Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 9

Lönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran sitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa sivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen pöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä liikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea sille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi ja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden alaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi ihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä ja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana vuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa heränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan Fredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista sanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että Lönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin nimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista. Aikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa, joka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on Runebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. "Yhtymättä", sanoo hän, "niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus näyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi palauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä ja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä uskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin seudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä kirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme". Nämä sanat todistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin vähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin asianlaita ei enää ollut oleva niin.

Jos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai kannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin niistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat he paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja siis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun he saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella rohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he saarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan ennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin saivat kehoitusta kuin masentuivat "maailman" hyökkäyksistä. Mutta ei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin sukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta vanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli voitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei ollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa kieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen läpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka monta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika tai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa noudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä ja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi tullut ainoastaan rakastaa toisiaan.

Esimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon muutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti eivät olleet uskonnon vihollisia – päinvastoin kuului asiaan, että ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa, saivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen – mutta "pietismistä" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia tyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja "pikku tyttöjä" 14-16 vuoden ikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille lapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi tapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja käytti sen ostaaksensa Arndtin "Totisen Kristillisyyden", Murbeckin postillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan. Kun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa. Tällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa tilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja. Se ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi pietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä yksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri rintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä palmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. "Mikä kiekura sinulla on niskassasi?" kysyttiin siltä, joka kiinnitti hiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin virsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille, piti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai houkuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa – sen ajan herkkutavaroita – menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri piharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa ollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan ja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan, he kantoivat "Armonjärjestyksen" hameentaskussaan tai piilottivat kirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana varkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta vihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen pitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin tyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä vuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin alkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin ainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin (o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi "pikku tyttöjä" ja pysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet saavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön pappila. Tekijän muist.]

Herätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs nimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja, joilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin "Öisiin säveliin" hän kirjoittaa:

"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän, kiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin viehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä jotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät olleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään korvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan. Pietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen korkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki maailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky: 'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä pelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde, ja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä sanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää siveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein on otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille."

Pietismin laajaa leviämistä sekä kansaan että sivistyneihin edistivät tietysti suuressa määrin ne vainot, joiden alaiseksi se joutui sekä kirkollisten että maallisten viranomaisten puolelta. Oikeudenkäynnit pappeja ja talonpoikia vastaan, jotka olivat kokouksissa osallisina – kuuluisin oli Kalajoella pidetty 1838-39, jossa yhdellä kertaa viisi pappia, J. Lagus, N. G. Malmberg, F. O. Durchman, L. H. Laurin ja J. Hemming, istui syytettyjen penkillä – ankara hengellinen sensuuri y.m. vaikuttivat kuin öljy tuleen. Kalajoen käräjäpäivinä kerääntyivät uskovaiset iltaisin laulamaan, rukoilemaan ja keskustelemaan, s.o. pidettiin juuri samanlaisia seuroja kuin ne olivat olleet, joiden vuoksi syytetyt oli vedetty oikeuteen, ja herännäisyys levisi kahta suuremmalla vauhdilla. Samaan aikaan leimahti innostus myöskin heränneissä ylioppilaissa Helsingissä niin, että hirmukuvat korkeiden asianomaisten mielikuvituksessa kasvoivat mitä peloittavimpaan suuruuteen. Tietysti viranomaiset eivät aavistaneet, että heillä oli suuri osansa siihen, että pietistit voivat perustaa hyökkäyksensä maailman pahuutta vastaan todellisuuteen, joka koetteli heidän uskallustaan, samalla kuin se vahvisti heidän uskoaan asiaansa ja myöskin aikaansai liiallisuuksia, joilla, jolleivät olisi jääneet kokonaan ilmestymättä, ainakin olisi ollut vähemmän aihetta.

Heränneiden "liioitteluista" lausuu Essen varsinkin ylioppilaihin katsoen, joihin hän silloin itse kuului, seuraavat hyvin ajatellut ja hyvin sanotut sanat: "Olen sittemmin monta kertaa, arvostellessani samanlaisia ilmiöitä muilla elämän aloilla, luullut saavani hyötyä vertailusta siihen, mitä silloin sain kokea, ja tullut sitä tehdessäni siihen tulokseen, ettei millään aatteella, jolla on kylliksi elinvoimaa ja totuuden voimaa päästäkseen valtaan elämässä, voi olla menestystä, ellei sitä kannattamassa ole innostus, jota välinpitämättömät samoinkuin vastustajat eivät voi katsoa muuksi kuin kiihkoiluksi, ja että itse liioittelut eräällä asteella ovat niin yhdistyneet aatteen toteuttamistyöhön, että se niitä vailla tuskin voi tuottaa mitään suuria tuloksia. Itse se vastarinta, jonka juuri liioittelut osaksi synnyttävät ja joka ainakin niiden vuoksi pitää itseänsä oikeutettuna, on välttämättömästi tuleva eduksi hyvälle asialle ja edistävä sen voitollepääsyä, koska totuuden luontona on voittaa itse tappioiden kautta."

Pietistien omissa silmissä olivat vainot, parjaus, pilkalliset nimitykset, syytökset liioitteluista y.m. ulkonaisena todistuksena siitä, että he taistelivat sitä taistelua, joka Kristuksen seuraajien aina on ollut kestettävä, ja koko se liike, joka kulki kautta aikakauden, johtui heidän mielestään Pyhän Hengen välittömästä vaikutuksesta. Se joka kerran kirjoittaa Suomen 19: nnen vuosisadan historiaa ja on kyllin etäällä voidakseen oikein arvostella tapahtumia, on siinä kenties näkevä itsenäisen ja omituisen elonilmauksen tuossa ensimmäisessä sukupolvessa, joka vuosisataiset yhdyssiteet katkaisseen sodan jälkeen oli saavuttanut täysi-ikäisyyden. 30-luvun "nuori Suomi" nousi valloittamaan taivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut vielä tullut eläväksi voimaksi, ei vielä antanut nuorille mitään ihannetta, jota varten elää. Että liike loppujaan ei ole vaikuttanut ainoastaan ylentävästi uskonnollisella ja kirkollisella alalla, vaan myöskin jättänyt laajoja jälkiä kulttuurielämään yleensä, on jo viitattu. Jopa, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, lienee käsitys lujuudesta vakaumuksessa, pyrkimyksestä totuuteen, oikeuden asettamisesta yläpuolelle kaikkia näkökohtia ihmisarvon korkeimpina ehtoina juuri tämän henkisen murroksen johdosta suuressa määrin tullut selväksi ja tietoiseksi kansallemme.

VIIDES LUKU. 1835-1837

Östringin kuolema. – Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä. – "Öisiä säveliä." – "Uskonnollisista romaaneista." – Sairaus. – "Gaseeleja" y.m. runoelmia. – Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.

Erotettuja eivät toverit olleet unohtaneet. Osakunnan lukukausijuhlassa 17 p. helmik. 1835 oli juotu malja poissaoleville tovereille, "joiden joukossa", kirjoittaa Snellman pöytäkirjaan, "erittäinkin kuusi, etevimmät piiristämme, vaikka kurinpitotoimikunnan erottamat yliopistosta muka rikoksesta lakia vastaan, tunnustettiin kaipauksella muistetuiksi". Maljan esitti lääketieteenkandidaatti Ehrström, ja sen jälkeen laulettiin Topeliuksen sepittämät runosäkeet.

Kuitenkin tiedämme, ettei ainakaan kaksi kaivatuista, Stenbäck ja Östring, enää ollut samalla kannalla kuin ennen, kun he syyskuun lopulla palasivat Helsinkiin. Topelius sanoo Stenbäckistä, että "hän palasi palavana pietistinä leimuten intoa ylioppilaselämän huonoja tapoja vastaan", sekä edelleen: "kun hänen sanansa enemmän häiritsivät kuin innostuttivat toveripiiriä, vetäytyi hän siitä syrjään ja seurusteli enimmäkseen hengenheimolaistensa kanssa". Holsti taas lausuu laveammin Östringistä: "Hänen olennollaan ja käytöksellään näytti vielä olevan sama tasainen ja vaatimaton luonne kuin ennenkin, mutta hän ei luonut enää samaa viihtyisyyttä, samaa viileyttä ympärilleen, sillä missä hän kulkikin, oli ikäänkuin synkkä varjo olisi seurannut häntä, ja hänen avoimen, vapaan ja tyynen katseensa edessä oli ikäänkuin pilvi, suuren, mahtavan käden asettama pilvi, joka osoitti, että pohjalla kuitenkin myrsky kuohui. Hän vetäytyi nyt kokonaan syrjään toverien piiristä ja eli ainoastaan omaa sisäistä elämäänsä. Jo ennen Helsinkiin tuloaan hän oli kirjoittanut siitä: 'välttämätöntä on nyt pysytellä yksinäisyydessä niin kauan kuin työ on keskeneräinen, sillä silloin joutuu aina nurjien arvostelujen alaiseksi, samoinkuin itsekin aina näkee asiat kierosti ja takaperoisesti'. Hän eli sen vuoksi nyt kokonaan kammioonsa sulkeutuneena, eikä koskaan oltu nähty Östringiä niin uutterana kuin tähän aikaan. Pyhä Raamattu sekä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tutkimus täytti hänen sielunsa."

Ystävykset asuivat yhdessä, heillä oli kaksi huonetta vahtimestari Sjöholmin talossa "Uuden Vuorikadun" varrella, ja he harjoittivat opintoja innokkaasti, ei ainoastaan siitä syystä, että harrastus osakuntaelämään oli jäähtynyt, vaan etupäässä siksi, että kumpikin tai ainakin Östring jo kevätlukukaudella tahtoi suorittaa filosofiankandidaattitutkintonsa. Östring kirjoitti myöskin "pro gradu" ja sai siitä korkeimman arvolauseen, joka sitä ennen ei ollut tullut kenenkään osaksi. [Jo ennen olivat Östring ja Peuron hämmästyttäneet ylioppilasmaailmaa latinankielisestä kirjoituskokeesta saamallaan laudaturilla.] Mutta kohta saamme nähdä, ettei hän ollut ehtivä pitemmälle.

Tämän lukukauden lopulta, joulukuun 14 p: ltä 1835, on säilynyt Stenbäckin Charlotte-sisarelleen lähettämä kirje, jossa runoilijan silloinen mielentila selvästi kuvastuu:

"Rakas Charlotte! Miks'et sinä eikä Laura ole kirjoittanut minulle kertaakaan koko lukukautena? Olen ollut postissa joka postipäivä ja aina luullut, etten ainakaan tällä kerralla jää ilman kirjeitä, mutta kuinka vaikeaa on ollut aina palata tyhjin käsin kotia, sen voit itse kuvitella. Emmekö tästä lähin kirjoita useammin? Minä hyvin mielelläni kirjoittaisin joka toinen viikko, minulle olisi ihana sunnuntaihuvi hetkisen puhella Teidän kanssanne, jotka olette minulle kalleimmat täällä maan päällä, puhuttuani Jumalani kanssa, joka on yli kaiken ja taivaassa ja maassa paras ystävä. Mutta kuinka voinkaan tehdä sen ilolla, kun niin harvoin saan kuulla sanaakaan Teiltä! Mitä enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillämme suurimmasta osasta entisiä tovereitamme ja seuraamme, ettemme ehdoin tahdoin antaisi maailman itseämme saastuttaa, sitä rakkaampaa ja hupaisempaa olisi useammin vaihtaa sanaa Teidän kanssanne, hyvät, rakkaat ja tunnetut ystävät. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin en olisi koskaan rakastanut Teitä niin paljon kuin nyt, ja minulla on toisinaan niin ihana riemu saada rukoilla Jumalaa vuodattamaan runsaan siunauksensa yli kodin ja meidän kaikkien yhteisesti. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, joita rakastamme, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän puolestaan, sillä se on sittenkin parasta ja suurinta rakkautta, mitä heille voimme osoittaa. Ja mikä riemu on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän puolestamme, sitä ei saata sanoa. – Ah, rakas sisko, kun toisinaan tunnemme, kuinka heikko ja vaillinainen jumalanpalveluksemme on, haluamme niin hartaasti, että muut meitä elähdyttäisivät ja kehoittaisivat. Kuinka paljon onkaan meitä pidättämässä ja häiritsemässä ja estämässä? Kun parhaillaan koetamme olla Herran mielen mukaan, valvoa, rukoilla ja taistella, niin täytyy meidän usein kyllä tunnustaa, että olemme hyödyttömiä palvelijoita, ja taas hiipiä sitä lähemmäksi Kristuksen ristiä ja varjota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme ilman hänen armoaan ja ansiotaan? Se on kuitenkin varmaa, että me yhä enemmän saamme kokea ja havaita, onko mahdollista elää maailmassa niinkuin ennen, antaa loppumattomien, pienten syntisten puuhien ja maallisten n.s. huvitusten repiä ja kiehtoa mieltämme, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin Apostoli sanoo, ahkeroida pelvolla ja vavistuksella, että me autuaiksi tulisimme ja vaeltaisimme Jumalan pelvossa. Mitä enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämemme, sitä enemmän raukeaa kaikki, joka oli meille rakasta ja mieluista, tomuun. Herra Jumala täydentäköön meitä, vahvistakoon, tukekoon ja lujentakoon! Se joka voittaa, saa kaiken sen, mitä Jeesus on luvannut Ilmestyskirjan 2 ja 3 luvussa, ja emmekö mielellämme kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden? Auta meitä niin kilvoittelemaan ja taistelemaan, että me kaikki voiton saisimme, laupein vapahtaja!" —

Kirje päättyy hengellisten kirjojen luetteloon, joiden oli määrä erään toverin mukana saapua äidille ja sisaruksille sekä sukulaisille Laihialle – muutamia Ruotsista tilattuja Schartaun teoksia oli tosin tullut mutta ne olivat vielä "sensuurikomiteassa"; edelleen onnentoivotuksia jouluksi ja "terveisiä Östringiltä ja minulta tuhansittain – Lauri-veikkosi".

Kun Holsti 1840 lausui edelläsiteeratut sanat Östringin muuttuneesta olennosta hänen palattuansa Helsinkiin, koski se Stenbäckiin, ja hän kirjoitti sen johdosta: "Se on mahdollista, eikä toisin voinut olla. Koska hän ei enää voinut ottaa osaa entisten toveriensa menoon ja elämään eikä heidän harrastuksiinsa ja pyrintöihinsä, täytyi hänen tuntua heistä kamalalta, synkältä ja epämieluiselta, niinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo aina on luonnolliselle ihmiselle painostava ja tukala, koska se häiritsee heidän omaatuntoaan ja saattaa heidät tuntemaan mielessään, että häntä hallitsee toinen henki kuin heitä." Huolimatta siitä käänteestä, jonka Stenbäck antaa asialle, lienee Holstin tekemä kuvaus oikeampi, sillä Vöyrin pappilassakin, jossa Östringin ympärillä oli samanmielisiä ystäviä, hän jätti jälkeensä muiston "kummallisen synkästä olennosta". Pääsyynä tähän oli epäilemättä se, että Östring kantoi kalvavaa tautia rinnassaan. Perinnöllinen taipumus keuhkotautiin oli vähitellen kehittynyt niin, että Holstin sanojen mukaan "ainoakaan terve päivä ei enää paistanut hänen polulleen", ja että hän "sisimpään asti sielultaan järkytettynä ja murtunein ruumiinvoimin" suoritti mainitun kirjoituskokeen. Keskitalvella hänen tilansa paheni, ja maaliskuun alussa 1836 hän matkusti lääkärinsä neuvosta Hämeenlinnaan, koska hänen rintansa siellä arveltiin paremmin voivan kestää kevään tuloa kuin Helsingissä. Stenbäck saattoi ystäväänsä Hämeenlinnaan, missä tämä sai asunnon serkkunsa, tohtori Granlundin, luona, sekä palasi sitten pääkaupunkiin, huoli ja kaipaus sydämessä.

Tältä koettelemuksen ajalta on kolme kirjettä säilynyt. Ensimmäisestä, joka on kirjoitettu 31 p. tammikuuta 1836, näemme, että Stenbäck oli jäänyt joulunpyhiksi Helsinkiin eikä siis päivääkään ollut erossa Östringistä, jonka terveydentilasta kuitenkaan ei mainita enemmän kuin edellisessäkään kirjeessä. Muutoin on kirje tulvillaan rakkautta sisaria kohtaan, innostusta kulkemaan sitä parannuksen tietä, jonka herätys oli heille kaikille avannut, sekä neuvoja varsinkin pysymään Raamatussa ja Schartaun teoksissa, mutta karttamaan useimpia niistä hengellisistä kirjoista, joita aika vilisee täynnään. Toisesta, 13 p: ltä maaliskuuta, julkaisemme seuraavan otteen:

"Rakas Charlotte! Kun viimeksi kirjoitin Hämeenlinnasta, unohdin kiittää Teitä kirjeistänne. Oletteko jo saaneet kirjeen? Lähetin sen viime sunnuntaina tohtori Fahlanderin mukana, joka matkusti Vaasaan ja oli jättävä sen Rosenbergille. Muistutan Teitä vielä samasta, mitä siinä Teiltä Pyysin, nimittäin että kirjoitatte Östringille. Sain eilen kirjeen häneltä; hänen terveytensä ei ole parantunut eikä pahentunut, se ei ole voinutkaan tänä lyhyenä aikana. Mutta aivan yksinään hän on ja tarvitsisi kyllä osaaottavan ja rohkaisevan sanan. Tehkää vain mielikseni tässä asiassa ja kirjoittakaa hänelle ilman empimistä; jos hän muuten olisikin vieras Teille, niin tekeehän sairaus ja hauta meidät kaikki samanlaisiksi, ja kuka tahtoisi silloin kieltäytyä lohduttamasta ja osaa ottamasta. Niin, ellei olisi mitään muuta syytä, niin onhan yksi kyllin suuri ja suurempi kuin mikään muu syy, että me Herran tähden olemme velvolliset auttamaan ja rohkaisemaan lähimmäistämme ja varsinkin sitä, joka haparoi eteenpäin samalla elämän tiellä, jota Jumala pitää avoinna meillekin. Jos Herra Jeesus on meille rakas, niin osoittakaamme rakkauttamme sillä, että meillä on rakkautta keskenämme ja että 'käymme sairaan tykönä' – antaen kaiken sen rohkaisun, lohdun ja avun, minkä voimme. Kuka tietää, mitä se voi aikaansaada? Kuka tietää, emmekö ilolla saisi havaita, että Jumala on antanut meidänkin tuoda apua ja rauhaa sairaalle sydämelle – emmekö mekin kerran saisi ylistää Jumalaa siitä, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää meitä aseena kädessään? Sanon sen, ei ainoastaan tähän asiaan nähden, vaan yleensä, että ellei Kristuksen rakkaus pakota meitä alati vaarinottamaan tilaisuutta tehdäksemme Hänen työtään ja löytääksemme parhaan riemumme sen käyttämisestä, ellei meillä ole keskinäistä rakkautta, ja varsinkin veljellistä rakkautta, niin meidän uskommekin on mitätön ja toivomme turha. – Luulen varmaan, että kirjoitatte, kirjoittakaa siis pian, mitä pikemmin sitä parempi, ainakin ennenkuin matkustatte Kuortaneelle. Toivotan Teille onnellista matkaa. Hoitakaa isää hyvin. Onko hän nyt ollut lukukinkereillä? Kunpa hän vain olisi ollut hyvästi vaatetettu. – [Sen jälkeen on puhe lähetetyistä kirjoista, Lauran nuoteista y.m.] – Hämeenlinnassa ollessani Granlund tutki rintaani – ja hän sanoi, päinvastoin kuin mitä olin luullut ja luulen, ettei siinä ollut mitään vikaa; hän antoi minulle kuitenkin reseptin yskää vastaan, jota olen käyttänyt, ja luulen sen tehneen itselleni hyvin hyvää. – Herran kädessä on, salliiko Hän minun elää, niin suokoon Hän laupeutensa tähden, että myöskin palvelisin Häntä oikein ja empimättä – tehköön Hän minut siis vain kokonaan omakseen ja vahvistakoon ja tukekoon; suokoon että voisin olla vähin Hänen palvelijoistaan! Kuinka minä olen hidas ja laiminlyövä ja puolinainen; olen paljoa pahempi kuin luulette. – Olkoon Hän myöskin Östringin kanssa – auttakoon, ajakoon, pakottakoon, johtakoon häntä, nojautukoon armahtavasti hänen sairasvuoteensa puoleen ja vuodattakoon rauhansa hänen ylitsensä. – Raskaalta tuntuu minusta useinkin näissä tyhjissä huoneissa, ja lukeminen sujuu huonommin. Rukoilkaamme hänen ja toistemme puolesta Jeesuksen nimeen! Laurisi."

J. K. [Seuraa terveisiä äidille tuhatkertaisesta ja kaikille muille erikseen luetellen.] "Pyydä Janneakin kirjoittamaan Östringille – hänen täytyy."

Siihen mielenahdistukseen, jota kirjeessä ilmaisee ajatuksen ainainen palaaminen sairaaseen ystävään, oli aihetta liiaksikin. Holsti kertoo näet: "Vaikk'ei Östringillä sairasvuoteessaan ollut kärsittävänä mitään kovia ruumiillisia tuskia, kalvoivat kuitenkin syvät kärsimykset hänen sieluaan, ja ne kaksi kirjettä, jotka hän sieltä kirjoitti eräälle ystävälleen [Stenbäckille], osoittavat, että synkeys ja kuoleman katkeruus jo saarsi hänen henkeänsä. Maaliskuun 19 p: stä hän alkoi nopeasti heikontua. Siihen saakka hän oli pienemmin ja suuremmin keskeytyksin jatkanut lukujaan, mutta nyt hän sulki kaikki kirjat ja kiintyi ainoastaan Raamattuun, josta hän tuon tuostakin vuoteessansa maaten luki ääneensä itsekseen. Maaliskuun 22 p. aamulla kuultiin hänen siten lukevan ääneensä, mutta kun palvelija lyhyen hetkisen jälkeen meni huoneeseen kuulustamaan, oliko mitään tarpeen, oli vuoteessa ruumis, ja Östringiä ei enää ollut. Ihmissilmä ei ollut näkemässä hänen viimeistä taisteluaan. Pöydällä vuoteen ääressä oli avattuna 16 ja 17 luku Johanneksen evankeliumia. Siihen hän oli pysähtynyt. Näyttää kuin olisi kuolema näitä ihania, lempeintä rakkautta henkiviä lukuja lukiessa odottamatta kohdannut hänet ja ikäänkuin suutelolla irroittanut hänen kärsineen sielunsa iäiseen elämään. – Niin päättyivät Östringin päivät, ennenkuin hän vielä oli täyttänyt 23 vuotta." – Mitä kuolonsanoma merkitsi Stenbäckille, ei ole jäänyt hänen sydämensä salaisuudeksi. Maaliskuun 27 p. hän kirjoitti edellämainituista kirjeistä kolmannen, jonka otamme tähän kokonaan:

"Rakas isä! Hämmentyneenä, musertuneena ja sairain sydämin kirjoitan nämä sanat. Suurin suru on kohdannut minua, mitä elämässäni olen kokenut. Ainoa rakastettu ystäväni on kuollut. Keskiviikkona toi kirje tohtori Granlundilta Hämeenlinnasta tämän raskaan ja aivan odottamattoman sanoman. Hän kuoli tiistaina 22 p. aamulla. Edellisenä lauantaina olin vielä saanut häneltä pitkän kirjeen, ja silloin hän luuli olevansa entisellään. Ah, rakas isä, se on hirmuista. Olen yksin, ja mitä kaikkea olen menettänyt, en saata sanoin sanoa. En tahdokaan sitä sanoa, ei kukaan ole saava tietää, mitä me olimme toisillemme: ainoastaan Jumala ja me itse sen tunnemme. Hänelle olen valittanut ja ilmaissut kaikki suruni. Nyt en tahdo enää surra, niinkuin ne, joilla ei ole mitään toivoa. Tie taivaaseen on Jumalan ystäville suora ja lyhyt. Hän itse on seisonut juuri tässä vierelläni ja pyyhkinyt kyynelet silmistäni. Mitä tulisi minusta, jollen Jeesuksen sydämellä saisi itkeä tuskaani ja jollei Hänen lohdutuksensa minua tukisi. Ellei minulla enää ole ketään ystävää, niin Hän on oleva ainoa; niin, en tahdo ketään muuta; niin lempeästi on Hänen kätensä levännyt, päälläni kaikessa murheessa, että en koskaan tahdo tilaani toiseksi muuttumaan. Sen vuoksi Hän katkaisee kaikki siteet sitoakseen sydämen sitä enemmän ainoastaan itseensä – ja enkö ole monasti rukoillut Häntä ottamaan itseltäni kaikki, että Hän yksinään ottaisi ja omistaisi koko sydämeni? Minä kiitän Häntä; minä saan kerran paremmalla ylistyksellä kiittää Häntä – ei Hän ole päästävä minua kädestään, ennenkuin Hän asettaa minut kunniansa istuimelle riemuunsa. Ylistys olkoon Hänelle – kiittäkää Häntä te minun kanssani, kiittäköön Häntä koko taivaan sotajoukko. Minusta on kuin himmeä raja tämän ja tulevaisen elämän välillä yhä kirkastuisi – minusta on kuin jo lepäisin Hänen rinnallaan samoinkuin ystäväni enkä enää muistaisi tämän maan murhetta, viheliäisyyttä ja rauhattomuutta. Niin, sielumme on oleva vapaa ja levollinen ja autuas, kun koko maan päällä ei ole ketään kehenkä turvautua, ei ketään kehenkä kiinnittää sydämensä, vaan ainoastaan Jumala, niinkuin kerran on oleva tuolla ylhäällä. Oi, kuinka mielellään sydän taipuu Herran ohjaukseen, ja kuinka mielellään antaa kaiken mennä menojaan, kun tietää, että Hän elää ja hallitsee, joka on lukenut hiuskarvamme. Tuhat kertaa tahtoisin antaa elämäni Hänen edestään, oi, jospa voisin tehdä jotakin Hänen palveluksekseen! – Nähkääs, isä, enkö minä olisi pysyvä ja säilyvä loppuun asti? Minun puolestani rukoilee Jeesus – minun puolestani rukoilee myöskin hän, joka oli minulle niin rakas. Olen tuntenut sen näinä päivinä, ettei hätä eikä tuska eikä mikään muu ole erottava minua Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja se juuri on tämän murheen jumalallinen hedelmä: tulkoon nyt mitä suruja ja vastuksia hyvänsä, tiedän ennakolta, että Jumala niillä vain on kiinnittävä minut lähemmäksi itseään, ja kiitän Häntä niistä jo nyt. Niiden avulla Hän on opastava minua, Hän on lähettävä ne osoittaaksensa vain rakkautensa ja armonsa runsautta – kunnes minäkin paljon murheen kautta saan astua Hänen valtakuntansa rauhaan. Oi niin, en tahdo maallista hyvää turhamieliselle, häilyvälle sielulleni; jätän sen Herran käteen ja jätän sovittajani sydämen huomaan itseni kurittamisen ja rankaisemisen, että minäkin pelastuisin. Rukoilen Häntä tekemään päinvastoin kuin mitä tahdon ja toivon, etten koskaan kadottaisi rahtuakaan Hänen armostaan. Ja sen Hän tekee, se Hänen täytyy tehdä rakkautensa vuoksi meille kaikille. Hänen täytyy temmata pois kaikki, mikä estää ja sitoo ja kahlehtii meitä, että ei kenkään hukkuisi, ja siellä sallia meidän kaikkien langeta maahan ja rukoilla Häntä, joka istuu valtaistuimella iankaikkisesti. Siellä myös saamme tavata ystävämme milloinkaan enää eroamatta. – Kiitän isää sydämellisesti rahoista; aioin tässä kirjeessä pyytää, sillä minulla ei ole paljoa jäljellä ja juuri tähän aikaan on useita menoja. Jumala suokoon isälle runsaimman siunauksensa! Minä syleilen Teitä, syleilköön Teitä myös Jumala! Lauri."

Yhtä syvästi kuin tässä kirjeessä on Stenbäck ilmilausunut surunsa runoelmassa "Eräs yö". Runoelman, joka on kauneimpia kirjallisuudessamme, hän kirjoitti muutamia päiviä myöhemmin, Hämeenlinnassa pidettyjen hautajaisten jälkeen, ja se ilmaisee aivan samaa mielialaa, niin että yksityiset sanat ja käänteetkin muistuttavat kirjettä. Samoinkuin hän hämmästyneenä, musertuneena aloittaa kirjeensä, seisoo hän haudan ääressä "musertuneena, jäykkänä ja äänettömänä". Sittenkuin hän oli itkenyt ja taistellut koko pitkän yön – ja tämä ystävän haudalla valvottu yö ei ole sepitettyä – tuli Jumala tuoden lohdutuksen, ja hän tuntee itsensä sovitetuksi, vapaaksi ja iloiseksi siinä tiedossa, että ystävä ei lepää mustassa haudassa, vaan ikuisen rakkauden povella. Samoinkuin hän kirjeessä kirjoittaa, että hän ei voi eikä tahdo sanoa mitä oli menettänyt, päättyy runoelma:

 
    Och ingen människa förnam hans klagan,
    Men i hans hjärta bodde, ljus och klar,
            Den dyra bilden qvar.
 
 
    [Eikä kukaan ihminen kuullut hänen valitustaan,
    mutta hänen sydämessään asui valoisana ja kirkkaana
            tallella tuo kallis kuva.]
 

"Tervehdyksessä Upsalalle" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka kutsuu runoilijaa meren taakse, teki:

 
    Att hvarje vårfröjd blektes och
    Min själ blef stor, blef allvarsam.
 
 
    [Että kaikki kevään riemut vaalenivat
    ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]
 

Se on vaikeampi ymmärtää, kuin että suru vaalentaa kevään riemun ja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti Östringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään eroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja se on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen, kuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata kirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan avaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä lopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys Östringiin muodostaa.