Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 8

Icke kan du stå förskjuten, ensam i den vida världen; icke kan du mörk och dyster lefva så det långa lifvet. Nej, kom åter Margeritha, älskade i mina armar!

[Et voi seisoa hylättynä, yksin avarassa maailmassa; et voi noin synkkänä ja kolkkona elää pitkää elämääsi. Ei, tule Margeritha, rakastettu, jälleen syliini!]

Mutta neito vastaa:

Är jag ensam, när jag eger med mig Gud och alla englar? Är jag mörk och dyster, Raimar, när jag känner i mitt hjärta evighetens frid och glädje?

[Olenko yksin, kun minun kerallani on Jumala ja kaikki enkelit? Olenko synkkä ja kolkko, Raimar, kun tunnen sydämessäni iäisyyden rauhan ja ilon?]

Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi hänelle uskallusta ja voittoa:

I mitt hjärtas djup jag känner, att jag kan bestå till ändan och en stund för lifvets krona lida jordens vedermöda. Vill den arma själen svikta, när med giftig tunga världen sjunger om sin lust och glädje, si, så eger jag en trogen vän, som kan mig väl bevara. Till Hans kors jag vill mig smyga och för Hans försonings fullhet bedja om Hans Andas bistånd. —

[Sydämeni syvyydessä tunnen, että voin kestää loppuun asti ja kärsiä hetken maan vastuksia elämän kruunun saadakseni. Jos sielu raukka on horjumaisillaan, kun maailma myrkkykielin laulaa hekkumataan ja iloaan, katso, minulla on uskollinen ystävä, joka voi minut hyvin varjella. Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä ja Hänen sovituksensa runsauden edessä rukoilla Hänen Henkensä apua. – ]

Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä, mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi, ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.

Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" – muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa. Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden, ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin kirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin Margerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan vastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on kuitenkin valoisaa ja "evankelisen rakkaudellista", se tuntuu enemmän runoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta uudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla mielestämme näissä "Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" on ilmaus herätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.

Kuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla lukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun sopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin, Snellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin, että oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen kolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä kilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p. 1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin kirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen "varsinkaan draamalliselta näkökannalta arvosteltuna" ei oltu katsottu täysin vastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten, "vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti lyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi". Sitävastoin annettiin toinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa runomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä. Ensimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja Stenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että sisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa, että Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi "Margerithan uskon" Helsingfors Morgonbladissa.

* * * * *

Seurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen elämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi jättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen uskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi maassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835 tapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.

Se herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo) "säädyttömällä puoluenimellä" pietismi, kohosi korkeimmilleen 30- ja 40-luvulla, johti – kirkkohistoriallisesti katsoen – sukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten edustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin oli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle kuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt kaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi eläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta aikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys Kristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan ollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin ja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena lakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat 18: nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham Achrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan seassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset auktoriteetit, mutta 19: nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi pietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten että yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan vertaisiaan.

Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan. Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä, ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z. Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok – anmärkningar och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä." Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia. Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta, ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan" – jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne, joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja, vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike, joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.

Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet, sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä oma omituinen luonteensa.

Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6 p: ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O. W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.

"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon, niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme. Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä, tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa, eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta, mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina, sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät hereille – musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään ja tukehtuisi."

Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin 40: nteen ikävuoteensa saakka, hän eli – oikeana Runebergin Paavon esikuvana – vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa "pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut, oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.

Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]

Paavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä hän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten kanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan kehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä muita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki, olivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia, Armonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla. Puhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin perehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina käytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä oppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi ja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja vertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan, jotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena oli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja estää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin hartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat kokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia epäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja viipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin rangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa sydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin synteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti, kuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä parannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua, sekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään, viipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan, että he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e., joka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos kuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen ankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina. – "Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala tuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan vilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän jaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi käydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä, kieltäytyä" j.n.e.

Se kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon uskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen esitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen, seuraavan yleislauseen: Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen kuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa elämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja elähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun hengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen tulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään hyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki.

Tämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut Paavon opille nimen "katumuspietismi" ja nostanut häntä vastaan syytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen kohdan "autuuden järjestyksestä", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut tietää "pyhityksestä" ja "armontilasta", jossa ihminen voi alinomaa tuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa. Mutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo olisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen enimmin "etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta, vanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta j.n.e." pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea "pyhitys" lähtee, hyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.

Se herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi omaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin, sekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on sanottu "savolaiseksi" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin eroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui "ruotsalaisuus" vastustamaan "renqvistiläisyyttä", toista Itä-Suomessa levinnyttä pietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist oli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne Ruotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin tuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas Laguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa saada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat persoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837) eräässä kirjeessä: "P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä hyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat Kristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen sielun." Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta uskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857) hänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä lähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi Nils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo aikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja oman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden, sen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja voittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa siinä "seurassa", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.

Sanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia puolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa oli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää kaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia ja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse hän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa maata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän joutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä siteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828) velvoitti papistoa "valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi, sekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta", varoitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen sijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia, niinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin "uskonveljet" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä huomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen nimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä. Määrättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli täysi, aloitti kuka sattui laulun "Sionin virsistä" tai virren tavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku luki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin Lutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän oli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä sovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita esityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta ei aina, päätettiin seura rukouksella.

Nämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä suomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että Pohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä kulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo Ruotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti pietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita tunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se oli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden aikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. – Paavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti kylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän päivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin koskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on päihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän kiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti siten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä siihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut ankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen, on kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen aikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.

Täten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että heissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita tavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja lahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni kuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu "hengellinen ylpeys", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee hengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen, joka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä kaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä "ainoan tarpeellisen" kanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin puoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat muista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen edisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään paheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat selittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin sanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden tuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja koristukset, joita "muoti" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin pariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät olivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka heränneille tuottivat nimen "körttiläiset". "Että tässä muutamat", sanoo Lagus, "ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki körtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön mitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä". Että herätys kuitenkin kaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja siveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja maltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko yleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen tyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua kuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina edustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja 60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka olivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään. Huolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet ollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet olevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten alinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän luonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun sanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin muut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla esikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän polvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka 1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita yhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka tulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla sarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut tulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan, joiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja elämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly loisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia suuren herätyksen päiviltä.

Edellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan parissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä ylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän tunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa oli Helsingfors Morgonbladissa (n: oissa 49-52) luettavana kirjoitus lahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei vähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt siitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta. Kuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen ulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e. sekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia, joita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea tämän herätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin pietisteistä sen tunnustuksen, että he "ylipäänsä kumminkin ovat hiljaista, siivoa väkeä", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa pikku vertauksessa, joka tendenssiltään on "Vanhan puutarhurin kirjeiden" edelläkävijä:

"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan kulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti silmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten muutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä oleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa kohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta ja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja kukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi matkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon hän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen näköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut maistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö ole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet samaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta lähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan kukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni alinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren herra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun olisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena kuin kaikki muut majat laaksossa.'"