Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 26

"Asian aluksi en tunnusta niin mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta 'Elinan surmaan' enkä mihinkään muuhunkaan draamalliseen teokseeni".¹⁴⁰ – "Minun luovutukseni maalisk. 20 p: ltä 1891 koskee ruotsalaista käsikirjoitustani sanasta sanaan sellaisena kuin se silloin luovutettiin, ja kaikkein vähimmin suostun siihen, että se julaistaan painosta siinä kunnossa kuin olen nähnyt sitä näyteltävän Suomalaisessa teatterissa. Siinä oli muutoksia tekstissä, jotka leikkasivat niinkuin soraäänet koko olentoani ja saattoivat minut täyteen raivoon (!)" – Kun tämä hämmästyttävä kirjoitus ilmestyi, oli Bergbom ulkomailla ja riidan jatko jäi välttämättömästi myöhemmäksi. Koska kumminkin lienee asianmukaisinta yhdellä rupeamalla suorittaa tämä ikävä juttu, jatkamme tässä selostusta, joskin se vie meidät kauas muitten tapahtumain edelle.

Semmoisena kuin asia oli ennen Numersin kirjoituksen julkaisemista, olisi se kaikesta päättäen ollut sovitettavissa. Johtokunnan "ei vielä" johtui siitä, ettei se voinut pitää näytelmää loppuunnäyteltynä, vaan katsoi luonnolliseksi velvollisuudekseen lykätä teatterin oikeuden luovuttamisen vastaiseksi, ja Bergbom puolestaan tahtoi, että draama ensiksi julkaistaisiin suomenkielellä semmoisena, joksi se yhteistyön kautta oli muodostunut. Numersin kirjoitus pilasi kokonaan aseman. Jos hän olisi kirjoittanut esim. siihen tapaan, että hän vaati yksinomaista määräämisoikeutta kappaleeseen sentähden että Bergbom ei ollut esiintynyt taikka tahtonut esiintyä tekijänä Numersin rinnalla, vaan jättänyt tälle totta kyllä kunnian, mutta myöskin edesvastuun ja häpeän mahdollisesta epäonnistumisesta, niin olisi ollut vaikea tehdä sitä vastaan mitään pätevää muistutusta. Toista oli kun Numers julkisesti kielsi Bergbomilta kaiken työnosallisuuden, jopa väitti hänen pahasti turmelleen näytelmän tekstiä. Se oli suora, jopa törkeä loukkaus entistä työtoveria ja ystävää kohtaan. – Ymmärtääksemme kuinka Numers saattoi näin kirjoittaa vastoin kaikkea sitä mitä hän ennen oli monta kertaa kirjeissään lausunut, tahdomme jo tähän panna otteen toista vuotta myöhemmästä kirjeestä (28/10 1893):

– "Sanot minun Nya Pressenissä lausuneen, ettei sinulla ole mitään osaa teoksissani. Sitä en ole koskaan tehnyt enkä olisi koskaan voinut sitä tehdä. Päin vastoin olen kaikissa tilaisuuksissa, sekä harvojen että useampien henkilöiden seurassa, jossa kysymys on tullut puheeksi, nimenomaan huomauttanut sinun suuresta osastasi teoksissani ja menestyksessäni. – Nya Pressenissä sanon minä: 'jag erkänner intet medarbetarskap af någon j.n.e.' [en tunnusta mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta] ja muistan kauan miettineeni tavatakseni oikeaa sanaa. Minä ymmärrän sanan niin, että avustaja (medarbetare) on yhtiökumppani, jolla yhtä suuren panoksen takia on yhtä suuri oikeus [kuin toisella yhtiökumppanilla] määrätä teoksen hyvästä ja pahasta sekä silloin myöskin panna nimensä alle ja siten ensi hetkestä vastata siitä, jos se tekee fiaskon taikka ei. – Sitä minä en voi sinulle myöntää, sillä minun mielestäni on minulla suurempi osa." – Jos nyt oletammekin, että Numers sepittäessään kirjoitustaan Mattia vastaan ajatteli niinkuin hän tässä sanoo, niin ymmärrämme toiselta puolen, ettei se mitään vaikuttanut asian menoon. Tavallinen lukija ei voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin ehdottomaksi väitteeksi, että Bergbom ei ollut häntä avustanut vaan päin vastoin pilannut hänen kappalettaan – selitys tuli 17 kuukautta aikansa jälkeen eikä silloinkaan julkisena! Seuraus olikin, että jutun jatko ei vienyt sovintoon.

Syyskuulla Numers kääntyi uudella kirjoituksella johtokunnan puoleen, jossa hän viitaten siihen mitä oli Nya Pressenissä lausunut ja sanoen, että hän oli (vaikkei sitä kirjelmässä sanotakaan) tarkottanut vain yhdeksi vuodeksi luovuttaa oikeutensa teatterille. Tällä kertaa johtokunta vastasi, että se lähettää Numersille hänen alkuperäisen käsikirjoituksensa, mutta ei niitä käsikirjoituksia, jotka olivat syntyneet yhteistyön kautta Bergbomin kanssa. Syynä näiden jälkimäisten pidättämiseen johtokunta (paitse sitä että se viittaa edelliseen kirjelmäänsä) "tahtoo myöskin huomauttaa, että kysymys menneestä keväästä on joutunut uudelle kannalle, joka antaa lisää syytä olla vastaiseksi luopumatta siitä oikeudesta kappaleeseen, joka Suomalaisella teatterilla on. Niinkuin hyvin tiedätte, Bergbom ei ennen ole julkisesti eikä yksityisesti esittänyt persoonallisia vaatimuksia puheenaolevaan näytelmään nähden, mutta sitten kun Te olette katsonut hyväksi loukkaavalla tavalla julkisesti kieltää sen osan, joka hänellä on ollut draaman valmistamisessa, on hän sitä mieltä, että hänen tulee vaatia oikeudelleen tunnustusta ja vastustaa sentähden kappaleen luovuttamista Teille, ennen kun Teidän välillänne syntynyt erimielisyys (kontrovers) on sovittu." Itse riitaan johtokunta ei voinut eikä tahtonut sekaantua, mutta oli päättänyt pitää kiinni teatterin oikeudesta, siksi kun se oli ratkaistu ja määräämisoikeus, mikäli se riippui tekijöistä (författarskapet), oli selvillä.

Tämän mukaan Bergbom toimitti Numersille alkuperäisen käsikirjoituksen, sitten kun hän oli jäljennyttänyt sen (kts. ylemp. s. 407). Nyt koitti näennäinen rauhanaika, jota Numers, niinkuin seuraavasta voi päättää, käytti uudestaan kirjoittaakseen näytelmän. Syksyllä 1893 riita jälleen leimahti tuleen, ja se tapahtui näin. Jo 1892 Numers oli kustannusosakeyhtiö Söderström et kumpp: lle myynyt Elinan surman julkaisemisoikeuden, ja syyskuulla 1893 hän vihdoin lähetti yhtiölle käsikirjoituksen. Kun tämän puolelta tiedusteltiin Suomalaisen teatterin oikeutta teokseen, asia tuli Bergbomin tietoon. Jonkun aikaa sen jälkeen saapui tälle kirje Numersilta, joka nyt oli päällikkönä Lapin asemalla Pohjanmaalla ja joka, peruuttamatta julkista lausuntoaan, uudisti vaatimuksensa, että hänelle annettaisiin takaisin "välikirja", se on että teatteri luovuttaisi oikeutensa Elinan surmaan. Bergbomin vastauksen, jonka alustelma on säilynyt, otamme tähän kokonaisenaan, sillä se tarkottaa suorastaan Numersin kirjoitusta Nya Pressenissä ja nähdään siis siitä mikä Bergbomin kanta oikeastaan oli.

"Rakas veli! Kirjeesi ei ollut odottamaton, sillä Nordmannin [juuri mainitun yhtiön edustajan] käynnin kautta tiesin sen tulevan. Mutta se oli tervetullut, sillä minä toivon yhtä hartaasti kuin koskaan sinä, että tuskallinen erimielisyys välillämme tasotetaan. Jos olisit voinut kirjoittaa vähemmän kiihtyneesti, olisi se ollut vielä tervetulleempi, sillä mitä tyynempiä olemme sitä helpompi on välttää väärinkäsityksiä."

"Joku aika sitte kirjoitit V. Löfgrenille. Hän käsitti kirjeen oikeastaan tarkottavan minua ja antoi minun lukea sen. Eihän se ollut mitään epähienoa? – Kirjeessäsi mainitset – jos oikein käsitän asian – että minä olen antanut aatteita, mutta ettet sinä hyväksynyt repliikkejäni, koska ne olivat 'mahdottomia'. Tämä on lähtökohta, josta alkaen voimme selvittää asian. Sillä välttämätöntä on että me selvitämme sen yleisölle. Sinä valitat että johtokunta on vain kuullut minun selitystäni eikä sinun. Mutta siinä erehdyt. Ei se pyydä parempaa kuin että annat selityksen. Ehdoton lausuntosi Pressenissä valitettavasti ei selitä mitään, sillä se ei koskettele niitä ristiriitaisuuksia, jotka yleisö ja kritiikki on havainnut ja joihin sinun ja minun ystävieni kielittely on saanut niiden kiinnittämään huomionsa. Voit ehkä sanoa että nämä ristiriitaisuudet ovat ainoastaan näennäisiä. Sitä parempi sekä minulle että sinulle. Osota että ne ovat näennäisiä, ja minä tyydyn."

"Tahdon mainita muutamia näistä ristiriitaisuuksista. Selityksesi mukaan Pressenissä sinä et tunnusta mitään työnosallisuutta. Kuinka selität sitte, että olet hyväksynyt kaikki ne kohdat Kuopion takana-kappaleessa, jotka ovat minulta. Tämä ei tarkota suomalaista käännöstä, josta voit sanoa että tahdoit antaa sen [julkisuuteen] semmoisena kuin se oli näytelty Suomalaisessa teatterissa; mutta ruotsalaista käännöstä – siinä käytät, erottamatta omistasi, minun kohtauksiani, motiivejani, repliikkejäni. Eihän ruotsalaisessa käännöksessä ollut mitään pakkoa hyväksyä tätä yhteistyötä minun kanssani, joka nyt näyttää sinusta niin vihattavalta. Siinähän olisit aina vapaasti voinut käyttää omia kohtauksiasi, motiivejasi ja repliikkejäsi – miksi et tehnyt niin? Sinusta ne eivät silloin olleet yhtä 'mahdottomia' kuin nyt. Kirjeessäsi sanoit, että toinen 'puoli' kappaletta Kuopion takana oli minun omaani. Lausunnossasi Pressenissä selitit, että minulla ei ollut siinä mitään osaa. Siinä on ristiriitaisuus, joka vaatii selvitystä. Minä uudistan, kenties on se näennäinen; no hyvä, osota se."

"(Tässä johtuu mieleeni pieni episodi. Ensi näytöksen loppukohtauksessa puhuu Lilli 'eräästä miekkosesta'. Tämän olet ruotsalaisessa käännöksessä – ainakin siinä jonka Arppe antoi, painettua en ole lukenut – olettanut merkitsevän 'en herr Mikkonen'. Tämä naurettava erehdys on ainoastaan siten ollut mahdollinen, että se kohtaus, jossa repliikki tavataan, oli sinulle kokonaan tuntematon. Vähäpätöistä, sanot sinä – minä: mutta valaisevaa)."

"Entäs Elina! Sinä pyydät 'alkuperäisen' käsikirjoituksen. Sinä saat sen. Mutta sinä et käytä sitä, vaan ruotsalaiseen käännökseen, jonka tahdot painattaa, käytät yhä niitä aiheita, jotka minä olen antanut, eikä omiasi. Sinä käytät rouvia, kerjäläistä, rovastia, Vääksynkohtausta, loppua. Näin, vaikka kiellät kaiken yhteistyön. Siinä on ristiriitaisuus. Mahdollisesti näennäinen – osota se."

"Uudistan mitä ennen olen sanonut. Joko on selvitys tapahtuva meidän kauttamme yhteisesti taikka sovinto-oikeuden kautta. Jos pidät edellistä parempana, voisimmehan yhtyä Seinäjoella; sinä tuot kaikki minun kirjeeni, minä sinun kirjeesi sekä käsikirjoitukset. Näiden ainesten pohjalla laadimme yhteisen selvityksen, ja kaikki on kuin ei mitään väärinkäsitystä olisi ollutkaan. Sillä väärinkäsitystähän tässä on olemassa – se on aina ollut vakaumukseni. Sinä sanot sitä päähänpiintymäksi ('fix idé') minussa. Jos niin tahdot, mutta jos tämä 'päähänpiintymä' voidaan haihduttaa sinun antamasi selvityksen kautta, näyttää minusta että sinä vanhan ystävyyden tähden voit siihen suostua."

"Kun tämä selvitys on tapahtunut, saa Suomalaisen teatterin johtokunta hoitaa kaiken muun ja tehdä uuden sopimuksen kanssasi. Minä olen silloin vapaa asiasta enkä aio enään sekaantua siihen. Tuus K. Bergbom."

"J. K. Kirjeessäsi Löfgrenille puhut uusista draamallisista suunnitelmista Ruotsalaista taikka – Suomalaista teatteria varten. Olen sydämellisesti kiitollinen ettet ole sekottanut teatteria siihen vastenmielisyyteen, jota viime aikoina olet tuntenut minua kohtaan. Että olet sydämellisesti tervetullut, jos tulet uutta tuoden, siitä voit olla vakuutettu, olkoon se Tuomas piispa taikka 'Kilttiä tyttöjä'.¹⁴¹ Ja minä lupaan olla varovaisempi hyvää tarkottavassa, mutta ehkä joskus sopimattomassa (malplacerad) avustamisinnossani."

Numers hylkäsi Bergbomin ehdotuksen, sillä hänen mielestään tuottaisi persoonallinen keskustelu Bergbomin ja hänen välillään yhtä vähän tuloksia kuin kompromissista olisi hyötyä. Ja turhaan jatkui sitte vielä kirjeenvaihtoa v: n 1894 alkuun. Kun Numers lopulta lupaa esipuheessa kiittää Bergbomia "kritiikistä", joka tämän puolelta on tullut hänen teostensa osaksi, Bergbom ehdottomasti pyytää siitä päästä. – "Kiitos, josta neuvotellaan, on naurettava ja alentava sekä kiittäjälle että kiitetylle." – "En ole tehnyt mitä olen tehnyt", hän vielä jatkaa, "saadakseni kiitosta – olin kokenut, että kiitos semmoisissa tiloissa tavallisesti jää tulematta. En pyydä kiitosta, vaan totuutta. Enkä ymmärrä kuinka sinä sanot sitä 'fraaseiksi'. Ja totuutta toivon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Erehdyttäviä huhuja on ollut liikkeellä Kuopion takana ja Elinan surma – kappalten synnystä. Sekä sinuun että minuun ovat väärät tiedot heittäneet varjoa. Velvollisuutemme on poistaa erehdys." – Tähänkin Numers vastasi, mutta siitä riittää ottaa sanat: "Minä en ymmärrä sinua, etkä sinä minua" (!) – Julkisuuteen ei tämä riitakysymys enään tullut 1892 v: n jälkeen, eikä Bergbom siis koskaan saanut mitään hyvitystä siitä hänen kirjailija- ja johtajakunnialleen käyvästä loukkauksesta, jota Numersin kirjoitus merkitsi. Että Bergbom ei itse julkisesti esittänyt kantaansa, riippui hänen hieno- ja myötätuntoisuudestaan Numersia kohtaan – sen tietää tämän kirjoittaja, joka ainakin kaksi eri kertaa otti asian puheeksi hänen kanssaan, kysyen, eiköhän se menettely kuitenkin ollut ainoa perille vievä. Ei, hän katsoi julkista väittelyä entisen ystävän kanssa mahdottomaksi, mieluummin hän vaikeni ja antoi ihmisten puhua mitä puhuivat. Edellisestä lukija tietää, että hänellä Numersin kirjeissä olisi ollut todistuksia enemmän kuin tarpeeksi. – Mutta toiselta puolen, kuinka on Numersin käytös selitettävissä? Miksi hän kieltäytyi tunnustamasta sitä "totuutta", jota Bergbom vaati – se on totuutta heidän yhteistyöstään. Numers elää vielä ja olisi siis oikeastaan häneltä itseltään kysyttävä, mutta varmaankin hänen lausuntonsa nyt olisi samanlainen kuin 16-14 vuotta sitten. Sentähden uskallamme lausua ajatuksemme, joka on se, että Numers vilkkaan mielikuvituksen miehenä ei osannut arvostella Bergbomin avustuksen laajuutta ja merkitystä. Kun Bergbom enimmäkseen vain uudestaan sommitteli ja lisäyksillä sekä muodon puolesta täydensi näytelmäluonnoksia, jotka Numers oli pannut alulle, mutta antoi tämän itse neuvojensa mukaan jatkaa työn suoritusta, niin saattoi hän aivan vilpittömästi eläytyä siihen harhaluuloon, että kaikki oli hänen omaansa. Toisin olisi kai ollut, jos hän olisi ollut kehittyneempi taiteilija. Silloin hän arvatenkin olisi paremmin käsittänyt saamansa avustuksen arvon, että se ei ollut pelkkää "kritiikkiä", vaan kokeneen kirjailijan ja runoilijan myötäluomista, jota ilman näytelmät olisivat jääneet vaille sitä aatteellista syventämistä, draamallista suppeutta ja taiteellista pyörentämistä, joka kieltämättä määräsi niiden menestyksen. Tämä selitys on meistä ainoa otollinen, sillä se tekee mahdolliseksi edelleenkin tunnustaa Numersia siksi suoraksi, rehelliseksi, ritarilliseksi luonteeksi, jona olemme hänet aina tunteneet.

Mitä Numersin ja Bergbomin yhteistyöhön tulee, oli se ijäksi mennyttä. Vuosia myöhemmin (4/5 1897) Numers kyllä ehdotti sen uudistamista ("Ei ole hyvä tehdä työtä yksin!"), mutta silloin Bergbom vastasi: "Brändt barn skyr elden!"¹⁴²

Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. – Huhtikuulla Adolf Lindfors oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän – erosi Suomalaisesta teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio kestettävissä. – Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt, luotettava puvustonhoitaja Siina Pastell. Hänelle Bergbom-sisarukset 21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.

Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva Olga Salo (Aalto), nti Mimmi Lähteenoja ja Otto Närhi, jotka kaikki tulivat Aspegrenin seurueesta¹⁴³ ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa ympäristössään.

Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin edellisenä vuonna.

Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa Elinan surma; 8 Työlakko, Maria Stuart; 7 Tapanin päivänä; 6 Elämä on unelma, Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 Nummisuutarit, Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 Ihmisten tähden, Kuopion takana, Kansan vihaaja; 2 Pahassa pulassa, Roinilan talossa, Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana, Rajuilma, Taistelujen välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 Papin perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz, Pikku sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.

Näistä 34 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 8.

XXI. Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93

Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

– "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja riemua. – Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin savessa.¹⁴⁴ – Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat suljetut. – En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä, täsmällisessä repliikinvaihdossa. – Usein olemme olleet kummassakin salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä saman katon alla." – Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

– "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan, minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen! Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin jäähdyttävästi tunteisiini. – Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia, mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." – Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa" Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli käynyt. – Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta, Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa, vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa. Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä, kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä. Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety, Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa. Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen – ainakin näennäisesti – parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. – Juuri Salan tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna. Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan, paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

– "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu – minä ajattelin – 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8 markkaa, minä 12. – Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä tuulella." – "Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman 'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen unohtanut yhden päävaltin – Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi, etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." – Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka idyllimäisesti he kahden elivät:

– "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella, soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin – hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin – kuluvat kutakuinkin hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa. Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch sogar!' – se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua, vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme kotona – klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" – Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U. Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa – ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin, oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S: nlaisen lehden arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi – ja näkyy teatteri kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut "vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt". Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin, kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä, jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan luopuminen – isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa. On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä nyt näyttää mahdottomalta – mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota. Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään nuhteita. Mutta – mahdollisuuden mukaan – tasapuolinen esitys asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli, että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan asia" yhä oli Bergbomin mielessä: