Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 13

Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:

"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. – Sattuvata on koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu. Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja vältellen lähdettiin kotia."

Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava kostoa vaatiessaan – se oli luettava hänen värikkäimpiin ja todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten näyttämöllä."

Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin. Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä. Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne – niitä minun piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun alaiseksi.⁶⁵ – Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:

"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita. Muutamat ovat ylen ihastuneita – toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen, jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi. Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista. Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä. Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin oikeutettu."

Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla, noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki 13/3 kappaleensa näyttämöllä.⁶⁶ Huone oli ihan täynnä, ja lopussa tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä vieraana illallisilla lämpiössä. – Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti tyydytti häntä, mutta – ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä elämän totuutta. Kunpa onnistuisin paremmin ensi kerralla. – Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen aiheeseen".⁶⁷

– Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja vaatimattomuutta. – Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan: "Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e. Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän, menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." – Ja samaan tapaan pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama kangastaa jo mielessä.

Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat, mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven Kullervo ensi kerran esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa oli supistettu 7: ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa, mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino – Kalervo, rva Aspegren – Kalervon emäntä, rva Rautio – Ainikki, Inez Borg – Ilmarisen emäntä, nti Avellan – Ajatar, Weckman – Nyyrikki, Kallio – Väinämöinen, Ahlberg – Ilmarinen, Vallenius – Lemminkäinen. Menestys oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden kerran. – Paremmin onnistui Hamlet, joka 4/3 annettiin ensi kerran Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan – edellinen voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).

Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi, mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo Forsmanin suomentaman Goethen Faust-draaman ensimäisen osan. Viisi päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:

– "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino [Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä, sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" – Faust meni ensi kerran 15/4 ja sanotaan siitä U. S: ssa:

"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. – Tuskin onkaan teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria aikaansaatu." – Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on nähty".

Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.

"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon! Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."

"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837 jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale sydäntäkouristavan syvä."

"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää, osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus, mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä, vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai 6: sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä, melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."

"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."

"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys, joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista oppiva."

"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta [Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana. Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten pelättimiä."

"Sanalla sanoen – kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan, olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."

"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen tiellä!"

"Minä puristan kättänne ja olen edelleen teidän molempien harras Z. T."

Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa" seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.

Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä, hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet, melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. – Wagner on jätetty pois. Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta. Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan, ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena, johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin sokea äänen mukaan arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita, silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille. Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä. Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren, Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.

Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:

 
    "Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
    Käs'varrellain ma teitä saattelen."
 

Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella Margareta vastaa:

"En fröökinä oo, en kaunihin" jonka jälkeen hän jatkaessaan:

"Ja kotia pääsen saattamattakin" nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus. Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa palmikkonsa ja hyräilee:

 
    Kuningas Thulen kansan
    Ol' aina uskoinen.
    Hälle vaimo kuollessansa
    Soi maljan kultaisen.
 

Se mielenilme, jolla hän samassa kohtauksessa lausuu sanat:

Tääll' on niin kuuma, raskas sää – tunkee katoamattomasti kuulijan sieluun, ennustaen suruja, jotka tulevat lyhyen onnen jälkeen.

Molemmat seuraavat kohtaukset kadulla Faustin ja Mefiston välillä sekä Martan huoneessa ovat alkuteoksen mukaisia, mutta niitä seuraava on jätetty pois, ja meidät saatetaan välittömästi Martan puutarhaan, jossa neljä eri kohtausta on taitavasti yhdistetty kahteen kuvaelmaan (nimittäin huvimajakohtaus, Gretchen rukin ääressä sekä alkuteoksen molemmat puutarhakohtaukset). Nti Stenberg on oivallinen Marta ja suorittaa erinomaisesti osansa taiteellisessa yhteisnäyttelemisessä.

Ylen vaikea on sanoa, mitkä kohdat Ida Aalbergin ihmeen hienosta ja neitseellisen puhtaasta esityksestä ovat parhaat. Kuinka sydämellisesti ja yksinkertaisesti hän kuvaakaan kodin iloja ja suruja, kuinka lapsellisen iloisesti hän riemuitseekaan kukkaoraakelista, kuinka hän säikähtääkään lemmen ensimäistä leimahtamista ja millä riemulla, millä raikkaalla ilolla hän huudahtaakaan:

Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua!

Kuinka syvästi, surusta ja lemmestä vapisevasti hän vihdoin lausuu verrattoman mestarilliset säkeet:

 
    Pois riemu jäi,
    Ja syömmen' on,
    Niin raskas vaan
    Ja rauhaton.
 

Jotakin parempaa laadussaan emme koskaan saane kuulla, ei täällä eikä millään muulla näyttämöllä.

Faustin ja Mefiston kohtaus metsässä sekä Gretchenin ja Lieschenin kaivolla on taas jätetty. Me näemme Gretchenin uudestaan Mater dolorosa kuvan edessä, missä tuskan ilmaus on sydäntä viiltävä. Sitten seuraa kohtaus, jossa Valentin uhraa henkensä kostaakseen sisarensa häpeän. Siinä esitti Ahlberg kauniin osan kiitettävän maltillisesti, ja Leinossa, kun hän suoritti serenaadin Gretchenin akkunan edessä, oli todella daimoninen piirre.

Sillaikaa kuin Misericordia-veljekset taukoamatta laulavat Valentinin ruumiin ääressä, näyttämö muuttuu katoliseksi katedraaliksi, jossa yleisö on polvistunut pitkänä perjantaina ja urut säestävät vanhaa virttä:

 
    Dies irae, dies illa
    Solvet saeclum in favilla.
 

Tässä kohtauksessa Ida Aalbergin traagillinen esitys nousee huippuunsa. Kouristuksentapainen tuskanilmaus lähestyy kauniin rajaa kuitenkaan menemättä sen yli. Hänen hillitön itkunsa yhtyen yleisön lauluun ja urkujen pauhuun on joka kerta tehnyt mitä syvimmän, valtavimman vaikutuksen. Tämän jälkeen seuraa välittömästi vankilakohtaus, jossa esityksen totuus ja vaikuttavaisuus olivat yhtä suuret, vaikka näyttelijättärellä ei ollut riittävän voimakasta vastanäyttelijää.

Faust-näytännöt, arvostelija päättää, "ovat voimakkaasti vahvistaneet sen vuorovaikutuksen taiteilijain ja yleisön välillä, joka vanhastaan on ollut olemassa Suomalaisessa teatterissa ja joka takaa tämän näyttämön tulevaisuuden ja on paras kiitollisuuden osotus seurueen johtajaa ja jäseniä kohtaan. Nämä näytännöt ovat sen ohella kohottaneet yleisön vaatimuksia tositaiteellisuuteen nähden ja lienevät ne siis oikeuden mukaisesti pidettävät käänteentekevinä teatterin historiassa."

Vapunpäivänä annettiin kansannäytäntönä Ensi lempi ja Kultaristi, ja esiintyi edellisessä Ida Aalberg viimeisen kerran tänä näytäntökautena. Hänen oli näet lähteminen ulkomaille, ja oli se syynä siihen että Faustinkin näytteleminen lakkautettiin, vaikkei yleisö suinkaan vielä ollut väsynyt siihen.

Uusi premiääri tuli vielä 3/5: Hilda Aspin suomentama rva A. Ch. Edgrenin 4-näytöksinen Hyväntekeväisyyttä. Tämä näytelmä, joka oli ennen näytelty Norjassa, mutta ei Ruotsissa – niinkuin arveltiin sentähden että siinä liian räikeällä realismilla kuvataan Tukholman seurapiirejä – herätti samoin kuin saman tekijän Todelliset naiset mielenkiintoa uuden suunnan ystävissä, saamatta sentään mainittavaa menestystä. Kuitenkin oli näyttämöllepano oivallinen (eräs loistava palatsin vestibyyli oli jotain verratonta laadussaan) ja esitys muutenkin hyvä. Erittäin kiitettiin nti Avellania (Blanka), Lindforsia (Österberg), nti Stenbergiä (rva Österberg), nti Aspia (Svea), Kilpeä (Kellqvist), Leinoa (parooni), rva Rautiota (Agnes), Ahlbergia (Wulff). Kappale meni vain kolme kertaa. – Sen jälkeen annettiin vielä (Runebergin kuvapatsaan paljastamispäivänä 6/5) Salaminin kuninkaat, Ultimo, joka oli Helsingissä uusi, Venetian kauppias sekä Kuningas ja katulaulajatar, se on Don Cesar de Bazan uudella nimellä. Viimeisessä, runsaasti oopperapätkillä varustetussa laulukappaleessa olivat pääosat Valleniuksella ja Inez Borgilla. Viimeinen näytäntö oli 31/5.

* * * * *

Äsken mainittiin, että Ida Aalbergin oli lähtemi nen ulkomaille. Matkan lähin päämäärä oli Tukholma, jossa suuri italialainen näyttelijä Ernesto Rossi Toukokuulla oli esiintyvä loistorooleissaan. Tultuaan Tukholmaan meni näyttelijättäremme, niin kertoo E. v. Qvanten "Nya Dagligt Allehandassa", suoraa päätä kuninkaalliseen teatteriin, jossa paraikaa oli harjotus, ja pyysi johtaja Willmanilta saada esiintyä Rossin kanssa joko Ofeliana tai Juliana. Häntä kohdeltiin ivallisella kohteliaisuudella, joka muuttui oikein "mefistomaiseksi", kun hän kysymykseen millä kielellä hän aikoi esiintyä, vastasi: "suomenkielellä". Nähtävällä tarkotuksella kohta paikalla musertaa odottamaton vieras, Willman vaati näyttelijätärtä heti näyttelemään kohtia kummastakin roolista. Ja niin tapahtui. Nti Aalberg alkoi, suomenkieli soi korville, joille joka sana oli ennen kuulumaton, mutta kun hän päätti, kimalteli kuulijain silmissä kyyneleitä ja teatterinjohtaja oli voitettu ja antoi myöntävän vastauksen. Mutta tämä olisi tuskin riittänyt, jollei Rossi itse olisi ruvennut taiteilijattaren puolustajaksi. Teatterissa ja sen ulkopuolella syntyi näet ankara vehkeily sitä vastaan, että suomalaisen näyttelijättären ja varsinkin suomenkielellä sallittaisiin esiintyä ruotsalaisella näyttämöllä. Loppu oli kumminkin se, että Ida Aalberg maanantaina 11/5 näytteli Ofelian roolin Rossin näytellessä Hamletia. Huone oli täpösen täynnä, kuningas perheineen saapuvilla, ja – menestys täydellinen!

Sanomalehtien arvosteluista otamme vain seuraavat rivit Stockholms Dagbladista:

"Se joka kirjoittaa tämän, ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa. Mutta silti ei ollut vaikea ymmärtää Aalbergin Ofeliaa. – Vasta neljännen näytöksen mielipuolisuuskohtaukset näyttivät täysin mikä oikea taiteilijaluonto tässä esiintyi. Äänen lapsellinen, naivi surumieli, puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut että näki kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen." – Rva Ottilia Silfverstolpen (suomalaisen näyttämön entisen Preciosan) kirjeestä Emilie Bergbomille lisäksi muutamia riviä:

"Eriskummainen on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III: n temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä. – Ida lähettää terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen; niin hän olkoonkin, sillä luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta. Kumminkin on menestys ollut täydellinen. Kaikki ovat ihastuneita, ja sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa hengessä, mutta kiittää sittekin hänen taidettaan. Teatterissa on kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt kuulumatonta kateutta, mutta kenties se ratkaisi asian, että hän sai esiintyä. – Näytäntöiltana ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti, ja esirippu nousi kuin nousikin".⁶⁸

Saavutettuaan tämän loistavan voiton Tukholmassa Ida Aalberg lähti Kristianiaan, jossa hän esiintyi kolme kertaa (22/5 ensi kerran) Noorana. Täälläkin hän herätti suurta innostusta, joskin hänen käsityksensä muutamissa yksityiskohdissa oli toinen kuin norjalaisten näyttelijättärien. Norjasta taiteilijatar matkusti Kööpenhaminaan, jossa hän, niinkuin alempana saamme nähdä, viipyi koko seuraavan näytäntökauden.

* * * * *

Keväällä 1884 julkaistu kehotus uuteen rahankeräykseen teatterin hyväksi herätti vastakaikua ympäri maan, ja johtokunta sai koko näytäntökauden vastaanottaa isompia ja pienempiä lahjoja. Helmikuun lopulla keräys oli tuottanut 35,717:81 mk, mutta luultavaa on että senkin jälkeen tuli joku määrä lisää.⁶⁹ – Tulot näytännöistä olivat myöskin hyvänlaiset, noin 600 mk iltaa kohti, joten, kun vuoden kuluessa syntyneestä uudesta "arpajaisrahastosta" menoihin otettiin 15,000 mk, vajaus aleni 2,000 markkaan, vähempään kuin se tuskin koskaan oli ollut.

Ennen mainittujen keräysten ohella on muistettava toinenkin keräyspuuha, joka tarkotti näyttelijäin eläkelaitoksen edistämistä. Niinkuin edellisestä tiedämme (kts. ylemp. s. 49) tehtiin alote tähän yritykseen syksyllä 1879. Kumminkin tapaamme sanomissa vasta keväällä 1884 ensimäisen, 26/5 päivätyn, rahastonhoitajan R. Laethénin antaman tiedon kertyneistä varoista:

Turussa keväällä 1878 kootut 3,600 mk sekä tämän

summan korko 1/7 1881 jälkeen 418:40 4,018:40

Turussa 1880 kootut......... 3,580: -

Janakkalassa 1882 kootut...... 100: -

Smk 7,698:40

Tällä näytäntökaudella näyttelijät itse Helsingissä ensimäisen kerran toimeenpanivat arpajaiset rahaston hyväksi. Ne tapahtuivat 21/4 Arkadiassa, ja tulo nousi 2,476:32 markkaan, jota paitse lahjoina saatiin leskirouva M. Stenbergiltä Helsingissä 1,000 mk ja Viipurin Kansalaisseuralta 100 mk. Rahaston varat olivat siis vuoden lopussa noin 11,500 mk. – Näin oli tämä tärkeä yritys päässyt hyvään alkuun. Pohjaraha oli, niinkuin näkyy, tullut Turusta, jossa teatterin innokas ystävä nti Betty Elfving oli tehnyt alotteen niin moneen keräämispuuhaan taidelaitoksen hyväksi.

Näytäntöjä oli tänä vuonna 122 ja näyteltiin niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Murtovarkaus, Työmiehen vaimo; 7 Nummisuutarit, Hamlet, Faust, Maria Stuart; 6 Regina von Emmeritz, Pukkisen pidot, Ei ole aikaa, Kultaristi; 5 Jane Eyre, Rautatehtailla; 4 Kihlaus, Ensi lempi, Henrik ja Pernilla; 3 Salamiin kuninkaat, Daniel Hjort, Viimeinen ponnistus, Amalia ystävämme, Saimaan rannalla, Tätä nykyä, Todelliset naiset, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia, Venetian kauppias, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ultimo; 2 Roinilan talossa, Kullervo, Ole armelias köyhille, Yhteiskunnan tuet, Noora, Kuningas ja katulaulajatar, Mustalaiset, Lemmenjuoma, Parisin veitikka, Valérie; 1 Ihmekös tuo, Kyökissä, Laululintunen, Toinen tai toinen naimaan, Neiti Elisabeth, Taistelujen väliajalla.