Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 25
Seuraavista kirjeistä – niitä on vielä kuusi, joissa Numers puhuu Elinan surmasta – näkee kuinka uusi laitos edistyi: viimeisen, seitsemännen, kuvaelman hän lähetti luotansa maaliskuun alussa. Tila ei kumminkaan salli tehdä niistä otteita eikä se olekaan välttämätöntä päämääräämme nähden. Osottaaksemme kuinka suuri Bergbomin vaikutus näytelmään oli, riittänee lyhyesti palauttaa mieleen toiminnan kulku valmiissa kappaleessa, semmoisena kuin se on esitetty Suomalaisessa teatterissa ja 1908 painostakin ilmestynyt:
I kuvaelma, Suomelassa. Huhut Laukon väestä tulevat ilmi talon emännän pakinoidessa vieraittensa, rouvien Linnunpään ja Kirveen kanssa.131 Samalla tutustumme Uoleviin Suomelan nuorten lapsuudenystävänä. Klaus Kurkikin käy siellä vieraissa, tuoden kalliita lahjoja ja kihlasormuksen Elinalle, ja kuvaelma päättyy tämän, kansanrunon mukaiseen, huudahdukseen: "Isä – äiti – älkää antako minua Klaus Kurjelle".
II kuv., Vesilahden kirkon sakaristossa. Elinan kevennettyä huolestuneen sydämensä, Kurki, tunnustamatta pahimpaa rikostansa, kullalla ostaa rovastilta synninpäästön, ja vihdoin Kirstikin, ylpeänä ja katumattomana, maksaa syntiensä hinnan. Kun rovasti määrää parannusta saarnaavan kerjäläisen vietäväksi Turun tuomiokapitulin eteen, Kirsti ottaa hänet Vääksyn alustalaisena suojiinsa.
III kuv., Laukon salissa. Pääasiassa sama kuin edellisessä laitoksessa.
IV kuv., Suomelassa. Elinan häät Kurjen kanssa. Piiritanssit. Uolevi vie morsiamen puolesta kukan Kaarina-vainajan haudalle. Kirstikin tulee häihin, Vääksystä nimittäin, johon oli muuttanut, saaden kaikki paitse viattoman Elinan hämilleen. Hän vie Uolevin mukanaan.
V kuv., Vääksyssä. Kirstin puheista Uolevin ja imettäjän kanssa kuullaan, että hän ei ole rauhottunut, ja jälkimäinen ilmaisee hänen viiden kuukauden päästä synnyttävän pojan. Elina tulee vieraisille. Kirsti tekee kaikkensa palauttaakseen Elinan ja Uolevin hellän ystävyyden – hänessä alkaa häämöttää kosto, ja hän päättää, että heidän kolmen yhdessä on matkustaminen Laukkoon. Saarnaajakerjäläinenkin on lähetettävä sinne, ehkä hyvityksenä papille.
VI kuv., Laukon salissa. Rovasti vieraana. Ballaadi Vuorentaan herrasta, joka jalkavaimonsa kanssa poltti puolisonsa, määrää tunnelman. Rovastin lähdettyä Elina menee Uolevin kanssa ajelemaan kuutamossa. Raivoisa vuoropuhelu Kirstin ja Klaun välillä, Kirsti ilmaisee olevansa raskaana,132 ja sytyttää Klaun epäluulon Uolevia ja Elinaa kohtaan. Klaus ratsastaa pappilaan, rovastin edessä on Elina valalla todistava kenen lapsi on, jota hän kantaa.
VII kuv., Elinan huone Laukossa. Kirsti saa kamalilla puheillaan Elinan suunniltaan, jopa hän julkeasti tahtoo ajaa hänet pois Laukosta. Peläten henkeään Elina pyytää Uolevia suojelemaan häntä. Rauhottaen Uolevi sulkee hänet syliinsä. Samassa hetkessä Klaus tulee, Kirsti osottaa hänelle toisiinsa likistyneet, ja Klaus surmaa molemmat. Elinan viimeinen sana ilmaisee Klaulle hänen erehdyksensä, ja Uolevi kutsuu murhaajan Jumalan tuomiolle. Klaus tulee mielipuoleksi. Kerjäläinen lausuu Kirstin ja Klaun tuomion.
Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan. Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden Vääksyyn ja muuttamalla lopun – sekä totta kyllä myöskin keksimällä rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen133 [kerjäläismunkin sijaan] – hän on tehnyt toiminnan kulun luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi; kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.134 Siten Bergbom suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä, sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan – Niilo Salan – ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti, ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä – ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin kärsi oli kansallinen näyttämömme.
Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin, ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen, hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana, Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. – Niin, kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy, Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. – Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p. Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3, Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1 annettiin Numersin hyväksi.135Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen Kesäyön unelma, maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa. Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön unelma meni vain 6 kertaa, – Joulukuulta mainittakoon pari pientä uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin suomentama Marie Barbieri Pikku sisko ja nimettömän laatima Tapanin päivänä, jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä lauluineen, tansseineen y.m.
* * * * *
Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa, lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892 tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän tuskin koskaan ennen oli kokenut – ei ainakaan koskaan yhteen aikaan. Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. – Ne seikat, joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä mitäkin laatua.
Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti 26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä – Suomalaisen teatterin luomisen – tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen nautittavaksi 1892 v: n alusta.136 Tämä julkinen tunnustus tuotti tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi, luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille paljaille. – Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet, että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky kävivät tavan takaa sairaan luona. – Vielä on samalta päivältä ("siltä torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä) mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.
Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m. vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita, joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska, milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen resetti-illakseen,137 annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa sen enempää. – Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan. Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. – Vielä mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus, maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin, ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan. Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".
Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea, Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV: s n.) teosten esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily Hullunkurinen temppu. Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo. Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio – Topias, nti Stenberg – Martta ja Falck – Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä. Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle. Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu, nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat pääroolit uusissa käsissä: Johanna – nti Kunnas, Homsantuu – nti Salin, Risto – Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta, mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin järisyttävä kuin alkuaan.
Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin Maria Stuart, joka Ida Aalberg nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3, mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan, niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla ilmisaattaa tunteitaan – itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. – Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin 5-näytöksinen komedia Koetusten ahjossa (La pierre de touche), meni ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne – Cecilia, Leino – Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin yleisökin käy harvalukuiseksi.
Minkälaiset olot muuten olivat maaliskuulla, näemme seuraavasta otteesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 18/3: "Kiitos lähetyksistäsi eläkekassan arpajaisiin! Olet aina uskollinen ystävämme hädässä ja ilossa. – Muutamia päiviä ennen arpajaisia [5/3] sairastuin äkkiä kovaan kuumeeseen ja vieläkin olen sairas; kuitenkin liikun jo ylhäällä, mutta voimani ovat poissa. Kolme päivää peräkkäin olon koettanut kirjoittaa sinulle, jaksamatta kyhätä muutamia riviä. Kaarlokin on ollut sairas, häntä on ahdistanut kuume, vilutauti ja ääretön väsymys. Et voi uskoa kuinka ikävöimme tämän vaikean vuoden loppua ja kesälepoa; kaikki on niin ikävää ja pimeää, ettei tahdo jaksaa olla olemassa. Ehkä mieleni keventyisi, jos edes jaksaisin ulos raittiiseen ilmaan. Olemme epätietoisia minne lähteä keväällä; ensin ajattelimme Turkua, mutta nyt olemme alkaneet peljätä, että siellä kävisi kerrassaan huonosti ilman Ida Aalbergia. – Olemme varmat siitä että Ida ei tule Turkuun, eikä Lindforsin tauti näy hellittävän, hän on vuoteen omana loppiaisesta saakka." – Luonnollisesti asiat eivät mainittavasti parantuneet huhtikuullakaan, eikä muuta voitu kuin vetää matka-arkut esiin ja lähteä maaseudulle. Muun muassa annettiin kolme kertaa Kuopion takana. Lattu esiintyi nyt Jussilaisena ja onnistui odottamattoman hyvin, osaksi kyllä noudattaen Salan esimerkkiä, mutta enemmän sentään itsenäisesti muodostaen kiitollista tehtävää. Viimeinen näytäntö Helsingissä oli 24/4 (Kansanvihaaja). Olihan se ikävä, että juuri tämän kevätkauden täytyi tulla niin köyhäksi uutuuksien puolesta, mutta ei Bergbom siihen mitään mahtanut. Ja kumminkin sattui juuri nyt, että eräs Ruotsalaisen teatterin ystävä (tri Ernst Lagus) maaliskuun alussa Nya Pressenissä vertaili toisiinsa ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön ohjelmistoa, tullakseen loppupäätelmään, joka oli sangen kunniakas jälkimäiselle:
Ruotsalaisessa teatterissa oli annettu 7 kotimaista kappaletta, jotka oli näytelty 29 kertaa, ja Suomalaisessa 13, jotka oli esitetty 51 kertaa. Kun ruotsalaisella näyttämöllä kaikkiaan oli annettu 31 näytelmää ja suomalaisella 27, tekivät kotimaiset edellisellä 25,6 pros. koko luvusta ja jälkimäisellä 48 pros. Operetteja oli ruotsalaisella näyttämöllä esitetty 7 [Sköna Helena, Niniche, Lilla hertigen y.m.] ja suomalaisella 0. Ruotsalaisessa teatterissa ei oltu näytelty ainoatakaan klassillista kappaletta; suomalaisessa ohjelmistossa tavattiin nimet: Calderon, Shakespeare, Schiller ja Molière, paitse Ibsen ja Björnson.
Muissakin suhteissa, tarkastaja lausuu edelleen, voitaisiin toisiinsa verrata teatterin ohjelmistoa, mutta miten katsookin on Ruotsalainen kaukana toisen perässä. Arvottomampaa ohjelmistoa kuin Ruotsalaisen teatterin tänä vuonna on vaikea ajatella pääkaupungin teatterissa, joka ei vapaaehtoisesti lue itseään toisen luokan teatteriksi. Edelleen myönnettänee, että moni ruotsalaisella näyttämöllä esitetty kappale on sitä laatua, että se ei ole voinut kohottaa siveellisyyttä enemmän kuin taideaistiakaan. – Loppupäätelmä on, että Ruotsalainen teatteri, jos se yhä on olemassa muuna kuin toisen luokan näyttämönä ilman kansallista merkitystä, on ohjelmistoon nähden kokonaan uudistettava.
Minkä tunnustuksen Bergbomille ja hänen työlleen tämä vertailu ja arvostelu sisältää, sen huomaa kun ajattelee mitä hän 1872 oli kirjoittanut Ruotsalaisesta teatterista (kts. I, s. 257). Kun Bergbom silloin ankarasti arvosteli ruotsalaista näyttämöä, oli hän muka haaveilija ja julkea parjaaja; nyt kun hän oli toteuttanut haaveensa ja luonut silloin olemattoman suomalaisen näyttämön, eräs ruotsalaisen puolueen mies itse arvostelee tuota teatteria samoin kuin hän!
Ensiksi Bergbom seurueineen matkusti Tampereelle, jossa 27/4-15/5 annettiin 10 näytäntöä. Ohjelmistosta mainitsemme vain Elinan surman, jossa Kirsti Flemingiä näytteli rva Saimi Järnefelt. Tehtävä oli vaikea nuorelle näyttelijättärelle, joka harvoin oli esiintynyt suuremmissa rooleissa, eikä kumma että hänen esityksensä oli kylmähkö verrattuna Ida Aalbergin tuliseen intohimoon; mutta sittenkin hän osasi vaikuttaa katsojiin ja tyydyttää niitä niin, että kappale (niinkuin ennen on mainittu) toukokuulla meni vielä kuusi kertaa. – Tampereelta teatteri muutti Hämeenlinnaan, ja siellä annettiin 12/5-22/5 kuusi näytäntöä. Täällä kävi Numerskin kerran katsomassa Elinan surmaa; Helsinkiin hän ei ollut tahtonut taikka niinkuin hän kirjeessään sanoo (kts. ylemp. s. 407) "uskaltanut tulla". Bergbom ei enään Hämeenlinnassa ollut koko aikaa mukana, vaan lähti hän 14/5, se on kohta kun näytännöt oli saatu hyvään alkuun, Turun kautta ulkomaanmatkalle, Parisi päämääränään. – Toukokuun viime päivinä palasi seurue vielä Helsinkiin, jossa 26/5-31/5 annettiin kevätkauden kolme viimeistä näytäntöä.
Emilie oli Helsingissä odottanut teatterin takaisin tuloa, mutta jo samana päivänä kun ensimäinen näytäntö annettiin, lähti hänkin Turun tietä ulkomaille. Hän oli iloinen että vapaa aika oli tullut ja toivoi matkasta, jolla tietenkin oli yhtyvä Kaarloon, sekä ruumiillista että henkistä virkistystä.
Tuskin tarvitsemme sanoa, että Suomalainen teatteri ja sen ystävät hyvin muistivat taidelaitoksen tänä vuonna täyttävän toisen vuosikymmenensä ja myöskin pitivät tapauksen viettämistä luonnollisena asiana. Että juhla oli toimeenpantava, olikin jo päätetty ennen kun teatteri lähti kiertomatkalleen, mutta juhlapäiväksi oli valittu 13/10, jolloin ensimäinen näytöntö oli annettu Porissa, eikä 22/5, jolloin teatterin kannatusyhdistys oli perustettu. Jälkimäisenä päivänä seurue oli Hämeenlinnassa ja esitti Elinan surman, ja Helsingissä muistutti sen merkitystä ainoastaan U. S: n pääkirjoitus, jossa luotiin katsaus teatterin vaiheisiin ja arvosteltiin sen vaikutusta kansalliseen sivistyselämään. Sille, joka on tämän kirjan lukenut, kirjoitus ei sisällä mainittavaa uutta, mutta kuitenkin yksi kohta on tähän otettava, syystä kun se koskettelee erästä seikkaa, joka vaatii lähempää selostusta. Suomalaisen teatterin vaikutuksesta lausutaan siinä näet muun muassa seuraavaa:
"Muistellessa miten heikolla kannalla draamallinen kirjallisuutemme oli kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy tunnustaa, että Suomalainen teatteri on saanut suuria aikaan. Missä olisivatkaan Minna Canthin ja G. von Numersin tunnetut ja suositut teokset, jollei olisi ollut taidelaitosta, jossa niitä olisi otettu näyteltäväksi? Erittäinkin jälkimäiseen kirjailijaan nähden, jonka hyväksi nykyään kirjoitetaan Nya Pressenissä siitä tavasta, jolla häntä muka on Suomalaisessa teatterissa kohdeltu, voidaan varmuudella sanoa, että yksikään hänen teoksistaan ei olisi päässyt pöytälaatikkoa edemmäksi, eikä ainakaan yleisön suosioon, jollei Suomalaisen teatterin johtaja olisi ollut avullisena niitten tekemimisessä näyttämölle kelpaaviksi draamoiksi. Jo se kukoistus, jonka draamallinen kirjallisuutemme on saavuttanut, on mahtavasti vaikuttanut kaunokirjallisuuden muihinkin aloihin. Ei ole kiellettävissä, että yhdessä suhteessa karttunut tuotteliaisuus ja suuremmat vaatimukset ovat virvottavana sateena vaikuttaneet esim. novellikirjallisuutemme viime aikoina havaittavaan elpymiseen."
Otteen kolmas lause tarkottaa ikävää selkkausta, joka ei ainoastaan tehnyt loppua Numersin ja Bergbomin yhteistyöstä, vaan muutenkin oli häiritsevä ja kiusallinen. – Jo vuodenvaihteella oli työtoverien välillä syntynyt erimielisyyttä ja väärinkäsityksiä, joiden alkusyytä ei selvästi näe käsillä olevista kirjeistä. Se vain näkyy, että erimielisyys koski Bergbomin osallisuutta Numersin näytelmiin – jälkimäinen kun väittää sen olleen ainoastaan "kriitillistä" laatua – sekä siitä johtuvaa määräämisoikeutta Elinan surmaan. Mitä muutoin kinastuksen ensi jaksoon kuuluu, jätämme sen vähemmän tärkeänä sikseen, varsinkin kun meillä ei ole muita lähteitä kuin Numersin kirjeet. Ne ovat, niinkuin luonnollista on, yksipuolisia, eivätkä anna tietoa siitä mitä Bergbomin kirjeet hänelle sisälsivät.138 Jutun toisen jakson luemme huhtikuulta, jolloin Numers pyysi saada Elinan surman käsikirjoituksen sentähden, että muuan tanskalainen (Åge Meier) tahtoi kääntää näytelmän tanskankielelle ja oli muka tarjonnut siitä runsaan palkkion – "hienointa [finast] olisi johtokunnalta ilman enempää polttaa koko kuitti [se on Numersin oikeudenluovutus!]". Koska pyyntö koski teatterin omistusoikeutta näytelmään, tuli kysymys nyt johtokunnan käsiteltäväksi, ja se ratkaistiin niinkuin nähdään seuraavasta vastauksesta:
"Vaikka Suomalaisen teatterin Johtokunta mielellään olisi suostunut Teidän pyyntöönne saada 'Elinan surma'-näytelmän käsikirjoitus käännettäväksi ja julkaistavaksi tanskankielellä, katsoo Johtokunta kuitenkin, velvollinen kun se on valvomaan Suomalaisen teatterin etua, ettei sen vielä [ännu icke] tule luopua siitä yksinomaisesta omistusoikeudesta kappaleeseen, jonka Te kirjelmällänne 20 p: ltä maaliskuuta olette tälle laitokselle myöntänyt. Niinkuin muistanette kuului tämä kirjelmä seuraavasti":
"'Herra Tri K. Bergbomilta olen tänään vastaanottanut kuusisataa (600) markkaa Suomalaisen teatterin puolesta palkkiona murhenäytelmästä 'Elinan surma', jonka tähden tämä kappale, niin näyttelemisoikeuteen kuin mihinkä muunlaiseen julkaisemiseen nähden tahansa, yksinomaisesti on tämän teatterin oma, siksi kun se siitä toisin päättää – tunnustetaan kiitollisuudella. Suinula, 20 p. maalisk. 1891. Gustaf v. Numers.'" "Jotta kumminkin olisitte vakuutettu siitä että Johtokunnan tarkotus ei lainkaan ole pyytää kohtuutonta voittoa mainitusta omistusoikeudesta, tahtoo Johtokunta täten julkilausua, että Suomalainen teatteri – huolimatta siitä rajattomasta oikeudesta, jonka ylempänä otettu kirjelmä sille antaa – omasta puolestaan Teidän eduksenne luopuu niistä palkkioista, jotka mahdollisesti voidaan saada myymällä näyttelemisoikeus jollekin teatterille taikka kustannusoikeus jollekin kustantajalle. Lisätodistuksena Johtokunnan toivomukseen kykynsä mukaan pitää etuanne silmällä ottaa se muistuttaakseen, että se vapaaehtoisesti toimeenpani sen resettinäytännön, jonka kautta Teidän alkuperäinen palkkionne enennettiin 960 markalla. Helsingissä 11 p. toukok. 1892."
Numers oli tyytymätön tähän vastaukseen ja lähetti sen Nya Pressenille julkaistavaksi. Lehti painattikin asiakirjan ja liitti siihen omasta puolestaan (samoin kuin Päivälehti pari päivää myöhemmin) mietteitä, joiden pääsisällys oli se, että johtokunnalla epäilemättä oli ollut laillinen oikeus kieltää, mutta että sen siveellinen oikeus ehdottomasti oli suostua Numersin pyyntöön, sitä enemmän kun se muka jo oli kappaleella ansainnut kymmeniä tuhansia139 eikä sen painattaminen vieraalla kielellä taikka näytteleminenkään ulkomaalla vahingoittaisi teatteria. Juuri tähän se on kuin U. S. viittaa, mutta asian julkinen käsittely ei rajottunut siihen. Asiaa kosketeltiin vielä Matinkin kirjeessä (29/5), jossa Nya Presseniä ja Päivälehteä vastaan huomautetaan, että Numers ei ollut Elinan surman "yksinomainen tekijä", vaan oli siis eräällä toisellakin miehellä jotakin "sanomista, kun on kysymys kappaleen julkaisemisesta ja kääntämisestä", että johtokunta ainoastaan vastaiseksi oli kieltänyt luopua käsikirjoituksesta sekä että tarkotus ei suinkaan ollut pitää sitä minään salattuna aarteena, vaan on jo keskusteltu kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa näytelmän julkaisemisesta suomenkielellä. Nämä huomautukset saivat Numersin itsensä esiintymään julkisuudessa. Jonkun päivän päästä luettiin Nya Pressenissä Numersin 30/5 laatima, Matille osotettu kirje, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
