Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 15

Tässä sopii ehkä lisätä joku sananen Leinon näyttelijäluonteen kuvaamiseksi. Hän ei ollut niitä nerokkaita taiteilijoita, joita välitön innostus johtaa, ja joskin hänellä oli kookas, "kuninkaallinen" vartalo, oli hänen äänensä jotenkin taipumaton ja syvimpiä tunteita purkaessa kumea, josta arvostelijat alinomaa jankuttivat. Mutta toiselta puolen hän ei koskaan ylenkatsonut tehtäväänsä, vaan teki aina parastaan vakavasti ja älykkäästi perehtyäkseen siihen. Siitä johtui että hän, niinkuin arvostelijat usein lausuivatkin, ei koskaan pilannut rooliansa. Kun hän sitte sai oikein suuren kuvan luotavakseen, niin ei kukaan voittanut häntä tunnollisessa harrastuksessa kohota tehtävänsä tasalle. Miten hän saattoi onnistua, todistaa hänen kuningas Learinsa, joka jo on edellisessä niin seikkaperäisesti kuvattu, ettei siihen ole muuta lisättävää kuin että Leino ilmeisesti oli pannut merkille sanat: "Kuningas päästä jalkaan", joten majesteetillinen ryhti tuli yhdeksi onnettoman hallitsijan pääpiirteeksi, ja juuri majesteetillisuuden ja kurjimman alennustilan ristiriidassa tuli traagillisuus valtavan havainnolliseksi. – Vaikka Leinon Eskokin on tunnustettu erinomaisen eteväksi, olivat vakavat roolit, historialliset hallitsija- ja sankarihahmot sekä karakteeritehtävät uudenaikaisissa probleemidraamoissa hänen varsinainen alansa, ja niiden suorittajana hän oli teatterin suuriarvoisimpia jäseniä.

Kuningas Lear meni seitsemän kertaa peräkkäin – tavallinen suuren menestyksen merkki.

Seuraava uutuus, Hilda Aspin suomentama rva Alfhild Agrellin 3-näytöksinen Thora (Ensam), joka näyteltiin ensi kerran 9/4, oli taas noita ajan probleemi- eli tendenssinäytelmiä, joista vain harvat (niinkuin Noora ja Työmiehen vaimo) herättivät suurempaa myötätuntoa yleisössä. Thora, jonka pääroolit kuitenkin olivat hyvissä käsissä (rva Aspegren Thora, Lindfors Sanden, rva Rautio Yngva, Leino Eksköld), meni vain kaksi kertaa. Bergbom tiesi kyllä edeltäkäsin kuinka vähän nämä kappaleet "vetivät", mutta hän piti velvollisuutenaan tutustuttaa yleisöä – ainakin mahdollisuuden mukaan – uusiin ilmiöihin.

Vähän myöhemmin, 19/4, tuli laatuaan ensimäinen näytäntö puhenäyttämön elämässä, se on jäähyväisnäytäntö "täysinpalvelleelle" näyttelijälle, Ismael Kalliolle, ensimäinen teatterin alkuajan jäsenistä, joka vapaaehtoisesti erosi. Kallio oli jo vanha tullessaan ja nyt hän oli puolivälissä kuudettakymmentä. Uskollisena työntekijänä hän oli esiintynyt noin 100: ssa roolissa, mutta varsinaista menestystä oli hänellä ollut ainoastaan kuvatessaan tyyppejä kansamme alemmista kerroksista. Siten oli hän verraton Eenokkina Kihlauksessa ja Zepeteuksena Nummisuutareissa, ja myöhemmät roolien esittäjät ovat häneltä perineet erinäisiä piirteitä näiden tyyppien näyttämökuvista. Ennen tuloaan oli Kallio jo jäykistynyt kouluopettajan toimessa ja sentähden hän kyllä fantasiassaan kuvitteli itseään traagillisten osien tulkitsijaksi, pystymättä siihen todellisuudessa. Vaikeata oli hänen kuitenkin siinä kohden luopua illusioneistaan ja epäiltävää on, eikö hän mennessäänkin pitänyt itseään väärin ymmärrettynä. Miten lieneekään, antoivat teatterin johtokunta, yleisö ja hänen lähimmät ystävänsä vilpittömän tunnustuksensa näyttelijälle erohetkellä, jolla Kallio viimeisen kerran mehevällä huumorilla näytteli Eenokkia Kiven kuolemattomassa Kihlauksessa.

Toukokuultakin on vielä pari ohjelmistolle uutta kappaletta mainittavana. Toinen oli Salan suomentama E. Labichen 4-näytöksinen huvinäytelmä Perrichonin huvimatka, 7/5. Pääroolit olivat Lindforsilla ja nti Stenbergillä, hra ja rva Perrichon, molemmat oivallisia, nti Asp oli viehättävä Henriette. Näytelmä hullunkurisine kohtauksineen herätti melkoista suosiota. Toinen uutuus oli Hilda Aspin kääntämä R. Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kotikahakka ("Eigensinn"), 14/5, jolla niinikään oli hyvä menestys. Tämä pikku kappale esitettiin yhdessä Mestari Patelinin kanssa, joka oikeastaan on uusintona pidettävä, sillä sisällykseltään se oli sama huvinäytelmä kuin alkuajan "Pekka Patelin", mutta nyt se esitettiin laulukappaleena, varustettuna eri säveltäjäin sävelmillä. Nimirooli oli Valleniuksella, muut seurueen muilla laulukyvyillä.

* * * * *

Näin tämäkin näytäntökausi läheni loppuansa ja kenties olisi se päättynytkin ilman suurempaa loistoa, jollei olisi sattunut olemaan maisteripromotsionikevät. Se antoi Bergbomille erikoisen aiheen kehottaa Ida Aalbergia vierailemaan toukokuun viime päivinä, ja hän tulikin Helsinkiin 19/5. – Ylipäätään taiteilijattaren pitkä Kööpenhaminassaolo ei ollut tuottanut hänelle niin suurta menestystä kuin hän arvattavasti ja syystäkin oli toivonut. Ei toki niin, ettei hänen taidettaan olisi tunnustettu taikka ettei häntä olisi suurella ystävällisyydellä ja kunnioituksella kohdeltu, mutta oli hänen koko ajan täytynyt esiintyä verraten vähäarvoisissa tehtävissä, jotka itse laatunsa kautta estivät häntä saavuttamasta ratkaisevaa voittoa. Ensiksi hän Kasinoteatterissa näytteli naispääosaa silloin ihan uudessa ranskalaisessa muotikappaleessa Jules Claretien Ruhtinas Zilah, sitten hän muutti Dagmarteatteriin ja siellä hän esitti seuraavat roolit: nimiroolin Victorien Sardoun Andreassa; sankarin äidin, Aasen, roolin Ibsenin Peer Gyntissä; nimiroolit Birch-Pfeifferin Jane Eyressä ja Victorien Sardoun Fernandessa; sivuroolin Blumenthalin Isossa kellossa ja niinikään sivuroolin (joskin tärkeän) Octave Feuillet'n Sfinksissä. Vasta 13/5 tapahtuneessa resettinäytännössään taiteilijatar sai esiintyä rooleissa, joiden suoritus merkittiin loistavan voiton nimellä, Mathilde Dumontina Emile de Girardinin näytelmässä Erään naisen rangaistus ja Ofeliana Hamletissa. Sanomalehdet kiittivät yksin suin hänen henkevää, sielukasta, taiteellista, mestarillista, sydäntäkouristavaa näyttelemistään. – Täydellisyyden vuoksi mainittakoon että taiteilijatar, joka Tukholmassa oli näytellyt suomenkielellä, Kristianiassa ja Kööpenhaminassa (tällä näytäntökaudella!) käytti ruotsia.

Helsingissä Ida Aalberg esiintyi seitsemänä iltana erinäisissä loistorooleissaan. Taiteilijatar näytti tyystin, että kokonainen näytäntökausi semmoisessa taide- ja erittäinkin teatterikaupungissa kuin Kööpenhaminassa ei ollut mennyt ohi kehittämättä ja hienontamatta hänen taidettaan, ja yleisö puolestaan osotti että sen ihailu ja kunnioitus olivat entisellään. Ensiksi hän näytteli Homsantuuta Työmiehen vaimossa 23/5.

"Hänen esityksensä", Nervander arvostelee, "oli yhtä suurenmoinen ja sydämeen tunkeva kuin ennen, eikä se kuitenkaan ollut entinen Homsantuu, joka nyt näyttäytyi yleisölle. Se oli uusi luoma, maltillisempi, hillitympi; tunne, ajatus oli keskittynyt katseeseen, joka täysin heijasti, mitä ennen ilmaistiin painokkaalla äänivivahduksella, jyrkemmällä liikunnolla. Mutta mustalaisveri kuohui kuin ennen, ja yleisö, joka täytti teatterin viimeiseen sopukkaan, tervehti kotiin palannutta taiteilijatarta joka näytöksen jälkeen loppumattomilla suosionosotuksilla." – Seuraavat näytännöt olivat: Hamlet 26/5, Romeo ja Julia 28/5, Työmiehen vaimo 29/5, Romeo ja Julia 30/5, Lea ja Kultaristi (kansannäytäntö) l/6 sekä Noora 4/6.

Huolimatta näistä viimeisistä näytännöistä ei tämän näytäntökauden lopputulos voinut olla muuta kuin huono. Näyttääksemme missä oltiin, otamme seuraavat rivit Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille 2/5:

– "Aina marraskuulta olemme hautoneet ajatusta anoa korotettua valtioapua. – Niin, rakas Betty, niin vaikeaa kuin olikin, on meidän täytynyt pyytää suurempaa valtioapua, ja nyt on anomuksemme kaksi kuukautta levännyt senaatin salkuissa ja virunee siellä vielä 1 tai 2 viikkoa. Kuinka vaikea tämä epävarmuus on, sen tiedät kyllä. Emme ole vielä voineet tehdä ainoatakaan palkkasitoumusta, sillä jollemme saa korkeampaa valtioapua, on toimeenpantava ikäviä supistuksia. Tämä vuosi on ollut kovin vaikea, ei ainoastaan aineellisessa suhteessa vaan taiteellisessakin. Ida Aalbergin poissaolo on ollut tuntuva joka suhteessa. Kaarlo oli niin kokonaan häneen keskittänyt taiteellisen ja korkeamman draamallisen toimen, että hänen lähtönsä aiheutti vaikeamman rikkoontumuksen kuin ulkopuolella olevat saattoivat nähdäkään. Hän on luvannut tulla kotiin 18 tai 19 p. toukokuuta; kuinpa hän tekisi niin, mutta ennen kaikkea kuinpa hän jäisi tänne tulevaksi vuodeksi. – Missä teatteri näyttelee syksyllä, sitä emme tiedä, sillä se riippuu Ida Aalbergin täälläolosta ja teatterihuoneen korjauksesta. Jollemme saa korkeampaa valtioapua, emme voi ajatella vanhan Arkadian korjaamista. Uuden rakennuksen aikaansaaminen on jätetty sikseen, näinä vaikeina aikoina olisi semmoinen yritys aivan liian uhkarohkea." – Kirjeessä mainitut epävarmat asiat varmistuivat seuraavalla tavalla. Entisen 24,000 markan valtioavun lisäksi myönnettiin, lukien heinäkuun 1 p: stä 1886, kolmeksi vuodeksi 8,000 mk vuosittain [4,000 mk vähemmän kuin oli pyydetty]. Ida Aalberg tuli niinkuin jo tiedämme kotiin toukokuun loppupuolella, mutta jo sitä ennen luettiin sanomissa, että hän jälleen oli sitoutunut syksyllä näyttelemään Dagmarteatterissa. Mitä vihdoin rakennuspuuhiin tulee, niin päätettiin – riittävää pääomaa kun ei saatu kokoon uutta taloa varten (kts. ylemp. s. 239) – korjauttaa Arkadiateatteri sekä sisältä että ulkoa, jotta sitä vielä voitaisiin tarkotukseensa käyttää. Korjaustöiden kustannusarvio, vapaahra Seb. Gripenbergin ja rakennusmestari K. G. Siveniuksen tekemä, nousi 32,000 markkaan. Mutta eipä tämäkään summa ollut niin mitätön. Sen saamiseksi päätettiin kysyä niiltä, jotka olivat merkinneet osakkeita uutta taloa varten, eivätkö he suostuisi samalla määrällä avustamaan korjaushanketta. Ennen kun tähän oli vastaus tullut, täytyi kuitenkin käydä työhön käsiksi. Korjaustöihin ryhdyttiin näet kesäkuulla.

Tilinpäätös osotti, että vajaus taas oli noussut uhkaavasti. Se teki 19,170:22 mk. Tämä selittää, miksi Emilie Bergbom oli niin huolestunut.

Tänä näytäntökautena annettiin 129 näytäntöä ja niissä: 11 kertaa Viimeinen ponnistus; 10 Kuningas ja katulaulajatar; 9 Ei ole aikaa; 8 Työmiehen vaimo, Kultaristi; 7 Kuningas Lear; 6 Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla; 5 Roinilan talossa, Kylänheittiö, Naiset sotasilla, Hardangerin harjulla; 4 Ultimo, Hamlet, Saituri, Isä ja tytär, Nuorten liitto; 3 Kullervo, Kevään oikkuja, Salamiin kuninkaat, Thora, Kotikahakka, Mestari Patelin, Venetian kauppias, Trubaduri (IV. 1.); 2 Nummisuutarit, Amalia ystävämme, Setä, Sotavanhuksen joulu, Anna Skrifvars, Kihlaus, Parisin veitikka, Onhan pappa sen sallinut, Perrichonin matka, Yhteiskunnan tuet, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia; 1 Ole armelias köyhille, Lea, Lemmenjuoma, Taistelujen väliajalla, Maria Stuart (III, IV), Todelliset naiset.

Näistä 46 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja ohjelmistolle uusia 8.

Mainitsemista ansainnee tässä, että Työmiehen vaimo huhtikuun keskivaiheilla rva Winterhjelmin ruotsintamana esitettiin Tukholman Uudessa teatterissa ja herätti suurta huomiota – "ei kukaan mennyt välinpitämättömänä teatterista". Näytteleminenkin kuuluu olleen erittäin hyvä, vaikka Axel Ahlberg, joka oli käymässä Ruotsissa m.m. nähdäkseen Rossia (hän vieraili jälleen Tukholmassa), kirjoittaa, ettei Topon esittäjä läheskään vetänyt vertoja Rautiolle. Mitä tekijän kykyyn tulee, arvosteltiin hänen seisovan paljo ylempänä ruotsalaisia naiskirjailijoita. – Rva Canth itse oli tähän aikaan kovin masentunut taistelustaan, niinkuin näkyy kirjeestä Emilielle 6/5:

– "Tunsin itseni [edellistä kirjettä kirjoittaessa] niin kuolemaan saakka väsyneeksi, olisin tahtonut vaipua monta syltä maan alle, päästä multaan ijäksi lepoon. Taistelu on ollut niin moninainen, aineellinen ja henkinen, vai kuinka niitä nimittäisin. Murhetta, huolta ja ääretöntä sielun tuskaa! Eikä yhtään rakkautta; kylmyyttä ja vihaa vain. Halveksin itseäni, kun olen niin heikko, mutta minä en sille mitään voi. Minä isoon ja janoon rakkautta, olen kiitollinen kerjäläiselle pienen pienestä ystävällisestä katseesta, itse olen kerjäläinen, hän anoo minulta leipää, minä häneltä lämpimää tunnetta. Mitä välitän menestymisestä Tukholmassa, katkerammin kuin koskaan tunnen nyt, kuinka kaikki siteet minun ja kansalaisteni välillä ovat katkenneet. Ennen kun minulla mitään harrastuksia oli, elin sovussa ja ystävyydessä kaikkien ihmisten kanssa, nautin elämästä ja iloitsin hiljaisissa, rauhallisissa töissä. Mutta harrastuksieni tähden on ystävistä ero tullut. En minä ymmärrä heitä, eivätkä he minua. Mikä minulle on totta, se on heille valhetta, ja päinvastoin. Ellei olisi ihmisiin ollut niin kiintynyt, voisihan ilman heitä tulla toimeen. Ja luultavasti siihen viimein täytyykin tottua, mutta sitä ennen kivistää ja karsii ja repii sydäntä. Elkää minulle naurako, vaikka melkein itse sitä teen lopuksi aina, sitten kun ensin itkulla olen helpottanut mieltäni." – [Lopussa tulee sitten seuraava tunnustus: ] "Ovat ne olleet hyvin ystävällisiä minulle Tukholmassa. Sanomalehtiä olen saanut suuren suuria pakkoja ja telegrammiakin premiäärin jälkeen. Ja onhan se kaikki nyt sentään pienenä lohdutuksena, ja täytyyhän olla." —

XV. Viidestoista näytäntökausi, 1886-87

Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen – rva Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala, Weckman ja Falck – piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.

Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora, Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi). Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!). Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot (matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000 mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.

Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.

Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) —

– "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne. Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien ponnistusten perästä." – Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta, eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.

Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta, jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen (niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu, yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". – Tämä on ilmeisesti jälkikaikua polemiikista,⁷⁷ johon Minna Canth oli joutunut U. S: n kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on näytelmä tekeillä,⁷⁸ ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin kärsivät.

* * * * *

Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. – Syyskauden toimi alkoi Porissa 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä; viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.

Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä – tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja; muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". – Työmiehen vaimo otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta nuhteli ankarasti tekijää. – Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa, että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme, huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka lupaavat hyvää." – Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä parhaimpia." – Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono. Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf, parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat viittaukset." – Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki 1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle taputettu käsiä.

Porista muutettiin Turkuun, jossa annettiin näytäntöjä 10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi, kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin 4-näytöksinen huvinäytelmä Iso kello (Die grosse Glocke) 12/11, jonka esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja Valpuri. – Matkalla Helsinkiin näyteltiin Hämeenlinnassa 16/11 Roinilan talossa.

Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi, olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan, sillä Helsingissä oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen – ensimäinen näytäntö 19/11 – oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti Elfvingille:

– "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja perjantaina Ida Basilier esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti ohjelmistoon. – Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet, se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."

Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. – Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina annettiin Jeannetten häät (Vallenius – Jean), Noita-ampujan toinen näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta – ja ymmärrettävästi huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. – Samoina iltoina taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). – Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin Aleksanterinteatterissa.

Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn näytännöistä kahdella huudahduksella: "Teatterikoulu! – ilman sitä ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" – Oli ensi kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät niin tavallisiksi, – vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne – etupäässä nti Avellan – olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan, jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa eteenpäin – ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. – Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. – Nti Aalbergin vastaus ei ole säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei, kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.

Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin (Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta: "Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden, että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin "Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"), joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.

Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12, mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille (Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?

– "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."

"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."

"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti. Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan, joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia koristuksia y.m.⁷⁹ Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki maalataan siniseen ja valkoiseen."

"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu. Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille kunniaksi ja meille iloksi."

"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko kevääksi – en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden mahdolliseksi!" – Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti toisen, josta otamme seuraavat rivit:

– "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen. Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa, kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun riippuu repertoarin järjestämisestä.⁸⁰ Noin 7 tai 8 p. tammik. on uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua, niin… no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut, kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä, niin kirjoittakaa ainakin milloin luulette pääsevänne tänne. Olisihan hyvä tietää se edes sinnepäin!" – Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun lopulla.

Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt, lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille. Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin U. S: ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: Runeberg, Topelius, Cygnaeus, Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth, sekä ulompana isommassa piirissä nimet: Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing, Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller, Calderon, Holberg, Aeschylos.