Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia II», sayfa 19

Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.

Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:

– "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni, kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja – kykyyn. Aina näyttelystä saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet tyhjille huoneille.¹⁰⁰ Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän sanon sinulle – älä anna muitten mitään tietää huolistamme. – Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa, toivon kuitenkin tässä kuussa. – Koska luullakseni pieni yleiskatsaus asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin, että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman. Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys yhteisestä juhlanäytännöstä – me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin – ei mitään. Vaikea on tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea. Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle – eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. – Kiitos, rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;¹⁰¹ ne ovat aina tervetulleita. Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä olet mukana puuhissamme – kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin, harvat auttavat kun käy huonosti." – Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua – puolet orkesteria, puolet puheosastoa varten – samalla kun ruotsalainen teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus johti siihen, että n.s. fusiooni- eli molempien teatterien yhieenliittymiskysymys tuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava: suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito, jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa, jossa myöskin suomalainen puheosasto – joka olisi fusioonista kokonaan erillään – Helsingissä ollessaan saisi näytellä. – Kaikki Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia, jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen – suomalaisesta oopperasta he eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta, että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen, kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. – Kun tuloksettoman keskustelun lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää, että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos N. Kiseleff.

Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä, ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr. Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti, tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa. Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä "artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat huomiotamme.

Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)¹⁰² ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.

– Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien – hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" – ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" – Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." – Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III: n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan: "En voi lausua kuinka se vaivasi minua." Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään ruotsalaista näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin suuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. – Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina – jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä – sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi – hän täällä ainoastaan muistutti kulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' – se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' – kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on kosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' – Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi – ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. – Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat suomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."

Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansamme omia henkisiä voimia. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.

Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs nimimerkki L. H. D: ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan – ei edes tavallista teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään häväistykseen".¹⁰³ Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? – Kirjoittaja sanoo olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni "valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".

Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare" (Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.

Sotako vai rauha teatterikysymyksessä?

Tuleeko sota vai rauha?

Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin? Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana nouseva Vesuviuksen laavasta?

Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren. Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä, joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää, tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää. Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.

Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, – 40,000, – 50,000, – 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee, jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.

Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys. Mitä on voitettu?

Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide, huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.

Siihenkö pyritään?

Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä – ja omilla rahoillaan.

Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa! Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.

Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;¹⁰⁴ muurit nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät – lyhytnäköiset! – koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää toisiaan. Kauniina syyspäivänä – taikka talvipäivänä – asuu sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika tulee, hän ottaa saaliin.

Vielä kerran: siihenkö pyritään?

Lienee viisasta olla lykkäämättä rauha kauvemmas.

Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy saada elää – huolimatta vastapuolueen sanomista.

Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.¹⁰⁵

Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu; mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.

Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä, joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin tyhjäksi.

Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.

Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.

Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.

Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa – ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja – voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.

Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.

Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.

Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön – nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa – osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.

Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.

Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari – palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.¹⁰⁶

Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D: ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja sentähden on nyt saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". – Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.

Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli, että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi. Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4 julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:

Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:

Litt. A.

1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p: stä heinäk. 1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk vuosittain kultakin osakkeelta.

2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.

3. Yhdistys ylläpitää:

a) ruotsinkielisen puheosaston, johon otetaan näyttelijöitä Ruotsista avuksi,

b) suomenkielisen puheosaston | etupäässä kotimaisilla

c) yhteisen oopperan | näyttelijöillä.

4. Puhenäytäntöjä annetaan ruotsiksi noin kahta vertaa enemmän kuin suomeksi. Suomalainen puheosasto tullee kumminkin jonkun osan vuotta näyttelemään maaseuduilla. Oopperoita annetaan mahdollisuuden mukaan yhtä monta kummallakin kielellä.

5. Näyttämöllisen toimen lähempi johto uskotaan yhdelle yli-intendentille sekä kahdelle intendentille eli johtajalle yhdessä.

6. Yhdistyksen johtokunnan muodostavat:

a) hallituksen asettama esimies,

b) yli-intendentti ja molemmat intendentit,

c) kaksi jäsentä, jotka samoin kuin b-kohdassa mainitut kannatusyhdistys valitsee.

Koska toisaalta on väitetty, että yhdistys mieluummin oli perustettava toisenlaiselle pohjalle, esitetään tässä toinenkin sen mukaan laadittu ehdotus:

Litt. B.

Kannatusyhdistys ylläpitää:

a) ruotsalaisen puhenäyttämön, ja

b) suomalaisen oopperan; kuitenkin niin että erityisissä tapauksissa voidaan antaa laulunäytelmiä ruotsiksi ja puhenäytäntöjä suomeksi.

Suomalainen puhenäyttämö pysyy erillään, mutta saa lyhemmän ajan vuotta tilaa Arkadiateatterissa, ilman että kuitenkaan tämän puhenäyttämön ja kannatusyhdistyksen raha-asioita mitenkään sekotetaan toisiinsa.

Muissa kohdissa yhtä kuin edellinen ehdotus.

Yleisöä kehotettiin ennen toukokuun 1 p. Frenckellin [G. W. Edlundin] kirjakauppaan esiinpannulle listalle kirjoittautumaan osalliseksi kannatusyhdistykseen toista tai toista ehdotusta varten. – Kumpikin ehdotus edellytti avunsaantia yleisistä varoista.