Kitabı oku: «Muoto- ja muistikuvia II», sayfa 12

AUGUST HAGMAN

August Hagman.

Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy, joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien, etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän – ainoastaan niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.

Syntyperä ja kouluaika.

Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä varten sommittelemansa kirjasen,⁴⁴ jossa hän hupaisesti kertoo lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin, nähden. Näin ollen voin aluksi – jollen yksinomaankaan, niin kumminkin pääasiassa – nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.

Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas Kustaa III: lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta polveen.

Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.⁴⁵ Näissä näet mainitaan suvun edustajia v: sta 1723 asti. Ensimäinen ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut 52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin? Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina; sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi, Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä. Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731, oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770 poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1793, toimi v: sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin, vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v: sta 1810 kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August Hagmanin isä.

Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta, että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään, kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!

*****

August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. – Isä, Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken. Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen "valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja 1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta. Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843 vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844 hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet 1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868. Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä, poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi, joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät osanneet solkata ruotsia. – Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen, jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.

Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva – tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman – oli syntynyt Torniossa; hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu; mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring, että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä, hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.

*****

Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen, Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei ainoastaan palkan pienuus – se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi – vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa. Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista ja – mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan, vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo, Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken. Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena kotinansa.

Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia, ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin metsäjärville, milloin merenrannalle ja – saarille. Mitään yhteyttä luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä, sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa voittaen luopui.

August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851 pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle. Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan. Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. – Kun seuraavana vuonna elokuun 3 p: nä Vaasan kaupunki oli palanut, muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta, oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita. Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka) Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli ylioppilaaksi syksyllä 1860.

Ylioppilasvuodet.

Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä 1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä 1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen suomenkielessä.

Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.

*****

Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan. Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria "jungfennomaaneiksi",⁴⁶ nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.

Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin – sitä luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia – ja ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä, sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J. Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta, joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862] teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan, sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa, kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin, – ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." —

Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen. Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos oletan sen olevan v: lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien" huomatuimpia miehiä.

Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä. Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet, mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli muiden muassa August Hagman.

*****

Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1 1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".⁴⁷ Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi. Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin. – Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t. kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863 – 67 apuopettajana Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän, niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin, osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.

*****

Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'Luonnotar', kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60, maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa, että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V. Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys? Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan, sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" – eikö tämä ole selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja Litteraturbladissa?

Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20 p: ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä. Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!! Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista tilaajista tavallisesti ilmestynyt. – Hyvin on meille onnistunut. Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" —

Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot", Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J. V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä, Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea, saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita, joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1: sestä päivästä tulee Suomen oma raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva, sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto; huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri II: n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla: valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.

Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki, niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se jätti häviämättömiä vaikutelmia.

Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa, mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista mihin nojata. – Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors Tidningarin toimitukseen.

*****

Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta, oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v: sta 1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden omistaja, kirjakauppias ja – kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa. Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin. Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa (jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi) ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E. A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin nuorelle miehelle, ja 1865 v: n alusta astui W. Eneberg toimituksen päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök, Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää mukana. – Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.

*****

Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan – tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" – "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta – huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo – hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään – semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!