Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia II», sayfa 8

Kaksi viimeksi mainittua ohjelmaa – näytäntösarjan viimeiset – miellytti katsojia muun muassa senkin tähden että avustamassa oli joukko kaupunkilaisia.³⁹ "Kuopiossa olomme päättyi loistavasti", Vilho kirjoittaa, "Bartholdus Simonis valloitti kokonaan yleisön sydämet, ja Suuria vieraita näkyy olevan kuopiolaisten lempinäytelmiä." Tulot tekivät keskimäärin noin 376 mk illalta. Syyskuun 30 p. kaupunkilaiset pitivät seurueelle uljaat pidot, joissa maisteri A. Lindholm esitti maljan Suomalaiselle näyttämölle ja maisteri G. Händell sen naisille. Sairauden tähden Vilho ei ollut näissä läksijäiskemuissa.

Valitettavasti kyllä Vilhon sairaus ei ollut tilapäistä laatua, vaan niinkuin sanotaan alku loppuun. Totta on että kuolema vielä säästi hänet kauvan ja että hänellä oli kauniimmat taiteelliset ennätyksensä saavuttamatta, mutta kuitenkin on syytä jo ottaa huomioon millainen hänen terveytensä tila oli, jotta voisimme oikein arvostella hänen työtänsä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Elokuun 8 p: nä Vilho kirjoitti Bergbomille: "Olen sangen heikko terveydeltäni. Joka päivä on tullut verta oikeanpuolisesta keuhkosta, jossa lääkäri sanoo olevan kroonillisen tulehduksen." Kumminkin hän väsymättä pysyi toimeliaana, ahkerasti johtaen harjotuksia ja näytäntöjä ja kaikkea muuta asiaan kuuluvaa, puhumatta siitä että hän itsekin esiintyi näyttämöllä yhtä usein kuin toiset. Kuopion teatteri ei ollut laisinkaan varustettu syys- taikka talvi-ilmoja vastaan, ja kun tänä vuonna ilmat varhain muuttuivat kolkoiksi, näyttelijät kärsivät siitä paljo. Kerrankin oli harjotus tykkänään keskeytettävä kylmän sään tähden. Missä tilassa Vilho oli, kun Kuopiosta lähdettiin, näkee seuraavista riveistä (Savonlinnasta 4/10):

"Kuopiossa olo loppui, mutta samassa loppui voimanikin. Varmaan vilustuin kun Preciosa annettiin ensi kerran; sinä iltana oli melkoinen pakkanen, meitä oikein värisytti. Viime näytäntöpäivänä olin jo sangen heikko, mutta näytellä piti; yleisö odotti kiivaudella Bartholdusta ja Suuria vieraita. Mitään muuta ei olisi kelvannut antaa. Seuraavana päivänä syljin verta ja siitä lähtien olen koettanut, lääkärin neuvon mukaan, olla hiljaisuudessa niin paljon kuin mahdollista. Hän kielsi minua näyttelemästä niin usein: saisin, kun paranisin, esiintyä ensi aluksi vain kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. 'Mutta mikä auttaa täällä köyhän?' Huomenna näyttämölle taas. Olen sentään kuitenkin niin terve, ettei enää tule verta. Vähän enemmän voimia vaan! Kyytirattaille minun ei ole hyvä nousta. Ne tappaisivat minut jo peninkulman päässä." – Tällä olemme tulleet näyttelijäin yksityiselämän alalle ja erään Kuopiossa sattuneen tapahtuman johdosta on meillä syytä lisätä vähän siihen kuuluvaa.

Olemme kertoneet millä hartaudella nuori teatteriseurue ryhtyi toimeensa ja millä innostuksella sitä kaikkialla tervehdittiin, mutta ei kenkään joka vähänkään tuntee teatterielämää sentään oudoksune, että tällä kaikella oli varjopuolensakin. Itsestään on selvää että tässäkin seurueessa välttämättömästi ilmaantui semmoisia sisällisiä kinastuksia ja rettelöltä näyttelijäin kesken sekä heidän ja johtomiesten välillä, jotka niin sanoaksemme kuuluvat ammattiin ja joiden psykoloogisena perusteena ovat toiselta puolen inhimillinen heikkous ja puutteellisuus ylipäätään ja toiselta puolen taiteilijaluonnolle omituinen herkkätuntoisuus, joka kun kukin pitää arvonsa riippuvana ulkoa päin tulevasta arvostelusta aina on loukkauksille altis. Senlaatuiset pikkuseikat eivät kuitenkaan ansaitse teatterin historioitsijan huomiota, joskin lähteet tekisivät mahdolliseksi esittää esimerkkiä niistä. Mutta sen ohella ilmaantui ikävämpiäkin seikkoja, jotka, kuinka mielellään ne sivuuttaisikin, ehdottomasti ovat luettavat taidelaitoksen historiaan.

Se seikka, joka tässä on lyhyesti mainittava, oli lähimmässä yhteydessä yrityksen päämäärän, se on suomenkielisen näyttämön perustamisen kanssa. Tämän päämäärän merkityksen ja siitä johtuvia velvollisuuksia näyttelijät yleensä oivalsivat, mutta kumminkin oli niitä, jotka siitä vähän välittivät. Seurueen jäsenet kun olivat kotoisin eri osista maata ja enimmäkseen perusteellisempaa koulusivistystä vailla, on luonnollista että heidän puhekielensä oli kaikkea muuta kuin yhdenmukaista. Pääkeino tämän asianlaidan parantamiseksi oli tietysti se että näyttelijät puhuivat keskenään suomea, sillä hyvä kielenkäyttö ei suinkaan riipu yksistään ulkoalukemisesta taikka tiedoista vaan tottumuksesta. Mutta tähän eivät kaikki olleet halullisia. Näyttelijäin joukossa eräät – etupäässä Lundahl, Himberg ja Böök – muodostivat jonkunlaisen ruotsinmielisen puolueen itse Suomalaisessa teatterissa, juljeten väittää täyttävänsä kaikki mitä heiltä sopi vaatia kun puhuivat suomea näyttämöllä, ja tietysti he esimerkillään ja kehotuksillaan koettivat saada toisiakin kannalleen. Noissa mainituissa asui, vaikkeivät lainkaan olleet korkeista kodeista lähteneitä, tuo ruotsalaisen yläluokkahengen herättämä ja syvälle kansan itsetiedottomiin kerroksiin syöpynyt käsitys että suomi, kansan kielenä, oli ruotsia halvempi. Kun toiset taas rakastivat suomenkieltä omana ja oman kansansa kielenä ja lisäksi oivalsivat, että suomalaisella näyttämöllä oli erikoinen kunniakas tehtävä tämän kielen käytännön ja viljelyksen edistämisessä, niin ymmärtää miten erimielisyys näin tärkeissä asioissa oli omansa häiritsemään seurueen sisällistä elämää. Kaikkein pahinta oli kumminkin että eripuraisuus tuli sen ulkopuolellakin tunnetuksi, jopa siinä valitettavassa muodossa että nuo toismieliset usein esiintymisellään loukkasivat teatterin parhaimpia ystäviä. Varsinkin maalaiset hämmästyivät kun teatterissa, joka muka varta vasten edusti suomalaista kansallisuutta ja kieltä, tapasivat jäseniä, jotka heidänkin seurassaan käyttivät heille tuntematonta kieltä. Sitä paitse samat näyttelijät kullakin paikkakunnalla tapasivat itselleen hengenheimolaisia, jotka antoivat heille "moraalista" kannatusta heidän "liberaalisissa" mielipiteissään.⁴⁰ Tähän suuntaan käyvä kehitys saavutti Kuopiossa huippunsa ja vei ratkaisukohtaukseen, joka kuitenkaan ei aiheutunut yksistään ruotsinmielisyydestä. Himbergillä oli näet myöskin se heikko puoli, että hän kiihtyessään ja varsinkin juotuansa ei enää tyytynyt sanoihin todistuskeinoina. Kun hän siten eri tiloissa oli esiintynyt kovin loukkaavasti, ei Vilholla ollut muuta neuvoa kuin ilmoittaa asia johtokunnalle Helsingissä. Tämä antoi hänelle oikeuden erottaa Himberg joko kohta taikka vuoden kuluttua umpeen, jos toverit suostuivat pitämään hänet seurassaan. Säälistä enemmistö oli taipuvainen jälkimäiseen vaihtopuoleen, mutta kun asia esitettiin Himbergille, tahtoi hän ylpeästi kohta erota, johon Vilho tietysti suostui. – "Tämä erottaminen on meille", Vilho mietiskeli tapauksen johdosta, "käytännölliseltä kannalta katsoen hyvin suuri vahinko, mutta vielä suurempi on voittomme kansalliselta kannalta. Etenkin näyttelijän pitää kaikesta sydämestään rakastaman ja kunnioittaman sitä kansaa, jonka palveluksessa hän on; sillä näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus sitä virvoita." – Siihen juttu ei kuitenkaan päättynyt. Kaupungissa alkoi huhuja käydä, kuinka Himbergiä oli teatterissa, sentähden muka että hän kerran oli uskaltanut laulaa ruotsalaisen laulun, kohdeltu niin pahoin, että hän oli pakotettu eroamaan seurueesta. Näin tulleena säälin esineeksi Himberg toimeenpani tanssi-iltaman saadakseen varoja millä lähteä paremmille maille. Kuopiosta hän lähti Savonlinnaan ja koetti sielläkin, vaikka turhaan, aikaansaada iltaman. Vihdoin saapui hän Helsinkiin ja loppu oli, että hän "katuvaisena lapsena" 8 p. marrask. otettiin takaisin teatteriin. Syynä tähän ei ollut se että hänet olisi huomattu viattomaksi, vaan toiselta puolen Bergbomin hyväsydämisyys, toiselta hänen kykeneväisyytensä pienempiin lauluosiin. – Tarpeetonta on meistä lähemmin kertoa mitä tästä tapahtumasta luettiin sisämaan lehdissä ja kuinka se tuskastutti kivuloista Vilhoa. Luonnollista on ettei se heikko puoli seurueen sisällisessä elämässä, josta olemme puhuneet, piankaan parantunut, olihan se teatterin pikkuyhteiskunnassa heijastus siitä mitä nähtiin isommassa sen ympärillä.

Viettäen kesänsä Helsingissä Bergbom-sisarukset niin sanoaksemme päivä päivältä seurasivat puheosaston tointa maaseudulla ja valmistivat mitä valmistettavaa oli lauluosaston jatkuvaa toimintaa varten. Tämän osaston jäsenten tuli syyskuun lopulla kokoontua Helsinkiin, jotta näytännöt voisivat alkaa lokakuun alusta. Siksi he saivat käyttää ja nauttia vapauttaan kukin mielensä mukaan.

Viimeisen Fra Diavolonäytännön jälkeen neidit Strömer olivat lähteneet Ouluun antaen matkalla laulajaisia Jyväskylässä ja Kokkolassa, jota vastoin Ericsson ja Bergholm olivat esiintyneet Turussa, Uudessakaupungissa ja Porissa, josta olivat matkustaneet Ruotsiin. Kaikkialla kohtasivat oopperan laulajattaret ja laulajat suurta suosiota, sillä heidän konserteissaan saivat maaseutulaisetkin jotain käsitystä siitä kauniista, josta sanomalehdet olivat niin innostuneesti puhuneet. Neidit Strömer antoivat sitte vielä kesäkuulla kaksi menestyksellistä konserttia Oulussa (toisessa oli 300 kuulijaa), sekä syyskuulla Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. – Ericsson taasen kirjoittaa Bergbomille, että hän otti tuntia plastiikassa rva Martinin luona, joka sanoi että hän jo hyvin hoiti käsivarsiaan, mutta että hänen jalkansa vielä juonittelivat. Edelleen hän opetteli rooliaan Bellinin Normassa, joka ooppera oli määrätty esitettäväksi alkavalla näytäntökaudella. Lopuksi hän kertoo olleensa Antti Almbergin oppaana Tukholmassa ja nimittää itseään "fennomaaniksi". – Edelliseen lisäämme seuraavat tiedot. Lydia Laguksesta, joka Wienissä harjotti opintoja rva Caroline Prucknerin johdolla, oli jo kevätpuolella tullut hyviä uutisia, hän oli menestyksellä laulanut eräässä kirkkojuhlassa ja opettajattaren toimeenpanemassa iltamassa.⁴¹ Syksympänä mainitsivat sanomat kolme taiteilijanalkua lähteneen ulkomaille, jotka myöhemmin tulivat esiintymään suomalaisella laulunäyttämöllä. Ne olivat ylioppilas Bruno Holm, joka jo oli nauttinut erään italialaisen opettajan johtoa Pietarissa ja syyskuulla matkusti Italiaan, sekä ylioppilas N. Kiljander ja nti Mathilda Lagermarck, jotka molemmat opettelivat taidettaan Tukholmassa. – Vihdoin on tässä muistettava eräs teatteria lähellä oleva henkilö, nimittäin rva Raa, joka syyskuun 3 p. Kristianiassa vietti häitään norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Suomalainen teatteriseurue lähetti silloin Kuopiosta seuraavan sähkösanoman morsiamelle: "Charlotte Raa, Suomalaisen teatterin jäsenet toivottavat Sinulle sydämellisesti onnea avioliittoosi. Kiitollisuudella muistelemme Sinua aina." – Paitse Normaa – ja sitä ennenkin – oli Rossinin Parranajaja annettava ja oli sitä varten sopimus tehty Ida Basilierin ja Elis Dunckerin kanssa. – Ida Basilier, joka yhä oli oleskellut Tukholmassa koko viimeisenkin näytäntökauden esiintyen viidessä eri oopperassa (m.m. 16 kertaa Philinenä Mignonissa) ja loistavassa jäähyväiskonsertissa saaden vastaanottaa mitä lämpimimmät suosionosotukset yleisön puolelta, oli tällä aikaa vaihtanut kirjeitä Emilie Bergbomin kanssa ja usein julkilausunut halunsa palvella Suomalaista oopperaa. Toukokuulla hän oli lopullisesti sitoutunut vierailemaan Rosinana, lisäten siihen: "sydämestäni iloitsen saada laulaa ja puhua rakasta kieltämme näyttämöltä". Kesäkuun alkupuolella laulajatar matkusti Turun kautta Ouluun, syyspuoleen paluumatkallaan antaakseen konsertteja Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Turussa ja vihdoin Helsingissä. – Elis Duncker jälleen oli jatkanut opintojaan Milanossa maestrojen Lampertin ja Vanuccin johdolla. Kirjeistä Bergbomille näkyy että tämä viime aikoina oli avustanut häntä rahalähetyksillä ja jo maaliskuulla Duncker oli luvannut esiintyä Figarona. Laulaja palasi kotimaahan heinäkuulla ja 17/9 hän ensi kerran (kahden vuoden päästä) antoi laulajaiset Helsingissä. Tästä konsertista, jossa avustajina esiintyivät Suomalaisen oopperan jäsenet, sanotaan Morgonbladetissa:

"Hra Elis Dunckerin laulajaiset eilen oli juhlahetki musiikinystäville. Kukkuroillaan täysi salonki tervehti hra Dunckeria sekä myötävaikuttavia taiteilijoita ensi hetkellä vilkkailla kättentaputuksilla, ja joka numeron jälkeen puhkesi yleisön ihastus ilmi uudistetuissa suosionosotuksissa. Ja hra Dunckerin yhtä teeskentelemätön kuin varma esitys kaikissa laulamissaan kappaleissa näytti todella kuinka etevässä koulussa hän oli kehittänyt kauniin ja sympaattisen äänensä. Enimmän viehättivät kenties Mattein romanssi ja ihmeen kaunis hengellinen sävelmä Gounodin Gresu Nazareno. Ne kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka hra Duncker lauloi, olivat luullaksemme täällä uusia. – Että Lucian sekstetti, jonka neidit Strömer sekä hrat Ericsson, Achté ja Bergholm lauloivat, kuunneltiin suurimmalla ihastuksella, lienee tarpeetonta sanoa. Se synnytti mitä myrskyisimpiä kättentaputuksia ja bravohuutoja, jotka vaikenivat vasta kun ihana sävelteos toistettiin. – Konsertti jätti ylipäätään jälkeensä hienon ja aitomusikaalisen nautinnon vaikutelman."

Oopperanäytännöt alkoivat Ida Basilierin vierailulla – Arkadiassa, sillä kun Ruotsalaisen teatterin johtokunta, niinkuin ennen on mainittu, oli kieltänyt avata oviansa kansalliselle oopperalle, oli ollut pakko jälleen kääntyä myöntyväisempien venäläisten puoleen. Sevillan Parranajaja oli niin valmistettu, että laulajattaren ei tarvinnut odottaa, vaan annettiin ensimäinen näytäntö jo tiistaina 29/9 ja sitten vielä neljä peräkkäin (2, 3, 5 ja 6 p. lokak.) täpötäysille huoneille. Ensi iltaa sanotaan "uudeksi riemuhetkeksi kaikille, jotka nauttivat säveltaiteesta ja joille musiikin tulevaisuus maassamme on rakas". Ilolla tervehdittiin taiteilijatarta, jonka avulla ensi kerran [neljä vuotta varhemmin] oli voitu esittää ooppera suomenkielellä, ja kiitollisella ihastuksella tutustuttiin rakastettavaan Rosinaan, josta nähtiin kuinka erinomaisesti hän oli edistynyt sekä musikaalisessa että näyttämöllisessä suhteessa. Kättentaputukset ja kukat ja esiinhuudot ilmaisivat yleisön sydämelliset tunteet. Miespuoliset laulajat esiintyivät niinikään kaikella kunnialla ja varsinkin Elis Duncker – Figaro sai odottamattoman varmalla ja miellyttävällä laulullaan kuulijoitten suosion. – Morgonbladetin arvostelusta (nimimerkki **) otettakoon seuraava:

Ne vaikeudet, jotka semmoinen etelämaalainen sävelteos kuin Rossinin Sevillan Parranajaja luonnollisesti tarjoaa suomalaisille taiteilijoille, voitti ainakin yksi esiintyjä loistavalla tavalla. Nti Ida Basilierin Rosina on piirteiltään kenties enemmän ranskalainen kuin italialainen, mutta kaikissa tapauksissa erinomaisen kietova ilmiö. Hänen häikäisevä, loistava koloratuurinsa viehättää etupäässä suurta yleisöä; suurempiarvoisena pidämme kuitenkin säihkyvää suruttomuutta, jolla taiteilijatar täysin kourin sirottelee ympärilleen musikaalisia helmiään ja hohtokiviään. Laulukohtaukseen sovitettu ja lopussa uudistettu pintapuolinen, mutta siro Venzanovalssi herätti suosionmyrskyn. – Nti Basilierin jälkeen tuli suurin huomio hra Dunckerin osaksi. Tilapäinen pahoinvointi on estänyt hänen paksua, ytimekästä ääntänsä esiintymästä täydessä vapaudessaan, mutta hänen sympaattinen, yksityiskohdiltaan rikas esityksensä on hankkinut tälle Figarolle paljon ystäviä. Luullaksemme on hra Dunckerilla kuitenkin oleva kiitollisempi ura traagillisen oopperan kuin buffan alalla, sillä jälkimäinen vaatii sujuvampaa tekniikkaa kuin hänen omistamansa. – Hra Ericssonin kaunis ääni on ollut hyvin paikallaan niissä sulavissa sävelmissä, jotka kuuluvat Almavivan osaan. Joskus epätasaisella, mutta usein kevyellä koloratuurillaan laulaja tuotti yleisölle mieluisen yllätyksen. Näytteleminenkin oli entistä vapaampi. Sitä vastoin ei tempon jouduttaminen ole kadonnut. – Hra Bergholmin Bartholo näytti laulajan tavalliset ansiopuolet: yksityiskohtien huolellista suoritusta, äännännän varmuutta sekä myötätuntoa herättävää hyvänluontoisuutta esityksessä. Koomillisemmissa kohdissa oli väritys liian vaaleahko. – Hra Emil Genetzin⁴² kaunis, täyteläinen ääni oli sangen vaikuttava yhteislauluissa. Basilion päänumero, suuri 'parjaus-aaria', oli kumminkin jätetty pois, joten rooli oli muuttunut vähäpätöiseksi. – Vihdoin on huomioon otettava, että Richard Faltin nyt niinkuin ennenkin oli kokonaisuuden johtajana. Orkesteriin oli hänen onnistunut hankkia uusia voimia, ja kiitos olkoon taitavan, varman johdon se suoritti tehtävänsä aika tyydyttävästi. Ida Basilierin oli 7 p. lokak. lähteminen. Sentähden pidettiin hänelle maanantaina 5 p., näytännön jälkeen, läksijäiset, jossa tilaisuudessa professori Z. J. Cleve julkilausui kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden etevälle taiteilijattarelle. Seuraavana iltana hän viimeisessä näytännössä sai täysin määrin vastaanottaa suuremman yleisön lämpimiä tunteenilmaisuja. – Samana päivänä kun "diva" lähti, Emilie Bergbom kirjoitti sisarelleen rva Heurlinille kirjeen, josta emme voi olla ottamatta seuraavaa:

" – Parranajaja on mennyt ja mennyt suurella loistolla, viisi kertaa yhdessä viikossa! Aina täysille huoneille ja ylen mieltyneelle yleisölle, vaikka Wahlström ei tahdo myöntää, että ihastus nyt olisi verrattava Trubaduri-ihastukseen. Ida on ollut aivan ihastuttava: iloinen, ystävällinen ja rakastettava, niin että hän on voittanut kaikkien sydämet. Sitä paitse hän lauloi oivallisesti ja näytteli sievästi ja vilkkaasti. Kaikki muutkin olivat sangen hyviä, varsinkin Duncker. Hän liikkuu luontevasti ja hyvin ja on ulkonäöltään soma näyttämöllä; ikävä kyllä on hänen äänensä ollut vähän käheä, niin ettei se muuta kuin yhden ainoan kerran esiintynyt koko täyteläisyydessään ja kauneudessaan. Julman rasittava on tämä aika ollut, mutta kyllä teatterin henkinen voittokin on erinomainen, etenkin kun Ida ääneen ja hiljaa on julkilausunut tyytyväisyytensä sekä lupauksensa palata, kenties jo ensi keväänä laulaakseen yön kuningattaren osaa Taikahuilussa. En voi kertoa suuren teatterin ponnistuksia saada hänet esiintymään, vaikka vain yhden ainoan kerran ja laulamaan näytösten välillä, mutta onneksi hän oli lujamielinen. Emanuel⁴³ piti hänelle komeat aamupäivä-kahvit ja samppanjapäivälliset ja niissä oli rva Bolin, Elin Trapp y.m. julmasti käyneet hänen kimppuunsa ja koettaneet saada hänet uskomaan, että Kaarlo ei hituistakaan välitä itse taiteesta, vaan tarkoittaa kaikki yksistään kielikysymystä, ja hän käyttää taiteilijoita ainoastaan kuin nukkeja sen edistämiseksi".⁴⁴ – "Kaiken tämän äärettömän puuhan keskellä olen ollut kovin levoton Kaarlon terveyden tähden: hän on ollut liiaksi rasitettu ja hermostunut, että hän useimmiten ei ole nukkunut kahtakaan tuntia yössä, vaan noussut ja pukeutunut ja kävellyt edestakaisin salissa. Eräänä yönä kääntyi hänen hermostumisensa niin vaikeaksi, että hän sai jonkunlaisen pyörtymyskohtauksen, jota seurasi kauhea levottomuus ja tuskantunto, niin että meidän keskellä yötä täytyi lähettää noutamaan lääkäriä. Onneksi hän nyt taas on melkoisesti voimissaan ja on nukkunut jotenkin hyvin, mutta oikein terve hän ei suinkaan ole. Hän oli jo heikko ennen Rääveliin lähtöänsä ja sen jälkeen on hänellä ollut kuulumattoman paljo puuhaa ja vaivaa. Therese [Hahl] on totta kyllä ollut erinomainen ja auttanut kaikessa missä on kyennyt; palvellut säestäjänä y.m., mutta hän onkin ollut Kaarlon ainoa turva." – Lauluosaston varsinainen toimi syyskaudella oli määrätty tapahtuvaksi Turussa; mutta ennen lähtöä sinne annettiin kumminkin kaksi Trubaduri-näytäntöä pääkaupungissa, 16/10 ja 19/10. Kumpanakin iltana oli huone kukkuroillaan ja yleisön innostus samoin. Varsinkin toisella kerralla ilmaistiin ihastuksen ja erohetken tunteet myrskyisesti, ja kaikki saivat osansa. Erittäin mainittakoon, että yhteen Emmy Strömerille ojennettuun kukkakimppuun oli kätketty tiedonanto, että joukko hänen ystäviään ja ihailijoitaan pyysi saada yhteisesti lahjoittaa hänelle pianon muistoksi hänen heille tuottamastaan taidenautinnosta. Lopuksi yleisö huusi esiin orkesterinjohtajan Richard Faltinin ja koko yrityksen päällikön Kaarlo Bergbomin, ilmaistakseen heillekin kiitollisuuttaan.

Kaksi päivää tämän jälkeen kerrottiin sanomissa, että nti Emmy Strömer ja hra Achté olivat kihloissa.

Teatterin olo Turussa – puheosastokin oli myöhemmin sinne tuleva – kehittyi tällä kertaa sekä taloudellisesti että muutenkin yhtä vastukselliseksi kuin edellinen oli ollut myötäinen. Tilattavaksi tarjottiin 26 näytäntöä, nimittäin 18 lauluosaston, 6 puheosaston ja 2 sekanäytäntöä; tilauksen ulkopuolella olivat muun muassa kaikki sunnuntainäytännöt. Tämä oli liiaksi, sillä se sai leväperäiset ajattelemaan että "ennättäähän siellä käydä" ja lykkäämään käyntinsä päivä päivältä, viikko viikolta. Tähän tuli kaikenlaista odotettua ja odottamatonta lisäksi, niinkuin tapa on vastatuulen puhaltaessa. "Suomalaisella teatterilla on ollut kestettävänä vaikeita aikoja, vihollisia ulkopuolella, sairautta ja muita vastoinkäymisiä omassa piirissään", saattoi sentähden eräs asioihin perehtynyt turkulainen nainen oikeudenmukaisesti kirjoittaa. Tämä lämminsydäminen nainen, kamreerin rouva Augusta Landell, kertoi näet parissa kirjeessä teatterista ystävättärelleen nti Betty Elfvingille, joka silloin oleskeli jossain maaseudulla, ja hänen kertomukseensa nojaamme seuraavassa kun ei muita lähteitä mainita.

Näytännöt alkoivat Trubadurin esittämisellä kolme kertaa peräkkäin (4, 6 ja 8 p. marrask.). Ensi illasta Å. P. sanoo, että huone oli täysi ja vastaanotto lämmin. Mutta vaikka niinkin, oli orkesteri soittanut huonosti ja Byström johtanut vielä huonommin, eivätkä esiintyjätkään näytä olleen voimissaan. Toisissa näytännöissä oli vähä väkeä ja sekin laimeaa, niin että Trubaduri jätettiin sikseen. – Sitte tuli Sevillan Parranajajan vuoro, jossa Emmy Strömer oli esiintyvä Rosinana. Ooppera harjotettiin huolellisesti, Achté orkesterin johtajana, ja ensi näytäntö oli 13/11. Siitä Nervander antaa seuraavat tiedot:

"Eilen ilo vallitsi näyttämöllä ja salongissa. Rossinin iäti nuori, riemusta säihkyvä nerontuote valloitti kerrassaan yleisön ja mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla seurattiin kaikkien taiteilijain onnistunutta esitystä. Oli juhlapäivä suomalaiselle näyttämölle ja sen lukuisille täkäläisille ystäville. Saatiin nähdä yleisön suosikin, nti Emmy Strömerin, samalla menestyksellä millä hän ennen oli tulkinut traagilliset roolinsa, nyt luovan viehättävän, verrattoman raittiin ja miellyttävän kuvan iloisesta, kujeellisesta Rosinasta, saatiin tehdä ensimäinen tuttavuus hra Elis Dunckerin kanssa, joka Figarona jo ensi esiintymisellään ja aariallaan vaikutti erittäin edullisesti yleisöön, ja vihdoin huomattiin ilolla, että hrat Bergholm, Ericsson ja Genetz esittivät muut pääosat draamallisestikin odottamattoman hyvin. Väärin olisi kieltää orkesteriltakaan suoraa tunnustusta, se kun hra Achtén johtamana täytti tehtävänsä tavalla, jota harvat olisivat voineet aavistaa. – Kaikesta päättäen oli näytännöllä suuri ja, lisätkäämme, ansaittu menestys."

Valitettavasti menestys pitkiksi ajoiksi pysähtyi siihen. Kuulkaamme mitä rva Landell kertoo Parranajaja-näytännöistä:

Ensi iltana "oli huone täynnä ja yleisö innostunut. Dunckerin luonteva näytteleminen ja miellyttävä esiintymistapa viehätti suuresti, Emmy oli mitä rakastettavin Rosina, joskaan ei niin keimaileva ja vallaton kuin moni olisi toivonut, mutta kaikista paras oli Bergholm Bartholona, hän lauloi ja esiintyi niin täydellisesti kuin suinkin voitiin toivoa ja jokainen myönsi sen paitse Åbo Underrättelser, joka ei katsonut oopperan ansaitsevan mainitsemistakaan. Toisena iltana [15/11] oli huone vain puolillaan. Oli tietysti katsottu lehdestä mitä oli tarjona, ja kun ei siinä nähty sanaakaan, arveltiin ettei kannattanut vaivata itseänsä. Kolmantena iltana, kun huhu oli levinnyt että kuitenkin oli syytä käydä kuulemassa, olivat piletit melkein loppuun myydyt, mutta silloin Dunckerin ääni tuli käheäksi, ja kaksi näytäntöpäivää menetettiin hänen tähtensä. Sunnuntaina oli sitte näyteltävä, ja vielä ehtoolla myytiin pilettejä; silloin tulee sana, että Emmy on sairas eikä voi esiintyä. Poliiseja asetetaan sisäänkäytävän eteen ja torille ilmoittamaan tulijoille, että näytäntö oli lykätty maanantai-illaksi, ja maanantaina taasen saadaan kuulla että se on vasta tiistaina. Silloin [24/11] se olikin, mutta edestakaisin houkuteltu yleisö oli väsynyt, niin että kaksi seuraavaa kertaa [27/11 ja 29/11] laulettiin hyvin harvalle salongille. Kuudes näytäntö oli jälleen lykättävä Ericssonin äänen käheyden tähden, ja silloin oli Rönnbäckin mielestä sopiva hetki tullut kirjoittaa: 'Italialainen ooppera kärsii ilmanalastamme, hra Ericsson on vilustunut, syystä kun harvalukuinen yleisö ei ole voinut lämmittää teatteria'. Siihen ilkkuvaan tapaan hän kirjoitti, eikä hänellä ollut muuta sanottavaa Suomalaisesta teatterista. Kuinka olinkaan vihainen; jos minulla olisi ollut tuhat suuta, millä viheltää hänet ulos teatterista! Mutta onneksi hän ei tullut, kun Parranajaja annettiin viimeisen kerran [8/12], vaan Edelsköld istui hänen paikallaan, sen jälkeen istuakseen oikeutta kotimaisten taiteilijaparkojen yli. Ja kun Parranajajan näytteleminen oli lakkautettu, silloin tuli kritiikki Å. U: ssä palauttaakseen järkiinsä ne, joita liiallinen ihastus vaivasi, ja kiinnittääkseen huomion siihen, että Bartholo oli liian hoikka ja Figaro liian paksu, että Emmy esiintyi roolissa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen luonnonlaatunsa kanssa j.n.e., j.n.e. oikeassa tuomiontapaisessa tyylissä. Se oli kumminkin nyt yhdentekevää, sillä oopperaa ei voitu enää näytellä, kun Genetz oli matkustanut pois." – Todistukseksi että Turussa kuitenkin oli niitä, jotka osasivat antaa arvoa näille näytännöille, jotka toimeenpantiin niin tavattoman vastuksellisissa oloissa, otamme tähän Nervanderin lämpimästi ja kauniisti kirjoitetusta arvostelusta sattuvia huomautuksia ja kohtia.

Ylipäätään sanotaan esityksestä, että taiteilijat pyytämättä jäljitellä maailmankuuluja suuruuksia ovat yksistään luottaen innostukseensa teeskentelemättä antaneet mitä heidän vallassaan oli ja siten säilyttämällä eurooppalaisen perusvärin ja hetkeäkään luopumatta taiteellisuuden kannasta hyvässä merkityksessä kansallistuttaneet beaumarchaislaiset tyypit. Yritys on yksi niitä monia, rohkeita ja mieltäkiinnittäviä, joihin nuori Suomalainen teatteri on näyttänyt pystyvänsä. Duncker, ainoa esiintyjistä joka on tutkinut taidettaan laulun kotimaassa, osottaa italialaisilta oppineensa liikunnoilla säestämään esitystään, mutta hän tekee sen samalla kiitettävällä maltillisuudella, jolla hän yleensä näyttelee osaansa ja joka parhaiten todistaa hänellä olevan näyttämöllistä katsomusta. Jos hän esiintyisi etelämaisesti eloisammin, on tuskin epäiltävää että taiteellinen tasapaino häiriintyisi; Figaro on niitä osia, joissa taiteilija vain aikaa voittaen kypsyy. Hänen hieno, siro ja kuitenkin perin rehellinen esityksensä kirjekohtauksessa Rosinan kanssa toisessa sekä kenties etupäässä hänen oivallinen, lämmin käsityksensä viime näytöksen ryöstökohtauksessa tekisivät kaikkialla mitä parhaimman vaikutuksen. Siinä välkähtää Figaron päivänpaisteinen, iloinen sydän esiin loistolla, joka ennustaa tositaiteilijaa. Puhekohdissa hänen suomenkielensä soi niin somasti, että hänen huoliteltu ja miellyttävä puhetapansa kelpaisi malliksi näyttämöllemme. – Emmy Strömerin Rosinaa arvostelija sanoo onnistuneeksi harjotelmaksi hänen taiteelleen vieraalla alalla. Hänen Rosinansa on kerrassaan itsenäinen luoma: nuori tyttö, täynnä suloa, mutta "omapäinen", joka ei välitä espanjalaisesta manttiljastaan eikä etelämaisesta hehkustaan. Erinomaisen viehättävä on nti Strömer kirjekohtauksessa ja Bartholon laulaessa suurta aariaansa on hänen kasvojensa eleily hämmästyttävän onnistunut. Tarpeetonta on lisätä että taiteilijattaren ihana ääni nyt niinkuin aina on ihastuttanut yleisöä. Kauneimmin se esiintyy suurissa yhteislaulukohdissa, joissa hänen laulunsa ihmeen kirkkaana ja voimakkaana virtaa äänijoukkoon antaen sille loistoa ja väriä. – Vilpitön tunnustus annetaan Bergholmille ja Ericssonillekin. Edellinen on koomillinen, joskin suurempi määrä huumoria ja enempi lemmenintoa olisi paikallaan, ja laulaa vaikuttavasti; jälkimäinen taas on huomattavasti edistynyt. – Genetzillä vihdoin on hyvä ääni, musikaalinen esitys ja näyttämöllisiä lahjoja. Kolmannessa näytännössä laulaja yllätti yleisöä laulamalla siihen asti poisjätetyn parjausaarian ja esitti hän sen sangen draamallisesti. Parranajaja-näytäntöjen jälkeen hän lähtee ulkomaille harjottamaan lauluopintoja.

Vähä vaille neljä viikkoa oli Parranajajaa näytelty ja samalla aikaa ahkerasti harjotettu Bellinin Normaa, jonka ensi ilta oli 16/12 ja joka sen jälkeen vielä esitettiin kolme kertaa (18, 20 ja 22 p.) ennen joulua. Å. P: n mukaan tämä ooppera vastaanotettiin "kenties vilkkaammilla suosionosotuksilla" kuin yksikään edellisistä, ja erittäin mainitaan toista näytäntöä "nuoren näyttämömme kunniapäiväksi". Emmy Strömer, jolla Normana oli hänelle täysin sopiva tehtävä, oli mitä innostuneimpien kunnianosotusten esineenä ja huudettiin esiin seitsemän kertaa. Oopperan näyttämöllejärjestelyäkin kiitetään huolelliseksi ja oli dekoratsionimaalari K. K. Hellstén (silloin Turussa asuva, myöhemmin Helsinkiin muuttanut) sitä varten maalannut uusia koristuksia. – Rva Landell sanoo kumminkin näistä ensimäisistä Normanäytännöistä, "etteivät nekään voineet herättää samaa innostusta kuin Trubaduri mennä vuonna, ja kuitenkin on Emmy niin suloinen ja viehättävä, että häntä kannattaa sekä nähdä että kuulla. Mutta täälläkin on niitä, jotka eivät jalallaankaan astu Suomalaiseen teatteriin ja toisia, niiden joukossa [laulajatar, rva] Emma Engdahl, jotka muka eivät tahdo nähdä Normaa sentähden, että he ennen ovat nähneet sen annettuna niin paljo paremmin(!)" Mainittujen näytäntöjen jälkeen lauluosasto vaikeni pariksi viikoksi ja sijaan astui puheosasto, joka jouluksi oli saapunut Turkuun. – Täydentääksemme kertomuksemme syyskauden teatteritoimesta katsokaamme nyt mitä jälkimäinen oli kokenut Kuopiossa olonsa jälkeen.