Kitabı oku: «Muoto- ja muistikuvia II», sayfa 10

Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä. Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti. Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään "käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei häirinnyt meidän elämäämme.

Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa – olimme siten vapaammat. Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää "maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että tapasimme paljon kelpo ihmisiä – varsinkin naisväkeä, sillä miehet ovat enimmältään merellä kesäaikana – mutta toiselta puolen me huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim. että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.

Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson. Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi kerran Ruotsin pääkaupungin.³⁹

Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa, niin päätän tähän. – Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.

III

Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 – siksi kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa, milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä esitettävänä.

Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman" vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti. Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan, Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä, vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin, hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. – Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa – kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."

Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta. En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita, väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin hän – se oli mainittuna päivänä Vaasassa – minun mielestäni melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti. Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v: lta 1871 ilman että se häntä minusta vieroitti,⁴⁰ halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään. – Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän, niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä tuota ajan merkkiä kohtaan.

Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa, heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin. Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.

Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä. Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti aina kaunista, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui, kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä nuorempaa toveria – sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.

Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan suomenkieliselle yleisölle (U. S: ssa ja Valvojassa). Ainoastaan yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v: n taide-elämästä, jossa otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat. Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän pääasiassa oikeana:

"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme, miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja, ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa, näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa. Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50 vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt syrjemmälle."

Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. – Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin, mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. – Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä, jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää niinkään kysytä mitä kirjoitetaan kuin kuka kirjoittaa!

IV

En epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja minun välini pysyi niin muuttumattomana – taide oli hänen elämänsä sisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä erittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä, että niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä seikka aiheutti monta yhtymistämme.

Kun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan morsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän silloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin Jouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan julkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta kooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen eloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden on siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin samanlaatuinen kuin "Kuningatar Blankassa"), jommoista ei yhtä naiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa, jonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea, oli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.

Niinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan, 1870-luvulla, "historiamaalaaja", ja semmoisena hän maineensa perustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista", joka oli näytteillä salongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877 – 78 ja sentähden tiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan muuttamista, vaan mietti "Kohtausta Nuijasodasta", joka valmistuikin 1879 v: n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P. Laurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä, että juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut Edelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua Flemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana olleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan haudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä mustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä taustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna uhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus jotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on mieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja muut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta – nuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija maalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen asemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin vaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.

V. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan "Ruumissaatto saaristossa" 3: nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin salongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa Edelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että hän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista suuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa syynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen mennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta. Jos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa sanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli kotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. – Seuraavan vuoden (1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa. Sieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva mustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt kädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa verevyydessään.

V. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen elämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta oli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka koskevat sitä asiaa.

"Helsingissä 18 p. marrask. (1886).

H. V.

Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna, ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.

Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?

Harras

Albert Edelfeltisi."

H. V

Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä.

Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. —

Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi

vaimoasi ja au revoir.

Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.

Harras

Albert Edelfeltisi.

V: n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin uskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari erittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa varten suuressa taulussa "Jesus ja Mataleena" sekä "Porilaisten marssi".

Edellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä, ja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan Porvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka sulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä onnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt saattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on surusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin suoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.

"Porilaisten marssin" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän johtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen asevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella 1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla soitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti kuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän sitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille, ja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma, jonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin hyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan maalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä tiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän innostuksen leimaama.

Vielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka esittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun neitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti "vanhan ystävyyden" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän maalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi suomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet näyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa suomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan noudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen historiallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja. Mutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa, sillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan kanssa.