Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 14

Näistä 43 kappaleesta oli 17 kotimaista ja 13 uutta.

XIV. Neljästoista näytäntökausi, 1885-86

Kohta sen jälkeen kun näytännöt olivat päättyneet Helsingissä, lähti Bergbom seurueensa kanssa Kuopioon, jonne Minna Canth jälleen oli hankkinut teatteriväelle vapaan matkan kuopiolaisilla höyrylaivoilla. Näytännöt alkoivat siellä 7/6 ja jatkuivat heinäkuun alkuun: viimeinen oli 3/7. Ymmärrettävästi ei kesäkuu Kuopiossakaan ollut suotuisa aika. Täysiä huoneita, se on yli 400 mk tuottavia, oli vain kolme (Työmiehen vaimo – rva Aspegren Homsantuuna, Salamiin kuninkaat ja viime ilta), yli puoleksi täysiä neljä (Murtovarkaus, Kuningas ja katulaulajatar [2 kertaa], Viimeinen ponnistus); ainoa ohjelmistolle uusi kappale, Salan suomentama Scriben 3-näytöksinen huvinäytelmä Naiset sotasilla 29/6 ei vetänyt puoltakaan.

Kiitollisin teatterin vierailusta oli sittenkin Minna Canth, jonka luona Bergbom taas asui. Seurueen lähdettyä hän kirjoitti (21/v):

"Olen Teille niin kiitollinen, Tohtori, niin sanomattoman kiitollinen. Muistatteko, kuinka alakuloinen olin Teidän Kuopioon tullessanne, kuinka väsynyt ja haavoja täynnä. Ja nyt, kuukauden Teidän parissa oltua, kuinka toisin kaikki. Tohtori, kiitän Teitä lastenikin puolesta, sillä Teidän kauttanne he saivat taas reippaan, tervemielisen äidin. – Ja tuo ihmisten ylenkatse, mihin sekin hävisi! Pois vihojen vimmaukset, puhas siunaus sijahan! Nyt rakastan koko maailmaa enemmän kuin koskaan." – Tänä kesänä Bergbom-sisarukset oleskelivat kotimaassa, ja oli Emiliellä huolenaan aivan erikoinen asia, josta hän pääsi vasta elokuulla. Jo edellisenä syksynä oli tieto tullut, että keisari Aleksanteri III perheineen aikoi käydä Suomessa kesällä 1885, jolloin asevelvolliset suomalaiset pataljoonat ensi kerran kokoontuisivat leiriin Lappeenrannalle, ja sen johdosta syntyi ajatus, että Suomen naisten tulisi antamalla joku lahja keisarinnalle ilmisaattaa kansan rakkaus hallitsijaparia kohtaan. Tuuman toteuttamista varten pidettiin Helsingissä 16/3 kokous, johon saapui lähes kaksisataa osanottajaa, ja jossa valtava enemmistö hyväksyi esittelijäsihteerinrouvan M. Ahngerin ehdotuksen, että lahjana annettaisiin soutuvene, varustettuna ja koristettuna lipuilla sekä suomalaiskuosisilla matoilla ja tyynyillä. Samassa valittiin 15-henkinen toimikunta, jolle – Emilie Bergbom puheenjohtajana, rva Jenny Lang sihteerinä ja rva Martha Eneberg rahastonhoitajana – päätöksen toimeenpaneminen uskottiin. Sitte kerättiin koko maan naisten kesken 16,000 mk, enemmän kuin tarvittiin (merkitsijäin luku oli 7,500 ja lahjat vaihtelivat 100 markan ja 10 pennin välillä), ja vene, 27 jalkaa pitkä ja 5,5 leveä, tehtiin keuruulaisen mallin mukaan hra Emil Wegeliuksen johdolla Helsingissä, jossa myöskin enimmäkseen kudottiin ja ommeltiin mitä sen sisustamiseksi tarvittiin, ja käytettiin siihen 21 erilaista suomalaista kuosia.⁷⁰Ida Aalbergille, joka vielä oli ulkomailla ja jota kehotettiin tulemaan kotia ja yhtymään niihin naisiin, jotka muitten puolesta antaisivat veneen keisarinnalle, Emilie kirjoittaa 19/6 valmistuspuuhista:

"Et voi uskoa, kuinka äärettömän paljo puuhaa ja vaivaa minulla on ollut ja on; 20 kertaa päivässä kiukustun tarpeettomasta löyhyydestäni että otin tämän päälleni; kotona meillä istuu 8 ompelijatarta ja kirjaa kolmessa korko-ompelukehyksessä. Sitä paitse ommellaan koruompelusta 7 paikassa. Kunpa kaikki tulisi valmiiksi ja hyväksi. Koko toimikunta on matkustanut tiehensä, paitse [nti] Hilda Wiik (joka on yli kaiken kiitoksen oiva) ja minä. – Rahaa on meillä yltä kyllin. 'Syvät rivit' ovat m.m. lukuisissa ystävällisissä kirjeissä ilmaisseet erinomaisen suurta harrastusta, ja sen tähden olemme valinneet niiden edustajaksi 2 todellista talonpoikaistyttöä. Luultavasti tulee vene maksamaan 12,000 markkaa, mutta sittekin jää meille yli 4,000, jotka aiotaan käyttää hengenpelastuslaitokseksi." – Keisarillisten käynti tapahtui elokuun alussa, ja tulivat he 4/8 Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 ehtoolla, kun korkeat vieraat laivalla palasivat Lauritsalasta, huvimatkalta, vene annettiin keisarinnalle. Se kävi päinsä niin, että yhdeksän suomalaisiin kansallispukuihin puettua naista – peränpitäjänä rva Emilie de Pont jääskeläisessä puvussa sekä soutajina neidit Hanna Andersin uusmaalaisessa, Ida Aalberg hämäläisessä, Ellen v. Troil houtskäriläisessä, Helmi Stenbäck säkyläläisessä, Emmi Cannelin lapväärtiläisessä, Anna Junttila lappalaisessa, Alma Ahnger savolaisessa, Lydia Haaranen karjalaisessa – lähti veneellä rannasta ulompana olevan laivan luokse ja souti, sitte kun rva de Pont oli pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna oli astunut veneeseen, ylhäisen vieraan laiturille. Samana iltana kutsuttiin mainitut naiset teelle keisarillisten luokse, ja siinä tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen hallitsijaparille.

Enempää emme kerro juhlapäivistä Itä-Suomessa eikä seuraavista, jolloin keisarilliset kävivät Helsingissä. Se mitä on mainittu, kuuluu kuitenkin aineeseemme, koska mukana oli Ida Aalberg ja koko puuhan johtajana toimi Emilie Bergbom. – Kun kaikki oli ohi ja onnellisesti päättynyt, Emilie kirjoitti 10/8 Helsingistä Kaarlolle, joka tietääksemme oli kylpemässä Lappeenrannassa, missä sisarukset jonkun aikaa olivat olleet yhdessäkin:

"Et voi uskoa, kuinka suurella mielihyvällä olen syönyt, nukkunut ja toimettomana elostanut nämä kaksi päivää. Julma edesvastuuntunto, joka koko kesän on minua painanut, on nyt poissa, ja minä olen oikein nauttinut siitä. Tuota ikävää tapaturmaa en ole vielä saanut muistostani ja pelkään, että kestää kauan ennen kun kokonaan vapaudun siitä".⁷¹

Seurue kokoontui tällä kertaa Viipuriin, missä ensi näytäntö, Murtovarkaus, annettiin 6/8. Poissa oli Adolf Lindfors, joka kesällä oli lähtenyt opintomatkalle Saksaan (hän tuli kuitenkin ennen syyskuun loppua), ja Ida Aalberg, joka kyllä heinäkuun alussa oli palannut ulkomaanmatkaltaan, mutta siitä huolimatta, noudattaen vastustamatonta halua esiintyä ulkomaalaisen yleisön edessä, oli sitoutunut syyskauden alusta vierailemaan Kööpenhaminan Kasinoteatterissa. Hän lähti siis uudelle matkalle, ilmottamatta milloin hän aikoi palata. Kun ajattelee missä määrin taiteilijatar oli yleisön suosikki ja kuinka suureksi osaksi ohjelmisto nojasi häneen, on helppo ymmärtää että hänen poissaolonsa tuotti melkoista vahinkoa teatterille ja vaikeuksia ohjelmiston järjestämisessä. Se näyttäytyi ei ainoastaan Viipurissa, vaan koko tänä näytäntökautena.

"On ollut suuri virhe", Emilie kirjoittaa 16/9 nti Elfvingille, "että niin pian kun jotain uutta ja etevää on ajateltu, vaali aina on tapahtunut pitämällä häntä [Ida Aalbergia] silmällä. Tästä virheestä saamme nyt kärsiä, mutta onhan toiselta puolen ollut niin luonnollista, että, kun niin erinomainen taiteilijatar on ollut olemassa, etupäässä on huomattu häntä ohjelmistoa määrättäessä. Kovin me kaipaamme häntä, ja kuka tietää kuinka kauan hän viipyy poissa. Jos hänellä on menestystä suuressa maailmassa, niin tietysti sen loisto houkuttelee ja huumaa häntä, sitä enemmän kuin pienet olomme usein tuntuvat hyvin ahtailta ja painavilta." – Useista tulokkaista on tältä vuodelta mainittavana neidit Saimi Svan⁷² ja Olga Finne,⁷³ joita alussa, oppilaitten asemassa kun olivat, ei suurestikaan huomattu, mutta jotka ennen pitkää osottautuivat arvokkaiksi lisävoimiksi. Koulunkäyneinä ja sivistyneinä he muutenkin olivat tervetulleita seurueeseen.

Alku Viipurissa oli huolestuttava. Ensimäisen illan tulo oli 600 mk, toisen (Pukkisen pidot, Ei ole aikaa) 484, kolmannen, jolloin meni Salamiin kuninkaat, 369! Siis ei nousua, vaan alaspäin menoa. Varsinkin oli se tapa, jolla Salamiin kuninkaat vastaanotettiin, omansa masentamaan näyttelijöitä. Vähäinen katsojakunta oli kyllä kiitollinen, mutta ruotsalaisten lehtien kritiikki oli aivan kohtuuton. Se teki, Bergbom kirjoittaa, "viiltävää vääryyttä" etenkin Salalle ja Kaarola Avellanille. Eikä parannusta voitu odottaa, sillä näin syksyn alussa ei saatu tilausta aikaan ja sirkus oli tulossa. Silloin Kaarlo teki "nopsan päätöksen" ja lähti Pietariin, josta oli tullut kehotus teatterille saapua sinne, ja hän sopi siellä että seurue lokakuulla antaisi sarjan näytäntöjä Kononovan salissa, lähellä Nevskin prospektia. Sillä aikaa koetettaisiin saada tilaus toimeen Viipurissa, johon syyskauden loppupuoleksi palattaisiin.

Syyskuun loppupuolella näytännöt Viipurissa toki menestyivät paremmin. Viimeinen ponnistus miellytti melko lailla yleisöä. Lilli Kurikka oli siinä hyvin viehättävä ja Vallenius lauloi oivallisesti. Vielä paremmin onnistui Työmiehen vaimo, joka kaksi iltaa peräkkäin tuotti yli 800 mk. "Suosionosotukset voimakkaat ja vaikutus suuri, vaikkei niin sytyttävä kuin Helsingissä. Kritiikkikin on kiittävä. Esitys ei ole täysin tasaista." Uusi kappale, Hilda Aspin kääntämä Ibsenin Nuorten liitto, näyteltiin ensi kerran 30/9. Viimeinen näytäntö ennen poislähtöä oli 2/10 (Viimeinen ponnistus 3:s kerta).

Pietarissa oli ensi näytäntö, Nummisuutarit, 5/10, mutta ennen kun siksi päästiin oli ikäviä rettelöitä kestettävänä. Arvattavasti säästäväisyydestä lähetettiin teatterin puvusto laivalla Viipurista Pietariin; mutta niin ei olisi pitänyt tehdä. Venäläinen tullitoimisto vaati näet tullia puvuista. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuljettaa puvusto samalla laivalla takaisin Viipuriin ja lähettää se uudestaan Pietariin – rautatiellä. Sitä tietä pääsivät arkut perille ilman tullimaksua. – Paitse tullin kanssa oli teatterilla rettelöitä sensuurin kanssa. Viimeinen ponnistus kiellettiin kokonaan, se kun koski venäläisiä oloja ja olisi voinut loukata orjain vapauttamisesta kärsinyttä aatelistoa! Myöskin Kultaristiä tahdottiin kieltää, sillä siinä Venäjältä palaavat ranskalaiset sotilaat puhuvat venäläisestä pakkasesta, kasakoista ja heidän keihäistään, jota paitse marseljääsi lauletaan. Lopulta annettiin kuitenkin näyttelemislupa, kun "Venäjä" oli muutettu "Espanjaksi", vaaralliset laulut vaihdettu viattomampiin ja kappaleen nimikin muutettu "Kultasormukseksi"! – Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kymmenen, viimeinen oli 24/10. Työmiehen vaimo oli ainoa, joka meni kaksi kertaa. Alussa oli väkeä vähemmän, mutta sitte huoneet parantuivat, niin että päätettiin pienellä voitolla. Tälläkin kertaa venäläiset lehdet kiittivät teatteria, joskin luonnollista on että kaivattiin Ida Aalbergia, joka viime kerralla oli niin suurta huomiota herättänyt. Niin esim. kiittivät "Novosti" ja "Novoje Vremja" Venetian kauppiaan esittämistä: väkijoukkojen liikkeitä ja ryhmitystä näyttämöllä, tarkkaa roolientuntemista ja lausumista sekä näyttelijäin hienoa käytöstapaa. Edellinen lehti antoi suurta tunnustusta Leinolle (Shylock) ja nti Avellanille (Portia). – Pietarissa oli Emilie Bergbomkin mukana, Kaarlon pyynnöstä, – "tiedäthän, kuinka hyödyllinen sinä olet siellä".

Ennen lokakuun loppua oli seurue jälleen Viipurissa ja antoi ensi näytännön 30/10. "On toki pelkurimaista paeta ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen", Kaarlo oli kirjoittanut päättäessään palata sinne. Mutta vaikea aika oli hänellä edessään. Hän kirjoittaa 10/11:

"Rakas sisar! Ei ole täällä ollut iloisia päiviä. Joka hetki on ollut niin täynnä puuhaa ja vastoinkäymistä, että minun on täytynyt todella ponnistaa voimiani pysyäkseni uskaliaana."

Huoneet olivat yhtämittaa huonoja taikka keskinkertaisia, hyviä (700-900 mk) oli vain 6, vaikka näytäntöjä annettiin 23; viimeinen 21/12. Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että ruotsalainen yleisö ei käynyt teatterissa. Niin oli koko ajan laita, mutta kun suomalaisia näyttelijöitä ei oltu nähty Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi pidetyissä arpajaisissa, sanottiin "sosieteetin" oikein päättäneen olla teatterissa käymättä. "Koska ei muutenkaan olisi käyty, niin on se meille yhdentekevää", sanoo siitä Kaarlo, katsoen näyttelijöihin kohdistamaa vaatimusta tulla arpajaisiin sitä naivimmaksi kuin "sosieteetti" ei ollut osottanut mitään myötätuntoa teatterille. Toiselta puolen tämä ei estänyt saman kaupunkilaispiirin sanomia, Östra Finlandia ja varsinkin Viborgs Tidningiä, kohtuuttoman ankarasti arvostelemasta näytäntöjä, mikä tietenkin vaikutti painostavasti näyttelijöihin. Mutta ei ainoastaan nämä paikalliset nurjat olot raskauttaneet ilmaa, vaan oli se muutenkin painostava. Venäläisten sanomalehtien ilkeät hyökkäykset Suomea vastaan olivat tähän aikaan entistä kiihkeämmät, ja yhä jatkuvan kansallisuustaistelun ohella oli erittäin valtiopäivien aikana keväällä ja sen jälkeen eripuraisuus itse suomalaisessa puolueessa alkanut nostaa päätänsä. Jo nyt "nuoret" puuhasivat⁷⁴ uutta sanomalehteä Uuden Suomettaren kilpailijaksi ja vastustajaksi, koska se muka oli liian laimea kieliasiassa (!). Siitä ei vielä tullut mitään, mutta kehitys oli alkanut suuntaan, jonka ilmiöt miten selitettäviä ehkä lienevätkään, kumminkin olivat omansa heikontamaan sitä yhteistuntoa ja – henkeä, joka 1870-luvulla oli saanut suuria [etupäässä suomalaiset koulut ja teatterin] aikaan. Tämän kaiken johdosta Kaarlo, ajatellen teatteria, kirjoittaa (10/11) seuraavat sanat, jotka tosin vain hämärästi ilmaisevat hänen aikeitaan, mutta sitä paremmin kuinka hänen mielensä oli levoton ja kiihtynyt:

"Minä mietin päivät ja yöt mitä meidän on tekeminen, jos tämä jatkuu. Tarmokas askel on välttämätön, mutta onko se mahdollinen, kun puolue on niin alakuloinen kuin se nyt on. Taikka oikeammin, voiko tämä tarmokas askel olla muuta kuin taka-askel oloihin 7 tai 8 vuotta sitten. Ja edelleen mitä on minun tekeminen? Kestääkö vaikealla hetkellä vai luopua juuri sillä hetkellä, kun minä en ole niin välttämätön."

Arvataksemme Bergbom taka-askeleella tarkotti teatterin voimien ja toimen supistamista, syystä kun suomalainen yleisö ei näyttänyt jaksavan kannattaa sitä siinä laajuudessa ja muodossa, johon se oli kehittynyt.

Emilien kirjeistä voisi ottaa paljo samantapaista, sillä useammin kuin veli hän purkaa tuskastunutta sydäntään. Tukalat valtiolliset olot vaivaavat häntä samoin kuin teatterin ahdinko. Kuitenkin jätämme sen sikseen ja merkitsemme vain pari sivuseikkaa: Ruotsalainen teatteri ei myöskään elänyt loistavia päiviä ja sai sitä paitse kokea ankaraa arvostelua omien ystävien puolelta. Nyt kun sillä ei ollut kilpailijaa, sanottiin, se olisi voinut luopua operettiohjelmistostaan. "Ajatteles, teatteri unohti viettää 25-vuotista riemujuhlaansakin – näyteltiin vain 'Pikku pyhimystä' ja 'Kultahämähäkkiä' siinä huoneessa, joka vihittiin jalolle, kauniille, isänmaalle j.n.e. Varmaankaan emme me olisi olleet niin huolimattomia." – Emilien iloksi kenraalikuvernööri oli nyt antanut avustuksensa, 4,000 mk, vapaasti käytettäväksi teatterin hyödyksi. – Mitä ohjelmistoon tulee, oli se Viipurissa kylläkin vaihteleva, sillä tiedämmehän vanhastaan, että harva koko illan kappale maaseutukaupungissa meni useammin kuin 2 kertaa. Ainoa varsinainen uutuus oli A. Wilbrandtin 4-näytöksinen draama Isä ja tytär (Die Tocher des Herrn Fabricius), jonka ensi-ilta oli 4/12. "Itkettiin runsaasti ja myöskin aplodeerattiin. Leino ja Kaarola Avellan onnistuivat hyvin", ja muutkin pitivät paikkansa.⁷⁵ Uudistuksista mainittakoon Saituri, jossa Lindfors suurella menestyksellä esiintyi Harpagonina, ja Kylänheittiö, joka antoi kaksi hyvää huonetta.

"Inez Borg otti", Bergbom kirjoittaa, "Finum Rószina ratkaisevan askeleen eteenpäin taiteilijaurallaan. Hänen näyttelemisessään oli eloa, vauhtia, vaihtelevaisuutta, ilmettä ja, mikä oli enemmän, hän ymmärsi yhdistää eri situatsionit, niin että todellinen kuva syntyi. Hän sai repliikkiaploodin keskellä kohtausta, johon hidas yleisömme harvoin ratkeaa." Rva Rautio Boriskana oli ensi kerralla heikko, mutta toisella toinen ihminen, sangen kunnioitettava; Vallenius ei ollut kiitettävä Göndör Sandorina, mutta lauloi oivallisesti.

Muutoin annettiin kevätkaudelta tuttua, niin Kullervo ja Hamletkin. Kun Shakespearen ijäti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä meni, "ensi rivi loisti täydellisellä poissaolollaan. Se säästää kai itseään, siksi kun – Saimaan rannalla tulee!"

"Sala oli oikein viehättävä Laertes. Rva Rautio on hämmästyttänyt Ofeliallaan. Minä olisin ollut tyytyväisempi, jos hänen Ofeliansa olisi ollut vähemmän onnistunut, mutta itsenäisempi. Nyt oli jäljennös liian orjallinen. Yleisö oli sitä vastoin hyvin 'ylösrakennettu'."

Viimeinen ponnistus tuotti hyviä huoneita, johon sekin vaikutti että inkeriläisiä ja pietarilaisia, kolmattakymmentä henkeä, oli varta vasten tullut sitä katsomaan. Matti Kurikka oli saapuvilla ja huudettiin "asianmukaisesti" esiin. Kun kappale annettiin toistamiseen, sai Vallenius hohtokivillä varustetun sormuksen, samoin kuin rva Rautio (Roinilan talossa) hopeaisen kahvikaluston "muistoksi viipurilaisilta". – Erikoisen mieltymyksen herättivät laulukappaleet, ja Lilli Kurikka tuli oikein yleisön suosikiksi, muita mainitsematta.

Kaarlon kirjeistä merkitsemme vielä, että hän – nyt kun teatterilla oli hyvänlaisia laulukykyjä: Vallenius, Lilli Kurikka, Inez Borg ja Rautio – mietti kotimaisten laulukappalten ottamista ohjelmistoon, se on "yksi vuoroonsa neljältä kotimaiselta (ja qvasikotimaiselta) säveltäjältä: Crusell, Greve, Schantz ja Pacius". Uusia näytelmiä hän sai tavantakaa arvosteltavakseen, vaikkei yksikään näyttäytynyt otolliseksi. Semmoisia oli Matti Kurikan 'Aino', K. Lönnbohmin 'Yhteiskunnan hylkyjä' ("mieltäkiinnittävä, mutta liian lapsellinen rakennukseltaan ja ajatuskulultaan"), K. Brofeldtin 'Epäilijä'⁷⁶ y.m. Nämä samoin kuin useat muut tarjomukset todistavat teatterin virittäneen ennen aavistamattoman yritteliäisyyden kirjailijoissa.

Vaikeuksista huolimatta Bergbom oli kestänyt Viipurissa lähes kolme kuukautta, eikä vajaus sentään ollut tavattoman suuri. Se teki näet 1,146 mk. Emilie ei voinut olla ihmettelemättä veljensä sitkeyttä, mutta ilolla hän vastaanotti hänet ja seurueen jouluksi Helsinkiin, missä näytännöt alkoivat toisena joulupäivänä Venetian kauppiaalla.

Olemme tulleet 1885 vuoden loppuun, vuoden jonka kevätkausi oli teatterin loistokkaimpia, mutta jonka syyskausi jälleen kerran näytti, kuinka kaukana oltiin järkkymättömästä pohjasta. Miten luottavaisia oli oltu kevätpuolella, näkyy siitä että silloin varmemmin kuin koskaan oli suunniteltu uuden talon rakentamista teatterille. Silloin näet, säätykokouksen aikana, oli päätetty perustaa osakeyhtiö tarkotusta varten eikä epäilty että ennen vuoden loppua merkittäisiin 100,000 markkaa, jota vähemmällä pääomalla ei käynyt ryhtyä asiaan. Siinä yleisessä taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna oli toimeenpantu tarkotuksessa että nähtäisiin kuinka Suomen kuvaamataide kuluneena kymmenenä vuotena oli kehittynyt ja edistynyt, oli myöskin näytteillä vapaaherra Seb. Gripenbergin laatimat piirustukset uutta teatterirakennusta varten, mutta eivät ne enemmän kuin julkiset kehotuksetkaan innostaneet yleisöä semmoiseen uhraavaisuuteen kuin tuuman toteuttaminen edellytti. Aika oli yleensä taloudellisestikin huono, jota paitse "puolueen alakuloisuus", josta Bergbom puhuu kirjeessään, tässäkin tuli näkyviin. Osakkeita merkittiin ainoastaan 63,000 markan edestä. Yritys oli selvästi liian aikainen, ja täytymys oli turvata välikeinoon, josta alempana on puhuttava.

Muista seikoista, jotka eivät ole aineellemme vieraita, mainitsemme vielä kaksi. Toinen oli Fritiof Peranderin kuolema, joka odottamatta tapahtui 28/12. Perander, jonka elämäntoimella ajattelijana ja tiedemiehenä ymmärrettävästi ei ollut mitään suoranaista yhteyttä teatterin kanssa, oli kumminkin alusta alkaen taidelaitoksen lähimpiä ystäviä. Jos kenkään niin hän käsitti sen harrastuksia ihanteelliselta ja isänmaalliselta kannalta, ja vaikkei hän varattomana tieteenviljelijänä voinutkaan merkittävämmällä tavalla aineellisesti tukea teatteria, niin on varma että hän – jota sanottiin etevimmäksi kaunopuhujaksemme Fredrik Cygnaeuksen jälkeen – monella syvämietteisellä ja innostuttavalla puheellaan on vahvistanut sitä jaloa ja epäitsekästä henkeä, joka teatterin alkuaikoina elähytti sekä suomalaista näyttelijäseuruetta että sen ystävä- ja kannattajapiiriä. – Toinen seikka koskee Minna Canthia ja välillisesti hänen suhdettaan Suomalaiseen teatteriin. Me tarkotamme kirjailijattaren tänä syksynä tapahtunutta entistä jyrkempää esiintymistä naiskysymyksessä. Kun näet Minna Canth oli julkaissut suurta huomiota herättävän kirjoituksen Valvojassa, ja sen johdosta Finlandissa oli ilmestynyt ankara vastalause, jossa m.m. lausuttiin: "Me, Suomen naiset, emme tahdo että oikeuksiamme puolustetaan kristinuskon, Jumalan ilmotettuun sanaan nojaavien totuuksien kustannuksella", painatti hän samassa lehdessä vieläkin ankaramman vastauksen. Kieltäen vastustajiltaan oikeuden puhua "Suomen naisten" nimessä hän väitti juuri kristinuskon perustotuuksien pakottavan häntä astumaan esiin ja päätti sanoilla: "Teidän, maamme sivistyneitten naisten, ei tarvitse peljätä, että allekirjoittanut vahingoittaa teidän 'hyvää asiaanne', sillä tiemme erkanevat tässä. Te olette vapaat kaikesta edesvastuusta, minä en kuulu teihin." – Bergbom-sisarukset, jotka tunsivat Minnan tulisen luonnon, ymmärsivät paremmin kuin muut tuon sydämenpurkauksen, eikä se siis estänyt heitä lähettämästä hänelle onnentoivotuksensa uudeksi vuodeksi. Siihen Minna vastaa seuraavasti:

"Rakas, hyvä Emilie! Sulin kiitos onnentoivotuksestanne! Se minua niin sanomattomasti ilahdutti, koska se todisti, ettette kumminkaan ole minuun niin kauhistuneita, kuin huhut ovat tänne tahtoneet kertoa. Niin, täytyihän sen kerran räjähtää tuleen, mikä kauan oli kytenyt. Ja että se tapahtui tavalla, joka noin yleistä kauhua herätti, oli toiselta puolen luonnollista, toiselta taas tarpeen. Nyt olen ainakin varma siitä, että luetaan mitä vastedes kirjoitan. – Rauha minulle tähän aikaan olisi sama kuin henkinen kuolema." – Samasta kirjeestä saamme tietää, kuinka häntä tuomittiin, kuinka sanottiin, "ettei muitten kuin katunaisten ja katunaisten vertaisten pitäisi hänen kanssaan seurustella sen jälkeen, kun hän oli Finlandissa julkisesti astunut heidän riviinsä". Sanalla sanoen, Minna Canth oli joutunut mitä katkerimman taistelun kannalle niiden kanssa, joista hänen syytöksensä vallitsevia oloja vastaan olivat enemmän turmiollisia kuin hyödyllisiä. Tässäkin oli kehitys alkanut suuntaan, joka aikaa voittaen niin katkeroitti ja hämmensi Minnan mielen, ettei hän enää osannut erottaa ystäviä vastustajistaan.

Uudenvuoden päivänä vietettiin Kiven muistoa Kullervolla, ja 2/1 meni Roinilan talossa uusien voimien varassa: rva Rautio Anna, Lilli Kurikka Elli, Leino Olli, Alarik Böök Maunu j.n.e. Topeliuksen päivänä näyteltiin Sotavanhuksen joulu, monen vuoden päästä uudistettu Anna Skrifvars ja Kultaristi. Helsinkiläisille uusi kappale tuli vasta 20/1, jolloin annettiin Ibsenin Nuorten liitto. Vasenius (Valvojassa) teki erinäisiä huomautuksia Ahlbergin (Stensgård), Pesosen (Lundestad) ja Salan (Fjeldbo) tapaa vastaan käsittää roolejansa, mutta Lindfors oli hänestä mainio Daniel Hejrenä, Leino täytti kunnialla kamariherra Bratsbergin osan ja samoin nti Stenberg matami Rundholmenin ja Aspegren Aslaksenin; rva Rautio teki Selmasta vähemmän kuin mahdollista olisi ollut. Näytelmä meni kaikkiaan vain neljä kertaa.

Runebergin päivänä oli ohjelma, niinkuin monesti ennenkin, vaihtelevista aineksista kokoonpantu. Ensiksi tuli teatterin johtajan taitavasti järjestämät 14 kuvaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista lausunnan ja laulannan mukana, joka sarja päättyi Maamme-lauluun, suuren runoilijan seppelöityä rintakuvaa ympäröivän kuoron esittämänä, toiseksi Björnsonin Taistelujen väliajalla ja kolmanneksi neljännen näytöksen ensi kuvaelma Trubaduri-oopperasta, rva Emmy Achtén ja A. Ojanperän laulamana. Isänmaalliset kuvaelmat, nuo samat jotka myöhemmin niin monena vuotena uudistettiin, vastaanotettiin innostunein mielin; mutta oikean riemastuksen synnytti rva Achtén esiintyminen, se kun hetkeksi loihti kuulijakunnan takaisin oopperan loistoajan tunnelmaan. Sama oopperakuvaelma uudistettiin vielä kaksi kertaa kevään kuluessa.

Wilbrandtin Isä ja tytär meni ensi kerran Helsingissä 17/2, mutta ei voitu antaa enemmän kuin kaksi kertaa. Eikä kolmannellakaan samallaisella uutuudella, Scriben Naiset sotasilla, ensi kerran Helsingissä 3/3, ollut parempi menestys. Nuorten liitto ja kaksi viimeksi mainittua näytelmää todistivat siis suorastaan Kaarlo Bergbomin ylempänä luetun väitteen oikeaksi, ettei meillä juuri mikään muu menestynyt kuin suuri klassillinen draama taikka kansannäytelmä. Ja kumminkin tunnustettiin esitys hyväksi. Wilbrandtin kappaleessa kunnostivat itseään nti Avellan ja Leino, ja Scriben näytelmässä samat sekä rva Rautio. Viimeisen jälkikappaleena annettiin uudistettuna Kevään oikkuja, jossa nti Olga Finne ensi kerran esiintyi Helsingissä. Jos luultaisiin että teatteri Helsingissä oli tavannut myötätuulta, niin täytyy sanoa että se on erehdys. Täälläkin näyttäytyi yleisö laimeaksi, eikä salonki tahtonut täyttyä. Osaksi kai vaikuttivat tähän ahtaat ajat ylipäätään, mutta enemmän sentään että teatterilla oli vähemmän merkillistä tarjottavana kuin edellisenä näytäntökautena. Bergbom puolestaan ei väsähtänyt. Vuoden alusta hän oli jälleen valmistanut jotakin uutta suurta, joka veti vertoja teatterin entisille loistoteoille. Nyt kun Ida Aalberg oli poissa, hän oli valinnut esitettäväksi Shakespearen Kuningas Learin, jonka mahdollisuus kokonaan riippuu etevästä miehisestä näyttelijästä. Harjotusten aikana Kaarlo yhdessä Leinon, Ahlbergin ja Salan kanssa kävi Pietarissa, missä kappale esitettiin saksalaisessa teatterissa, Ludwig Barnay pääroolissa; Emilie puolestaan puuhasi pukujen y.m. tarpeitten valmistamista. Ensi-ilta tuli sitte 12/3, ja silloin taas täpösen täysi huone ihastuneena mahtavan draaman kunniakkaasta esityksestä purki sydämellisen kiitollisuutensa seurueelle ja sen johtajalle. Voitto oli täydellinen: kritiikki tunnusti yksimielisesti yhtä hyvin näyttämöllepanon kuin näyttelemisen. Nimirooli oli Leinolla, ja ne, jotka tällä kertaa taikka myöhemmin – sillä näytelmä uudistettiin useasti – ovat nähneet hänet Learina, myöntävät, että hän tuskin missään on korkeammalle kohonnut. E. Nervanderin arvostelusta (Finlandissa) otamme seuraavat kohdat:

– Leino suorittaa tehtävänsä suurin piirtein. Kun esirippu nousee, on Learin hovi koolla linnan juhlasalissa. Ruumiillisesti murtumattomana Lear huolimatta 80 ikävuodestaan astuu reippaasti sisään; ainoastaan katse ilmaisee, että vuodet kuitenkin ovat jättäneet jälkiä. Learin olennossa on jotain hermostunutta, levotonta, hänen tunteensa ovat kehinneet silmänräpäyksessä ilmautuvaksi intohimoksi, ja nyt, jakaessaan maatansa lapsilleen, tyydyttävät häntä ainoastaan ylenpalttisimmat lemmensanat tyttäriltä, ja sentähden nyökäyttää hän mielihyvällä päätään vanhempien tytärten imartelulle ja menettää tasapainonsa kun Kordelia kieltäytyy noudattamasta heidän esimerkkiään. Kun sitte Goneril näyttää mitä lajia hänen rakkautensa on, kehittyy Learin mielentila edelleen ja osottautuu Leinon esityksessä onnistuneesti siten, että intohimoisten vihanpurkausten välissä ilmenee enenevä synkkämielisyys, joka m.m. näyttäytyy hänen hajamielisissä vastauksissaan narrin kysymyksiin. Tulee sen jälkeen kohtaus Reganin kanssa, joka täydellisesti murtaa vanhuksen ja heittää hänet ulos syysyön pimeyteen, sateeseen ja myrskyyn. Gonerilin ja Reganin menettelyn aiheuttamissa, kiihkeissä mielenpurkauksissa saattaa tarkoin seurata Leinon näyttelemisen johdonmukaista kehitystä. Alussa on Learin vihassa jotakin, sanoisimmeko, daimonillisesti hurjaa, mutta vähitellen se lauhtuu mitä enemmän mieli synkistyy ja sielunelämä laimentuu, ja vihdoin se kokonaan katoaa.

Ajottainen mielipuolisuus kohtasi Learia. Leinon näytteleminen kohoo tässä semmoiseen totuuteen ja täydellisyyteen, että katsoja syvimmällä mielenkiinnolla seuraa Learin sielunkamppailua, missä muisto Learista, joka oli kuningas, turhaan koettaa murtaa mielipuolisuuden kahleita. Ja kun Lear viimein, hyljätyn Kordelian hoidossa, herää itsetuntoon, silloin on hän ruumiillisestikin vanha. Entinen voima ja joustavuus ovat poissa, ja hänen silmänsä ovat kohtalon iskuista auenneet. Kauniimpia lehtiä, kenties oikea loistokohta Leinon näyttelemisessä on juuri tämä herääminen, niin kauneutta ja totuutta täynnä. Naamioitus on oivallinen ja kaikki niin harkittua ja hienosti suoritettua, että se katoamattomasti kiintyy katsojan mieleen. Learin kohtalo ei ole vielä täysi. Kordeliakin, hyljätty ja takaisin saatu, ryöstetään häneltä, ja hän itse sammuu vähitellen kovasta elämäntaistelustaan. – "Kuningas Learin rooli on nostanut Leinon mukanaan, on tehnyt hänet monessa kohden uudeksi ja kohottanut hänet asteelle, jolta hän jatkuvalla työllä voi kurottaa kätensä korkeimpaan mitä taide tarjoo." – Learin tyttäret olivat neideissä Avellan ja Borg sekä rva Rautiossa saaneet esittäjiä, jotka suuresti vaikuttivat menestykseen. Nti Avellan (Goneril) esittää täydellisesti tämän tarmokkaan naisen, joka ei peräydy rikoksenkaan edestä, kun on kysymyksessä hänen aikeittensa toteuttaminen. Levollinen, tyyni kohtauksissa isän kanssa, intohimoinen Edmundin seurassa, tahdonvoimaa ja ylemmyyttä osottava miestänsä kohtaan, hän näyttäytyy koko ajan valtavassa majesteetillisuudessa isänsä tyttäreksi. – Regankin on isänsä tytär kiihkeään luontoonsa nähden. Nti Borg esittää roolin johdonmukaisesti ja kyvykkäästi. – Rva Raution Kordelia on yksinkertainen ja koruton, mutta sydämellinen, ja mitä edemmäs tullaan sitä todempi ja sielukkaampi on hänen esityksensä. – Narri (Lindfors) osotti etenkin syvää tunnetta. Hän oli 'katkera' narri, jonka rosoisen pinnan alla luonnollinen sydämenlämpö loisti; ehkä hän oli liian alakuloinen, hän olisi tarvinnut enemmän sitä syvää huumoria, joka katkaisee katkerimmankin totuuden kärjen. – Aspegren (Kent) kaipasi alussa ja lopussa ryhtiä ja levollisuutta, mutta valepuvussa hän oli oivallinen. – Sala (Edgar) oli varsinkin etevä kohtauksessa nummella Learin kanssa, jossa hän tekeytyy mielipuoleksi. Esitys oli täydellisesti realistinen ja havainnollinen, parasta mitä näyttelijältä on nähty. – Ahlberg Edmundina sai oikeastaan vain luonteen aistillisen puolen esiin, jota vastoin tämän sankarihahmon mahtavuus ja liukkaus vallanhimossa jäi syrjään. – Muut täyttivät paikkansa ilman erikoista ansiota.