha huono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta virrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä harvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely on, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin korkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim. seuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen ne aina:
"O när så mycket skönt i hvarje åder
Af skapelsen och lifvet sig förråder,
Hur skön då måste själfva källan vara,
Den evigt klara!"
– N: o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku saattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan äärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu sielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän koulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän vaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen enempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus sitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. – Esiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]
Komitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on ollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck sen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks. siv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen runouteen yleensä ja lausuu: "En luule olevani ainoa, joka aivan pelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa tekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä kunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja heittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan hänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan osanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan, hämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman huonommasta – sillä ei missään ole kaikki oivallista – niin että kaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian käy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi." —
Lopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä nousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on pitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja rakastaa. "Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla toistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä rahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat ystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee osoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä."
Muistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta lauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi "kylläkin aiheettomaan hyökkäykseen" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on tunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta, ei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää. Kuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa jonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan Topeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta, vaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo kauan ennen kuin "Kanervankukat" olivat ilmestyneet, oli asettanut kaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti, näkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle ominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa runoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia. Leivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa yli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä – jos ne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin epäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka myönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan, ei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä hänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä syyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto, jota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden saavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli todella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen vakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä päivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana. Ja kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia käsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on lausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.
Mutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi, yleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta puolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi ollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut olla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen ehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck on antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena tuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen virsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta taholta annettuihin lausuntoihin.
Jo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai P. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin etevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25 p. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:
"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag till Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on tuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää – se on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin kylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa, kuin jos olisin ollut Gööteporissa – 40,691 sielun kirkkoherrana. Varsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen täysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta oli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen sivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja kehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan ehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu meille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan merkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että kieli muutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi tehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen kirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan sivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää tämän asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy siihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695 vuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia pyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta hyväksytyksi virsikirjaksi. Varsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin monta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!
"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko, minkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran hyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme pian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in curia'! Veljellisessä rakkaudessa."
Toinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän huomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden ehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä kopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä arvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole tiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P. Wieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:
"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut merkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi juoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat, kieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja sopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin käsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat vuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki ne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä, ominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä. Vakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän ja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa virsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö suuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri Stenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu, mutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin Davidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni lukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä aikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja Stenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan."
Näihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius Berghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa koskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä (päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m. sanotaan: "Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa, ettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan hartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä, tavata ja puhutella [kuin Sinua]", lausuu hän: "Näiden rivien päätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin kiittää Sinua – varsinkin ja ennen kaikkea kalliista ja siunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran erityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme. Toivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran Sinulle suomia lahjoja. – Ainakin olisin minä puolestani nyt valmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi virsikirjaksi. – Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin Dagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi Lillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä nähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu koko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta – teennäisyydestä." —
Virsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska, kuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck oli lausunut ajatuksensa hänen "persoonallisuudestaan ja ominaisuuksistaan", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille myöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan mielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n: ot 226 ja 228, 30 p. syysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa vastaan on "puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely". Kun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle, kirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n: o 272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä kirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta vuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa [Z. Topelius, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar och Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä virsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä samoja ajatuksia. "1868 vuoden komitea oli", sanoo Topelius, "vanhaan virsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä paljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle moitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että komitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen luonteeseen ja tarkoitukseen". Erityisesti lausutaan Stenbäckin ehdotuksesta, että se "sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen kauniita hengellisiä helmiä, merkitsi kirkollisen tietoisuuden reaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan".
Lopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen kuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai "palmusunnuntaina 1870" päivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa, että polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan. "Suo minun", lausuu Lille, "kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä loppusanastasi riitaamme – kuinka hyvää ja suloista tietää sen siten päättyneen sovintoon". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän Stenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja Helsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista todistusta: "Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan, varmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä sydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa."
