Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 12

– "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli oikein hyvä. Hänellä tosin ei ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta, hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui joitakuita repliikkejä, mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin ansio että kaikki repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula] oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen. Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen⁶⁰ ei myöskään ollut huono (Maria) ja Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis. Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty ohjelmistoon – milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" – Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan, mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin virheellistä."

Syyskuun keskivaiheilla tultiin Turkuun, jossa ei oltu käyty moneen vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin Otto Vallenius ja nti Lilli Kurikka sekä Alarik Böök ja Iisakki Lattu. Otto Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt "ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli. Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi teatteriin.⁶¹ Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi. Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita – niitä me ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!) Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa ("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, – ja se veti, varsinkin toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen. Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena iltana (kaikista paras – 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon ("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.

Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n 4-näytöksistä draamaa Rautatehtailija, Shakespearen Hamletia ja Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle. Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m. Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset, jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. – Turunmatka päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). – Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta, ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. – Kirjeessä, jossa Kaarlo kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran henki."

Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi Hämeenlinnaan, jossa Nordinin salongissa annettiin neljä näytäntöä – jopa Maria Stuart viimeisenä iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi voitto 900 markkaan – samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.

Helsinkiin seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.⁶² Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.

(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. – Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. – Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. – Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. – Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." – Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen – Topias, Weckman – Mikko Vilkastus, Rautio – Iivari, Falck – Niko, Lindfors – Teemu ja rva Rautio – Jaana.

Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä Ei ole aikaa ja Henrik ja Pernilla (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. – Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.

Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla – kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.⁶³

Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin – ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille – hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki" Ole armelias köyhille ja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. – Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti Kurikan Ihmekös tuo! – naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle – ja Robert Kiljanderin Pukkisen pidot,⁶⁴ joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.

Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna – nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius – ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama, Työmiehen vaimo. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. – Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:

(2/8 83). – "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. – Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää – taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. – Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. – Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. – Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja – päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. – Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. – Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. – Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."

Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne – niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. – Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.

(10/9 83). – "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —

(19/11). – "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."

(28/1 84). – "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. – Niin, tosiaankin!"

(23/2). – "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. – Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." —

(19/4). – "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. – Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —

(11/8). – "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. – Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo – eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' – Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? – Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."

(21/8). – "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. – Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —

(3/10). – "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. – Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. – Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."

(28/10). – "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. – Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —

(8/12). – "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään – niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. – Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."

(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut. Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi. Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään, ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois, vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia, Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Vai kuinka? Onko parempi näin?"

Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois viime kohtauksen näyttämöllä. – Lopuksi sanottakoon vain näistä otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka "rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.