Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia II», sayfa 18

Ida Basilierin toinen vierailurooli oli Rosina Sevillan Parranajajassa, joka myöskin annettiin kolme kertaa peräkkäin (20/3-25/3). Kiljander oli Figaro, Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Hannes Hahl Basilio ja nti Wikström Marcellina. Ihastuttavasta Rosinasta ei ole mitään lisättävää entiseen, ja Navrátil suoriutui musikaalisen taitavasti osasta, joka ei kuitenkaan ollut hänelle sopivimpia. Kiljander näytti kuinka kauniita tuloksia huolelliset opinnot voivat tuottaa, vaikkei hänen äänensä luonnostaan ollut rikkaimpia. Hänen lausuntansa oli taitava ja laulunsa kiitettävä aistin ja draamallisen ilmeen puolesta. Kumminkin olisi voimakkaampi ääni ollut tarpeen. Bergholmille annettiin tunnustus sekä laulusta että humoristisesta näyttelemisestä; ja tyydyttävä oli nti Wikströmkin, ja Hahlin mahtava bassoääni vaikutukseltaan oivallinen. – Kolmannen näytännön edelläkäyvänä iltana lauluosaston taiteilijat antoivat "erinomaisen onnistuneen" konsertin yliopiston juhlasalissa, joka ahdinkoon asti oli täynnä väkeä. Tietysti Ida Basilier loisti toisia kirkkaammin, mutta mainittava on, että Lydia Lagus silloin ensi kerran lauloi konserttisalissa ja "ihastutti yleisöä erittäinkin romansilla 'Robert Paholaisesta'; äänensä soi raittiin heleänä ja vaikeammatkin kohdat hän esitti sulavalla ja kelpo koulua osottavalla tavalla". Konsertti oli huokeuden puolesta (piletti maksoi 1:50) n.s. kansantajuinen; menestys herätti ajatuksen vastedeskin toimeenpanna samanlaisia ja niitä annettiinkin sitte 2/4 ja 10/5.⁹⁶ – Toinen konsertti, joka myöskin sai alkunsa Suomalaisen oopperan piiristä, oli Bruno Holmin antama, 27/3. Tämä laulaja, joka jo lähes vuosi sitten oli lupautunut oopperan palvelukseen, oli samoin kuin nti Lagus sairauden tähden ollut estettynä esiintymästä; nyt hän ensi kerran astui yleisön eteen ja saavutti täyden menestyksen.

"Hra Holm osotti omistavansa pehmeän, täyteläisen, väriltään miellyttävän ja kehitykseltään etevän äänen. Esitys on huolellinen pienimpiin yksityiskohtiin saakka, melkein sanoisimme sitä siroksi. Teeskentelemätön yksinkertaisuus ja lämpö sekä varma, musikaalinen käsitys tekevät hra Holmin laulun suuressa määrässä sydämelle puhuvaksi. Varsinkin hänen pianonsa on mitä tasaisin ja luontevin, todella ihmeen kaunis. Illan esityksistä päättäen laulaja pitää enimmän romansintapaisista, tunteellisista sävellyksistä. Schubertin laulut ja romansi Tannhäuserista onnistuivat kenties parhaiten ja näyttivät myös enimmän miellyttävän yleisöä." – Tämän yhteydessä mainittakoon, että sanomat tähän aikaan tiesivät kertoa nti Alma Fohströmin päättäneen opintonsa Pietarissa. Hän oli jo siellä julkisesti esiintynyt laulajaisissa ja saavuttanut mitä ehdottomimman tunnustuksen laulunsa hurmaavaisuudesta. Hänessä yhtyi muka Pattin hieno koloratuuri ja Nilssonin sympaattinen vivahduttamiskyky, hän oli kirkas, säteilevä tähti, jolla vain oli valittavana taivas millä halusi loistaa. Uskollisena ennen antamaansa lupaukseen hän ilmoitti Emilie Bergbomille olevansa valmis syksyllä ensi kerran esiintymään näyttämöllä Suomalaisessa oopperassa.

Kilpailu oopperan kanssa oli ymmärrettävästi epäedullinen puheosastolle, sillä korvia hivelevä laulu houkutteli aina useampia teatteriin kuin vakava puhedraama. Sentähden sen Helsingissä oloa ei ulotettukaan kauvemmas kuin 18 p:ään huhtik. Loppuajan ohjelmat olivat Narcisse Rameau, joka annettiin 23/3 sekä 4/4 ja 5/4. Marianne 2/4, Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Mustalainen ja Riita-asia 8/4, Pekka Patelin ja Jeannetten häät 114 – Ida Basilier Jeannettena – ja viimeksi Daniel Hjort 16/4 ja 18/4. Helsingistä seurue matkusti Pietariin.

Kirjeessä nti Elfvingille Emilie Bergbom lausuu: "Hupaista oli puheosaston täällä ollessa; se on edistynyt suuresti ja toisella kerralla Daniel Hjort meni oikein hyvin. Ensi kerralla oli yhteisnäyttö vähän niin ja näin ja henkilöt hieman kotiutumattomia, mutta toisena iltana oli aivan toisin. Voithan luulla arvosteluani puolueelliseksi, mutta näytelmän hyvää menestystä todistaa se, että Dagblad ei repinyt alas sitä, vaikka se kuuluu aikoneen niin tehdä." – Pari viikkoa puheosaston lähdettyä Morgonbladet (n: ris 99 ja 107) julkaisi yleiskatsauksen sen esityksiin, josta saadaan tietää millä kannalla se nykyään oli:

Arvostelija tunnustaa edistyksen todistavan, kuinka ahkerasti oli tehty työtä; että silti puutteita huomattiin on ymmärrettävää – onhan näyttämötaide korkeimpia ja vaikeimpia. Ylipäätään oli ohjelmisto hyvä, ei mitään ala-arvoista. Schiller, Molière, Kivi, Wecksell edustivat parhainta, mutta Erckman-Chatrianinkin nerokas sielunkuvaus Puolan juutalainen oli luettava loistonumeroihin. Parhaiten onnistui seurue edelleenkin porvarillisissa ja kansankuvauksissa: semmoiset kappaleet kuin Nummisuutarit, Kihlaus, Puolan juutalainen ja Mariannekin tekivät ehyen, miellyttävän vaikutuksen. Näytelmiä valitessa olisi ehkä enemmän silmällä pidettävä hyvän yhteisnäyttelemisen mahdollisuutta kuin loistoroolin hankkimista jollekin seurueen paremmista kyvyistä – niinkuin nähtävästi joskus on tapahtunut. Pahinta oli että alkuperäisiä kappaleita ei ollut ilmaantunut. Mitä se merkitsee että esitettävänä oli kotimainen alkuteos, näki Nummisuutarien menestyksestä. Se voitiin antaa useimmin ja se herätti suurinta mielenkiintoa – todistus suomalaisen teatteriyleisön turmeltumattomasta aistista. – Että teatterikoulu olisi tarpeen, sen huomaa siitä että monen näyttelijän lausunta on epätyydyttävä ja että itse puhe-elimet usealla näyttävät kaipaavan harjottelua.

Tehtyään nämä yleiset muistutukset laitoksesta, joka oli kohonnut sille kannalle, että ankarampi kritiikki oli oikeutettu, arvostelija kääntyy yksityisiin näyttelijöihin. Naisista oli rva Aspegren yhä etevin. Hänellä oli soinnukas, sympaattinen ääni vallassaan, hän liikkui vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti. Ainoastaan kasvojeneleitä häiritsi tavasta omituinen tyytymätön piirre suun ympärillä. Mariannessa esitys oli voimakas ja tosielämän läpitunkema. Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi Katrin joissakin määrin toisenlaiseksi kuin se ennen on nähty. Jos rva Aspegren jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän sitä vastoin tuon kovia kokeneen kansannaisen lempeämmän puolen selvemmäksi ja hänen esityksensä oli senvuoksi kenties enemmän omansa herättämään myötätuntoisuutta. Rva Aspegren oli vähemmän noita kuin nainen. – Rva Lundahlkin oli hyvin käyttökuntoinen; mutta vaikka hänellä oli edullinen ulkonäkö ja huolellinen näyttelemistapa, puuttui häneltä lämpöä ja tunnetta, jota paitse hänen lausunnassaan joskus huomattiin häiritsevä ääntäminen. Paras hän oli markiisitar Pompadourina Narcisse Rameaussa, jona hän kokonaan nojasi rva Winterhjelmiin. Ebba Stenbockina hän varsinkin viime näytöksessä oli liian kylmä. – Nti Avellania kirjoittaja oli nähnyt ainoastaan Sigrid Stålarmina Daniel Hjortissa ja hän rajoittaa sentähden arvostelunsa tunnustukseen, että näyttelijättären esitys osotti sekä taipumuksia että opintoja, joskaan hän ei vielä ollut täysin kotiutunut näyttämöllä eikä tyydyttävästi perehtynyt suomenkieleen. Yksityiskohdissa (esim. vankilakohtauksessa) nti Avellan onnistui hyvin. Neidit Tötterman ja Aalberg sekä rva Leino näyttäytyivät hekin entistä tottuneemmiksi.

Seurueen miespuolisista jäsenistä oli Vilho ensimäinen. Se kunnioitettava into, millä hän oli antautunut taiteeseensa oli täysin menestynyt. Parempaa käin hänen esityksensä Puolan juutalaisessa arvostelija ei koskaan ollut nähnyt suomalaisella näyttämöllä ja harvoin suurissakaan teattereissa. Varsinkin melodraamassa se on niin voimakasta ja todenperäistä, että se vastustamattomasti tempasi jokaisen katsojan mukaansa, mutta osotti samalla malttia ja taiteellista itsensä hillitsemistä, joille on sitä suurempi arvo annettava kun rooli helposti voisi vietellä liiotteluun. Ylipäätään näyttävät tarmokkaat roolit, jotka vaativat teräväpiirteistä luonnekuvausta (niinkuin esim. Rémy Mariannessa) olevan sopivimmat Vilholle; kumminkin menestyy hän oivallisesti koomillisissakin (esim. Topiaksena Nummisuutareissa ja Pekka Patelinina). Hän on kaikissa suhteissa yksi seurueen pylväitä. Lundahl on erittäin lahjakas ja älykäs. Hänen puhe-elimensä eivät kuitenkaan näy olevan taivutettavissa selvään lausumiseen, jota paitse liikunnoissakin huomaa pitkällisen kivuloisuuden aiheuttamaa hervottomuutta. Sentähden olisi väärin ankarasti arvostella hänen Daniel Hjortiaan ulkonaisten puutteitten takia, joiden parantaminen ei ole näyttelijän vallassa. Epäedullista oli hänelle myöskin että Fritiof Raan esitys vielä on tuoreessa muistossa. Mielihyvällä Lundahl nähtiin uudestaan Narcisse Rameauna, jota hän näyttelee ansiokkaasti. Erityinen tunnustus on näyttelijälle suotava eloisasta tavasta, millä hän esittää mustalaista samannimisessä unkarilaisessa komediassa. Böökillä on sangen edullinen ulkonäkö ja komea vartalo ja hänestä voi tulla hyvä näyttelijä. Enemmän miehuutta, vähemmän herkkätunteisuutta olisi kuitenkin tarpeen. Rooleissa, joissa tunteellisuus on paikallaan, Böök on oivallinen. Juhana Flemingiä on tuskin kukaan kuvannut niin hyvin kuin hän. – Leinokin on varsin lupaava kyky, niinkuin näkyy ei ainoastaan hänen loistoroolistaan, Eskosta, vaan muistakin. Arvid Stålarmia hän esitti jotenkin ansiokkaasti, vaikka liikunnot olivat liian nuorekkaita ollakseen tarpeellisen arvokkaita. Leinonkin vartalo on komeanlainen; äänen karkeus olisi ajoissa poistettava. – Kallion käyttökelpoisuus koomillisella alalla on tunnettu, mutta Choiseulin herttuana (Narcisse Rameau) ja Kaarlo herttuana (Daniel Hjort) hän oli vähemmän onnistunut. – Vasta-alkajia ovat Tervo, Törmänen ja Kivekäs, eivätkä he vielä pysty suurempiin tehtäviin, joskin kuta kuinkin pitävät paikkansa pienemmissä. Kivekäs oli siten aika uljas Olavi Klaunpoika. – Aspegren ja Himberg ovat viime aikoina paraasta päästä hoitaneet oopperain sivurooleja. Edellinen näytteli kuitenkin melko hyvin Bertrandia Mariannessa. Hänet luetaankin seurueen parempien kykyjen joukkoon. – Arvostelijan loppupäätös on se, että puheosaston esitykset osottavat niin ahkeraa harrastusta ja tasaista edistymistä, että se ennen pitkää on kykenevä suorittamaan korkeampiakin tehtäviä.

Ensimäinen oopperanäytäntö pääsiäisen jälkeen oli tiistaina 3/4, jolloin Hugenotit annettiin Navrátilin hyväksi. Ida Basilier oli hyväntahtoisesti ottanut laulaakseen Valentinen korkeatraagillisen osan, vaikka se ei kuulunut hänen alaansa. Ymmärtäähän sen että hän ei semmoisessa tehtävässä voinut kilpailla edeltäjänsä kanssa, mutta silti hän erinäisissä kohtauksissa oli loistavakin. Niin esim. laulajatar kohtauksen jälkeen Raoulin kanssa kolmannessa näytöksessä huudettiin esiin esiripun ylhäällä ollessa. Kiljander oli lauluun ja näyttelemiseen nähden ansiokas Nevers. Illan sankarille Navrátilille osotti yleisö suurta suosiota. Lähes kaksi vuotta tämä ulkomaalainen oli yhä uusissa rooleissa esiintynyt näyttämöllämme, ilman että hän olisi menettänyt arvoansa taikka häneen olisi väsytty. Tämän selittää yksistään se tosiasia, että hän antautui joka tehtäväänsä samalla puhtaalla taiteellisella innolla ja rakkaudella. – Sama ohjelma uudistettiin 9/4 ja 13/4 ja olisi se esitetty 6/4: kin, jollei sairauskohtaus olisi pakottanut vaihtamaan sitä Faustiin.

Tämän jälkeen Ida Basilier lähti lyhyelle Pietarinmatkalle. Hänen poissa ollessaan annettiin huhtikuun loppupuolella Ernani, osaksi uusilla laulukyvyillä: Naëmi Ingman Elvirana ja Bruno Holm Carlo I: nä. Ensi ilta oli 20/4 ja Holm astui silloin ensi kerran näyttämölle yleisön eteen. Menestys oli täydellinen, sillä hänen laulussaan havaittiin sama taiteellinen hienous ja tunne, joka jo konsertissa oli herättänyt huomiota ja mieltymystä, ja tuli siihen vaikutusta enentämään yhtä hieno ja ilmehikäs näytteleminen. Näytäntö uudistettiin 22/4 ja 25/4; kolmantena kertana nti Ingmanin hyväksi. – Näistä näytännöistä taikka oikeammin vain kahdesta uudesta esiintyjästä kirjoittaa nimimerkki T(aavi Hahl) Morgonbladetiin (n: o 98):

"Naëmi Ingmanin resettinäytäntö oli niitä, jotka ovat omansa kotimaisen laulutaiteen ystävissä elähyttämään ja lisäämään toiveita tämän ihanan taiteen tulevaisuudesta maassamme. Laulajatar suorittaa Ernanissa viidennen roolinsa – eikä ole vähässä määrässä kiinnittänyt yleisön huomiota. – Elviran osa on se, jossa hän tähän saakka luullaksemme on onnistunut parhaiten. Kauniin koloratuuriaarian ensi näytöksessä hän lauloi luontevasti ja miellyttävästi ja äänen entistä raittiimpi heleys saa toivomaan pitkällisen epäterveyden vihdoinkin menevän ohi. Erittäin miellyttävä yllätys oli kuulla, kuinka hänen äänensä vaikuttavasti piti puoliaan yhteislaulukohdissa, niin ettei se edes kolmannen näytöksen finaalissa jättänyt toivomisen sijaa. Vaikka nti Ingman liikkuu luontevasti ja pehmeästi näyttämöllä, ei hän vielä kykene tyydyttävästi panemaan painoa situatsioonin erikoisluonteeseen taikka yksilöllistyttämään kuvattavaa luonnetta. – Bruno Holmin debyyttirooli oli hänelle erinomaisen sopiva, se kun ei ainoastaan sallinut hänen italialaisen koulunsa esiintyä kauniissa valossa, vaan tarjosi laulajalle runsaasti tilaisuutta näyttää hienoa musikaalista aistiaan. Ilta illalta hän on ollut vapaampi vasta-alkajan ramppikuumeesta, joka alussa haittasi varsinkin fortekohtia; sitä vastoin hänen pianonsa jo ensi kerralla oli kaunis ja miellyttävä. Äännäntä on puhdas ja oikea, ja taiteellisesti pyöristetty esitys ilmaisee tyylin alkua. [Tehtyään erinäisiä yksityiskohtaisia muistutuksia, arvostelija jatkaa: ] Se tosiasia että Holm jo ensi kerran esiintyessään on kyennyt eloisasti ilmaisemaan ne tunteet, jotka hän tahtoi esittää, herättää meissä mitä parhaimpia toiveita, ja kun hän suuremman tottumuksen kautta on saanut kuninkaallisemman ryhdin, vakavamman, ylpeämmän kävelytavan sekä oppinut hienommin vivahdetusti kuvaamaan espanjalais-ritarillista galanteriaa, niin on hänen Carlonsa oleva oikea kotimaisen lyyrillisen näyttämön koristus."

Ernani ilmoitettiin vielä kerran annettavaksi, mutta jostakin syystä näytäntö peruutettiin. Puolen toista viikon aikana ei annettu mitään oopperaa ja saivat tällä välin laulun ystävät esteettömästi ihailla Alma Fohströmiä kolmessa konsertissa (kaksi yliopiston juhlasalissa ja yksi Nikolainkirkossa). Sen ohella hän lauloi Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välillä; mutta kun hän 4/5 aamulla lähti opintomatkalle Italiaan, oli hän varmasti lupautunut lokakuulla esiintymään suomalaisella näyttämöllä. – Viime mainittuna päivänä oli Arkadiassa jälleen merkillinen premiääri. Silloin esitettiin näet Meyerbeerin suuri ooppera Robert Paholainen. Navrátil nimiroolissa, Ida Basilier Isabellana, Lydia Lagus Alisana, Bergholm Bertramina ja Rainer Vuorio⁹⁷ Raimbaultina. Huone oli täpötäynnä, menestys täydellinen ja lopussa huudettiin paitse taiteilijoita Bergbomkin esiin. Sunnuntaina 6 p. toukok. ooppera oli annettava toistamiseen ja näytäntö oli jo alkanut, kun tieto saapui, että Runeberg klo 2 1/2 i.p. oli vaipunut kuoleman uneen. Näytäntö lakkautettiin kohta. – Robert Paholainen näyteltiin sitte vielä viisi kertaa (8, 11, 13, 15 ja 18 p.) ja oli tulot lähinnä viimeisestä näytännöstä määrätty Lydia Laguksen hyväksi.

Taavi Hahlin arvostelusta otamme pääkohdat:

– "Hyvällä aistilla oopperamme jätti pois 2:n ja 3:n näytöksen balettikohtaukset. Mutta joskin Robertin esitys tässä kohden oli puutteellinen, tarjosi soitannollinen osa, joka toki oopperassa on katsottava pääasiaksi, sitä suuremman nautinnon musiikinystäville. Suomalainen ooppera on onnekseen saanut uskoa Isabellan osan Ida Basilierille. Ne, jotka tuntevat laulajattaren kyvyn, tietysti eivät ole epäilleet hänen voivan kiitettävästi suorittaa tämänkin loistavan tehtävän, mutta hänen ehdottomimpia ihailijoitaankin lienee kumminkin yllättänyt se korkea taiteellisuus, johon hän tässä roolissa oli kohonnut. Mikä näyttämö tahansa voisi ylpeillä siitä tavasta, millä laulajatar esittää sisilialaisen, kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen tottuneen ruhtinaantyttären muuttumista rakastavaksi, nuoreksi naiseksi, joka vuorottain kauhun ja lemmen valtaamana taistelee hurjaa, taikavoimalla varustettua rakastajaansa vastaan, ja vihdoin rukouksillaan rauhottaen hänen rajua intohimoaan saa hänet purkamaan lumouksen ja polvistuen henkensä uhalla alistumaan hänen tuomioonsa. Hyvin harkittu näytteleminen ja sen kanssa yhteensulanut lauluesitys vivahdutetaan hienosti toiminnan mukaan ja saavuttaa huippunsa 4:n näytöksen ihanassa kavatiinassa (armo-aariassa). Erittäin on meidän julkilausuttava ihastuksemme siitä aitotaiteellisesta älystä, jolla nti Basilier tässä kohtauksessa ymmärtää säästää äänivarojaan, niin että hän jatkuvalla kohoamisella situatsioonin korkeimpana hetkenä aikaansaa mitä sydäntäkouristavimman vaikutuksen. Niinkuin nti Basilier laulaa Isabellan osan Robertissa hän luultavasti ennen ei ole mitään laulanut, ja arvostelija on epätietoinen, onko Helsingissä mitään laulettu, joka niin korkeassa määrässä olisi ollut kypsyneen taiteellisuuden leimaamaa kuin tämä."

"Alisan osa on Lydia Laguksen käsissä, joka siinä ensi kerran on esiintynyt suuressa roolissa. Ja ilolla tunnustamme hänen onnistuneen erinomaisesti. Nti Laguksella on laaja ja voimakas, heleä mezzosoprano, ilmehikkäät kasvot ja näyttämölle erittäin sovelias vartalo. Äänen taiteellisessa kehityksessä hän kyllä ei vielä ole saavuttanut päämääräänsä, mutta kuitenkin hän jo voi sitä käyttää varsin tyydyttävästi. Äännäntä on varma, esitys innokas ja usein hyvin vivahdutettu, nojaten miellyttävään, luontevaan ryhtiin ja ilmehikkäisiin kasvojeneleisiin. Eräissä kohtauksissa laulajatar näyttää semmoista kykyä panna painoa olotilan luonteenomaisiin piirteihin, että ollaan oikeutettuja mitä parhaimpiin toiveisiin. Erittäin ansiokas on sekä laulu että näytteleminen 3:n näytöksen kohtauksessa Bertramin kanssa, kun tämä noustuaan Manalasta vaatii Alisalta vaitiolon lupausta. Tässä nti Lagus ylen viehättävästi kuvaa tyttöä, joka toiselta puolen pelkää Bertramin kauheita uhkauksia, toiselta puolen palaa innosta pelastaa Robert. Muistettava on niinikään loistava tapa, millä kolminlaulu (ilman säestystä) samassa näytöksessä ja suuri samallainen yhteislaulu 5:ssä näytöksessä suoritetaan; kunnia siitä tulee nti Lagukselle sekä hroille Navrátilille ja Bergholmille yhteisesti. Molemmat nämä kolminlaulut todistavat selvästi, että nti Lagus jo on niin pitkälle edistynyt laulutaiteessa, että hän kykenee esittämään tärkeitä oopperaosia." – "Hra Navrátililla Robert on uusi näyte hänen mainiosta kyvystään draamallisena laulajana. Hurja, turmelevien vaikutusten valtaan joutunut normannilainen ritari, jonka jalo luonto kuitenkin joskus pilkistää esiin, voittaa taiteilijan kauniin, ihannoitsevan esityksen kautta katsojain myötätunnon ja mielenkiinnon. Vilkkaalla osanotolla me 1:ssä näytöksessä näemme yhtä hyvin sankarin surun (kohtaus Alisan kanssa) kuin hänen peli-irstailunsa ja nautimme kumpaakin oivasti kuvaavasta musiikista. Tunnetun kauniin sisiliaanan Navrátil laulaa hienon musikaalisesti niinkuin hänen tapansa on, ja vallan kiitettävästi avustaa häntä tässä näytöksessä kööri, joka etenkin viimeisinä iltoina on eloisasti ja voimalla suorittanut vaikean osansa. Hra Navrátilin taipumuksesta ylipäätään ihannoimaan kuvattavansa johtuu luonnollisesti, että hänen Robertinsa 4:ssä näytöksessä, kun tämä taikavavalla nukutettuansa koko hovin tahtoo ryöstää Isabellan, ei näytäkään sitä uhmailevaa hurjuutta, jota olisi voinut odottaa voitonvarmalta rosvoritarilta. Mutta ei sitä pane pahaksi, kun kuulee lämpimästi ja tositaiteellisesti esitetyn herttaisen kavatiinan, joka käy prinsessan heräämisen ja sitä seuraavan kaksinlaulun edellä. Erittäin ansiokkaasti laulaja myöskin myötävaikuttaa molemmissa kolminlauluissa." —

– Arvostelija katsoo miellyttäväksi velvollisuudekseen tunnustaa melkoisen edistyksen, joka on huomattavana hra Bergholmin Mefiston ja Bertramin välillä. "Totta on että laulajan luonteenlaatu ei oikein sovellu draamallisen todenperäisesti esittämään näitä pahan perusjohteen ruumistuksia, jotka runoilijat ovat katsoneet hyväksi ajatella puoleksi filosoofisesti, puoleksi satumaisesti; mutta laulaja voi lohduttaa itseään sillä että harvalla näyttämöllä maailmassa on taiteilijoita, jotka täysin kykenevät esittämään näitä pirunrooleja. Kaikissa tapauksissa kuulee jälkimäisessä osassa harvoin sitä laulun jouduttamista, joka Faustissa ja joissakuissa muissakin oopperoissa häiritsee hra Bergholmin esitystä, ja muutamissa kohdin (esim. buffaduetin ja kohtauksen Alisan kanssa 3: ssa näytöksessä) hän laulaa ansiokkaasti. Onnellisin hetki on laulajalla kuitenkin (saman näytöksen 2: ssa kuvaelmassa) herättämiskohtauksessa luostarin ristikäytävässä. Hra Bergholmin miehekäs ääni pääsee siinä oikein esiintymään ja ilmaisee koko heleän raikkautensa – joka muuten tapahtuu yhteislaulu-kohdissakin."

"Raimbaultin osassa eräs nuori tenorilaulaja, hra Vuorio, astui ensi kerran näyttämölle. Ääni on vastaiseksi vähän harjotettu, mutta sillä on viehättävä heleys ja voima. Ballaadi 1:ssä näytöksessä näytti käyvän hänen voimiensa yli, mutta siinä kättentaputuspuuskassa, jolla yleisö palkitsi 3:n näytöksen buffaduetin, oli hra Vuoriolla runsas osa. Laulajan miellyttävä ääni ja näyttämölle soveltuva ulkonäkö näyttävät kehottavan jatkamaan opintoja."

"Erityisen kiitoksen ansaitsee aseairueitten kauniisti laulettu kvartetti 2:n näytöksen finaalissa sekä 'helvetinvalssi' ja suuri kirkkokööri viime näytöksen lopussa. Pääansio tästä tulee luonnollisesti hra Hrimalylle, oopperan kapellimestarille, ja se todistaa uudestaan kuinka kelvollinen hän on edesvastuulliseen virkaansa ja kuinka hartaasti hän tekee työtä tyydyttääkseen mitä häneltä toivotaan." – Viimeisissä näytännöissä esitettiin neljä eri oopperaa tunnetusta ohjelmistosta. Rykmentin tytär annettiin 21/5 ja 23/5, Ida Basilier nimiroolissa ja Passinen Toniona; Taikahuilu 25/5 (Bergholmin hyväksi), 27/5 ja 30/5 Ida Basilier Yön kuningattarena ja Lydia Lagus Paminana; Ernani 29/5 ja Sevillan Parranajaja 1/6. Tämä viimeinen näytäntö oli samalla Ida Basilierin hyvästijättö-ilta, ja ihastuttava Rosina oli senkin tähden muitten edellä innostuneitten suosionosotusten, esiinhuutojen ja kukkatervehdysten esineenä. Lopuksi täytyi Bergbominkin tulla näkyviin. Kumminkaan laulajatar ei ainiaaksi eronnut oopperastamme – hän oli luvannut vieläkin palata.

* * * * *

Täydentääksemme kertomustamme teatterin toimesta tänä kevätkautena on lopuksi huomio käännettävä puheosastoon, joka huhtikuun loppupuolella ja toukokuulla näytteli Pietarissa. Ensiksi Vilho samoinkuin edellisenä vuonna vuokrasi kauppapalvelijain klubin tilavan huoneuston, ja näytännöt alkoivat 22/4 Sirkan esittämisellä. Alku oli lupaava, m.m. siihenkin nähden että suuri, vapaamielinen venäläinen sanomalehti Golos oli sopinut suomalaisiin oloihin hyvin perehtyneen kirjailijan W. G(olovinin) kanssa, että tämä lehdessä arvostelisi suomalaisia näytäntöjä. Ensi illasta Golovin kirjoittikin seuraavaan suopeaan tapaan:

– "Suomalaisten taiteilijain esitys oli yhteisnäyttelemisen puolesta erinomainen ja herätti paikottain äänekkäitä suosionosotuksia. Varsinkin miellyttivät rva Aspegren (Sirkka) ja nti Savolainen (eukko Fadet) sekä näyttelijöistä hra Törmänen yksinkertaisena, mutta hyväntahtoisena ja iloisena Didierinä. Hra Törmänen ei ole ainoastaan lahjakas näyttelijä, vaan myöskin oiva erinäisten näytelmien suomentaja. – Hra Leinokin oli sangen onnistunut Fadetten rakastajana (Landrin). Seurueen primo amorosona on hän vallan paikallaan – kaunis ulkonäöltään ja täsmällinen näyttelemisessään. – Semmoisen vaikutuksen meihin teki ensimäinen pintapuolinen tutustuminen Suomalaiseen teatteriin. Aikomus on antaa 8 näytäntöä, joihin saadaan tilata pilettejä. Huone oli kukkuroillaan: yli 300 katsojaa – kunnioitettava luku ensi illaksi. Väliaikoina kuultiin miltei yksinomaan suomea puhuttavan. Koristukset ja puvut sangen tyydyttävät pienelle teatterille".⁹⁸

Samassa lehdessä kerrottiin, että Suomalainen oopperakin oli tulossa Pietariin. Huhu oli luultavasti saanut alkunsa siitä että Ida Basilier näinä päivinä saapui sinne. Laulajattaremme antoi 24/4 hovilaulajain-kappelin salongissa konsertin, josta sanomien arvostelut olivat hyvin kiittäviä. Aikakauskirjassa Russkoje Obosrenie esim. sanottiin, että "suomalaisen oopperan primadonna olisi koristus mille eurooppalaiselle oopperalle tahansa" ja että "hänen tuskin kuuluva pianissimonsa muistutti Kristina Nilssonia". Toiset laulajaiset olivat suomalaisessa P. Marian kirkossa – seurakunnan turvattomien lasten hyväksi – ja niissä esiintyi avustajana nti Anna Forstén Viipurista. Paitse näissä konserteissa lauloi taiteilijatar myöskin Suomalaisen teatterin näytännössä 29/4 Jeannetten häissä. Eräässä kirjeessä Morgonbladetiin sanotaan, että yleisössä nähtiin "ylhäisempienkin piirien" edustajia sekä venäläisiä, että laulajatar harvinaisen heleällä ja loistavalla äänellään ja huolellisella näyttelemisellään herätti kuulijoissa erinomaista huomiota ja kiitollista ihailua ja että hänelle innokkaitten suosionosotusten keskellä Pietarin suomalaisen naisyhdistyksen puolesta ojennettiin jättiläiskukkakimppu, joka kultaisen nauhakirjoituksen mukaan oli omistettu "Suomen ilolinnulle". Paitse laulukappaletta kuului ohjelmaan Lea ja Toinen tai toinen naimaan. Edellisessä teki nti Avellan mitä kauniimman debyytin täkäläisellä suomalaisella näyttämöllä, ja me kuulimme erään kolme vuosikymmentä keisarillisessa teatterissa toimineen etevän näyttelijän, joka, vaikkei hän osaa suomenkieltä, oli näytännössä läsnä, antavan sen mairittelevan lausunnon nti Avellanista, "että hän etevällä plastiikallaan ja viehättävällä lausumisellaan on edistyvä pitkälle". Mutta myöskin muut tämän illan esiintyjät, Pesonen Jeannetten häissä, Vilho, Lundahl, Leino y.m. toisissa näytelmissä saivat ansaittua tunnustusta. – Vilho kirjoittikin (30/4) samasta illasta: "Näytäntö oli sangen onnistunut. Yleisö aivan mieltynyt, eikä ainoastaan Jeannetten häihin." – Samana päivänä kun Ida Basilier antoi kirkkokonsertin, oli Aksel ja Walborg näytelty. Siitä kirjoittaa W. Golovin Russkoje Obosreniessä:

– "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus. Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." —⁹⁹Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin tahtoansa ja Mustalainen. – "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133 ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. – Seuraavat kolme näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa – Enon rahat (9/5); Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) – eivät tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. – "Tähän saakka 381 ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. – Sitte Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200 rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5 ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. – Viimeistä näytäntöä varten Lydia Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin, mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088 ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen "subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho, joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? – Surkeus, surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. – Sinun huomattavaksesi tahdon mainita, että kaikki minun toverini tässä kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti, miltei jalosti." – Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6 lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun velat oli suoritettu.

Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje (22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän ilmoittaa ehdottomasti – luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut, että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin, puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti, eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. – Mitä tulee Vilhon luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta. Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.