Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 9

Viipurin aika oli monesta syystä vaikea. Oli päätetty että seurue vasta jouluksi palaisi Helsinkiin, mutta Viipurissakaan ei voitu olla kauemmin kuin joulukuun alkuun, sillä siitä ajasta oli teatteri vuokrattu rva Littmarkin seurueelle. Lokakuun lopulla Bergbom kävi Pietarissa tiedustelemassa sopisiko lähteä sinne, mutta mitään varmuutta hän ei voinut saada, vaan jatkettiin neuvotteluja pitkin marraskuuta, siksi kun vihdoin viime hetkessä sopimus ja päätös mennä sinne syntyi. Hän piti matkaa tärkeänä sentähden, että seurue Pietarissa saisi nähdä eteviä näyttelijöitä. Edelleen oli Venetian kauppias valmistuksen alaisena, vaatien pukujen y.m. tähden paljo puuhaa. Ja kaiken päälliseksi Bergbom marraskuun keskivaiheilla oli sairaskin. "Me makasimme vuoteella yhtä aikaa Vilho, Kallio, kapellimestari ja minä", hän kirjoittaa sisarelleen 19/11, "ei koskaan teatteri ole ollut päättömämpänä. Aspegrenkin on sairas, niin että Nyrnbergin nukki on lykätty tuonnemmaksi."

Kaiken mainitun johdosta Emilie on kovin levoton. Hän oli pikimmältään käynyt Viipurissa Kastilian Juannan valmistusten tähden, mutta valittaa ettei saanut olla auttamassa Reginan näyttämöllepanossa ja surkuttelee Kaarloa, hän pelkää Pietarinmatkaa, sillä se voi aiheuttaa vieläkin useampia sairaudentapauksia, hän lähettää milloin mitäkin, teettää uusia pukuja ja tahtoo tulla Viipuriin viikoksi ennen Venetian kauppiaan ensi-iltaa. Mutta jos hän on huolissaan vastoinkäymisistä ja vaikeuksista, on hän myöskin iloinen menestyksestä, koskekoon se teatteria yleensä taikka yksityisiä jäseniä. Sanalla sanoen hänen sielunsa on Viipurissa, vaikka hän ruumiillisesti on Helsingissä. – "Hyvästi nyt, rakas Kaarlo", hän päättää kirjeensä 20/11. "Toivon että tapaamme toisemme keskiviikkona [22/11]; tilaa minulle huone. Jollei kellään ole aikaa tulla vastaanottamaan minua, niin tulen hyvin toimeen yksinkin. Tulen suoraa päätä teatteriin, jos olet niin terve, että olet siellä. Jumalan haltuun, rakas Kaarlo! Oma sisaresi Emilie. – Olen hyvin iloinen, että viipurilaiset ovat olleet niin ystävällisiä Annia kohtaan."

Marraskuun lopulla annettiin m.m. Sirkka (Lindfors – Didier) ja Jane Eyre; mutta l/12 oli Shakespearen Venetian kauppiaan ensi-ilta. Toisen kerran meni sama kappale 4/12, Bergbomin hyväksi, s.o. teatterin "vanhojen velkojen" lyhentämiseksi. Se oli viimeinen näytäntö. – Kaikkiaan annettiin Viipurissa 31 näytäntöä, joista tulot olivat 22,205 mk. Menot nousivat kuitenkin 972 mk korkeammalle.

Pietarissa annettiin 8 näytäntöä, ensimäinen 7/12 ja viimeinen (Leinon hyväksi) 23/12. Seurue esiintyi Kauppapalvelijain klubissa vastaperustetun Pietarilaisen Suomalaisen Seuran nimessä. Seura hankki luvan viranomaisilta, otti tulot, suoritti päiväkustannukset ja piti huolen kaikesta. Kun menot oli maksettu, jätettiin voitto teatterille, kumminkin sillä ehdolla että se mikä nousi yli 400 ruplaa näytännöstä annettaisiin takaisin Seuralle johonkin yleishyvään tarkotukseen käytettäväksi. Tulot olivat niin runsaat, että teatteri todella sai 400 ruplaa kultakin näytännöltä ja että Bergbomilla (vaikka Pietarissa oli ostettu kaikenlaista teatterin tarpeisiin) Helsinkiin tullessaan oli 78 r. 17 k. puhdasta rahaa.

Paitse pienempiä näytelmiä esitettiin Jane Eyre, Noora, Mustalaiset ja Murtovarkaus. Suosiollisia arvosteluja oli m.m. St. Petersburger Heroldissa ja näkee niistä varsinkin Ida Aalbergin herättäneen huomiota. Seuraavissa otteissa lausuu saksalais-venäläinen arvostelija näyttelijättärestämme melkein yhtä ylistäviä sanoja kuin hänestä kirjoitettiin Unkarissa:

"Nti Aalberg", sanotaan lehdessä 17/12, "on traagillinen rakastajatar ensi arvoluokkaa. Hän voi viehättää sinua ja voi saada sinut kauhistumaan, niin, hän voi herättää meissä suurinta vastenmielisyyttä, mutta hän ei voi koskaan jättää sinua hetkeksikään ynseäksi." – Puhuttuansa neiti Aalbergin ulkomuodosta ja hänen virheistään, joihin näyttelijättären nuoruus on pääsyynä, arvostelija jatkaa: "Kun nti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuvan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: nti Aalbergilla on sitä liian paljo, ja se on sangen vaarallista, jollei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkain on joka jäntere, joka veren pisara kovimmassa pinnistyksessä, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, mutta sanasta sanaankin. – Mihinkä semmoinen kiihtyminen lopulta johtaa? – Vaan en tahdo olla paha enkä myöskään imarrella. Nämä puutteet on aika, opinto, koulu ja ennen kaikkea – kärsivällisyys tasottava ja poistava, puhdas kulta välkkyy kumminkin aina näkyviin. Hän voi myös olla leppeämpi, levollisempi, vieläpä ilkamoinenkin, niinkuin Wilbrandtin komediassa 'Ensi lempi', jossa hän näytteli mestarillisesti. Kaikissa tapauksissa on hyvin ilahduttavaa, että nti Aalbergissa olemme havainneet taiteilijan, jossa hienon hieno runollinen aisti ja vakaa taiteilijan pyrintö ovat yhdistyneet semmoiseen tahdon voimaan, jota harvoin tavataan, ja vielä harvemmin tavattavaan kykyyn. Ja kun nti Aalberg on oppinut täydellisesti hallitsemaan niitä eteviä lahjoja, joita hänellä on, ja sitä meidän ei tarvinne kauan odottaa, on Suomen runotar laskeva seppeleen hänen, Suomenmaan ensimäisen suuren näyttelijättären päähän."

Nähtyänsä Nooran kirjoittaa sama arvostelija 20/12: "Mitä tulee nti Ida Aalbergin käsitykseen Noorasta, niin täytyy meidän heti muuttaa ensimäinen Jane Eyren johdosta kirjoittamamme arvostelu; hänen Nooransa pakottaa meitä suoraan tunnustukseen ja teeskentelemättömään ihmettelemiseen. Niin johdonmukaista ja todella luonnollista luonnekuvausta, sellaista hienoutta erityiskohdissa voi ainoastaan taiteilija saada toimeen, jolla on hehkuva nero ja tarkan tarkka ymmärrys, ja meidän täytyy nyt peruuttaa se moite, jonka teimme hänen taiteellisesta maltinpuutteestaan; selvään näki, että hän ohjasi jokaista kohtaa, joka eri värettä Nooran luonteessa." – Arvostelija tarkastaa sen jälkeen nti Aalbergin näyttelemistä alusta loppuun ja sanoo, että sille, joka osaa niin näytellä, ei! ei näytellä, vaan elää näyttämöllä, sille voi näyttämötaide uskoa vaikeimmat tehtävät. Muutamien pienempien muistutuksien jälkeen hän lopuksi onnittelee tri Bergbomia, että hänellä on seurueessaan niin arvokas kyky, jota ei ainoastaan jokainen teatteri, vaan jokainen kansa kadehtii häneltä.

Bergbomilta ei ole kirjeitä, joissa puhutaan Pietarin matkasta, sillä Emilie oli alussa siellä mukana. Sitä vastoin jälkimäinen kirjoittaa siitä nti Elfvingille: – "Oletko nähnyt ja kuullut kuinka suuri menestys teatterilla oli Pietarissa? Taloudellisesti matka päättyi oivallisesti, ja tunnustus, jonka saimme, oli erinomainen. Eräs venäläinen lehti kehotti Pietarin kaikkia taiteilijoita tutkimaan suomalaista näyttämöä, eritoten naisia, ei ainoastaan heidän kykynsä tähden, vaan myöskin heidän erinomaisen sivistyneen esiintymistapansa tähden! Vaikeaa siellä kuitenkin oli kurjan näyttämön vuoksi. Sitäkin kurjemmat olivat pukuhuoneet y.m., mutta salonki oli kaunis ja suuri. Menot olivat kuulumattoman suuret, mutta kun tulot olivat hyvät, niin se ei haitannut." – Onhan menestys aina ilahduttava, mutta nyt niinkuin ainakin se oli kalliisti maksettava suruilla ja huolilla. Sen näemme seuraavista otteista Emilien kirjeistä, jotka tavan mukaan käsittelevät teatteri-, yleisiä ja yksityisiä asioita sekaisin:

(22/11). "Viikingit ja svekomaanit yleensä tekevät kuulumattomia ponnistuksia, ja minun täytyy tunnustaa että olen hyvin levoton.⁴⁷ Onnistuvatko he nyt tuhota sen alun sivistykseen ja kulttuuriin, jonka me toiset sanomattomalla vaivalla ja uhrautuvalla, rakkauden innostamalla työllä olemme saaneet toimeen? Kasvu on vielä heikko ja on helposti tallattavissa: suojatkoon sitä Jumalan varjeleva käsi ja antakoon hän meille voimaa ja rohkeutta jatkaa vaikeaa taistelua. Tiedätkös tavasta valtaa minut oikea tuska ja epätoivo ajatellessa, että kaikki tämä työ kenties on ollut turha. – Ylistyslaulut Lagerborgin muistolle ovat suuresti huvittaneet minua. – Samat henkilöt, jotka ovat laulaneet hänen kunniaansa pilviin asti, puuhaavat samalla aikaa kaikin voimin tehdäkseen tyhjäksi hänen elämäntyönsä – Dagbladin! Muuta hän ei ole saanut aikaan ja kurjaa on, että sen oma ystäväpiiri katsoo tarpeelliseksi tehdä voitavansa saadakseen toisen lehden sijaan, missä siis on hänen suuruutensa?"

(Uudenvuodenaattona). "Rakas Betty! Kiitos, rakas uskollinen ystäväni, kaikesta ystävyydestä ja hellyydestä tänä vanhana vuotena. Muutamien tuntien päästä se iloineen ja suruineen kaatuu hautaansa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä lukuisampia tuntuvat jälkimäiset olevan, mutta se kai tulee siitä, että ne tulevat yhä raskaammiksi kantaa, sitte kun nuoruuden kevyt mieli ja valoisat toiveet ovat hävinneet." – "Vanha vuosi on meillä päättynyt hyvin huolestuttavasti! Kaarlo on koko syksyn ollut huononlainen ja Pietarista hän palasi lauantaina, ennen jouluaattoa, niin sairaana, että hän siitä asti on maannut. Omin voimin hän tosin tuli kotiin, mutta sen jälkeen hän ei ole voinut liikuttaa jalkojaan, ne ovat aivan hervottomat reumatismista. Eilen hän oli vähän parempi ja koetti liikuttaa niitä, mutta tänään hän on taas huonompi. Hän käyttää hieromista ja lämpimiä kylpyjä, mutta saadakseen hänet vuoteelta, täytyy meillä olla kolme miestä apuna. Hän on toki jotenkin hyvällä tuulella ja alistuvainen, mutta ymmärräthän kuinka epätoivoinen asema on. Viipurissa Böök alkoi sylkeä verta, mutta hän ei välittänyt siitä vaan oli liikkeellä, eikä lääkärikään siellä, paha kyllä, varottanut häntä. Verisuoni oli puhjennut, ja kun tulimme Pietariin kutsuimme tri Collanin, joka käski hänen olla mahdollisimman varovainen ja liikkumatta. Emme vielä tiedä, milloin hän voi esiintyä. Työ on seisahduksissa: Ahlbergin poissaolon tähden meni syksy niiden harjottamiseen, joiden täytyi ottaa hänen roolinsa. Nyt taas Böökin sairaus on estämässä työtä. Et voi ajatella kuinka pimeältä ja vaikealta kaikki näyttää. On kyllä väärin että näin vaikeroin suurista huolistamme, mutta olen niin kerrassaan alakuloinen, etten voi muuta. Vilho on yhä edelleen sairas eikä koskaan parane; hän on esiintynyt kolme kertaa tänä vuonna!" – (5/1). "Bettyseni! Kaarlo on tänään vähän parempi. Sitte kun viimeksi kirjoitin, on reumatismi noussut korviin asti, niin että hän ei ole voinut kääntää taikka liikuttaa päätään; toinen käsivarsi ja käsi ovat myöskin olleet kokonaan taudin vallassa. Nyt on pakotus vähennyt, ja hän tuntee voivansa paremmin. Kiitos ystävällisyydestäsi ajatella arpajaisia, mutta älä ryhdy siihen tänä vuonna. Teatterilla on vielä noin 20.000 mk viimeksi kerättyjä rahoja, siis täytyy sen tulla toimeen tämä vuosi ja tulevakin. Kaarloa varten yksityisesti ei käy laatuun, hän ei tahdo eikä voi vastaanottaa mitään semmoista. Kiitos kuitenkin, oma ystäväni, että aina ajattelet meitä." – Kuinka kauan Kaarlo makasi sairaana, sitä emme tarkoin tiedä. Vasta lähes kolme kuukautta myöhemmin (25/3) kirjoittaa Emilie: "Kaarlo on joka päivä liikkeellä ja johtaa työtä teatterissa. Tosin hän on vielä heikko, jalat ovat raskaat ja kädet kankeat ja taipumattomat, mutta tuskin voikaan toivoa, että hän tulee oikein terveeksi, ennen kun saamme kesälämpöä." Tästä päättäen oli tauti kestänyt kolmatta kuukautta. Siitä huolimatta olivat näytännöt seuranneet toinen toistaan tasaisessa jonossa, siitä saakka kun toisena joulupäivänä oli alotettu Sirkalla.

Tammikuulla⁴⁸ esitettiin kaksi helsinkiläisille uutta kappaletta, nimittäin Leonarda kolme kertaa (10/1-14/1) ja Kastilian Juanna kuusi kertaa (24/1-4/2). Björnsonin etevä uudenaikainen draama ei Helsingissäkään saavuttanut sitä tunnustusta yleisön puolelta minkä se olisi ansainnut. Syy kai oli sama kuin Tukholmassa (kats. ylemp. s. 6), että se on liian hieno suurelle yleisölle. Esitystä ei kuitenkaan sovi syyttää, sillä se oli hyvä. Erittäin ovat mainittavat nti Avellan nimiroolissa ja nti Aaltola, joka Oogotina ensi kerran ja odottamattoman hyvästi näytteli suurempaa osaa. Kahta vertaa paremmin menestyi intohimoinen espanjalainen draama. Ei suinkaan sentähden että se olisi ollut runollisesti etevämpi, vaan sentähden että sen romanttis-historiallinen tausta ja asu, kaukainen etelämainen elämä jyrkkine ristiriitoineen, puettuna mitä taidokkaimpaan, jännittävään toimintaan, olivat paljo enemmän omansa herättämään tavallisen katsojakunnan mielenkiintoa. Sen lisäksi pääosa tarjosi nti Aalbergille, joka esitti sen mestarillisesti, tilaisuutta osottaa uusia puolia luontaisesta kyvystään kuvata rajatonta intohimoa ja voimakkaita mielenkäänteitä.

Helmikuulla tuli ensin Valapatto, jossa Leino oli astunut Vilhon sijaan ja näytteli sangen etevästi Mathias Fernerin, ja sen jälkeen 14/2 uusi kappale, N. Salon suomentama rva A. Ch. Edgrenin 3-näytöksinen Keijukainen. Samoin kuin Noorassa, kuvataan siinäkin miten perhosluontoinen rouva herää vakavampaan elämänkäsitykseen, joskin sentään lähemmin liittyäkseen mieheensä eikä lähteäkseen kotoa. Nti Aalberg oli oivallinen pääosassa, samoin kuin Avellan kreivinnana, ja muutkin täyttivät paikkansa, ja yhteisnäytteleminen oli vallan hyvä, mutta kuitenkin meni näytelmä vain kolme kertaa – vähäinen tulos paljosta vaivasta. Seuraavina viikkoina esitettiin Murtovarkaus kaksi ja Regina von Emmeritz neljä kertaa, joista näytännöistä mainittakoon, että edellisen ohella Filip Försten (21/2) suoritti erinäisiä laulunumeroita sekä että jälkimäisen ensimäinen näytäntö (2/3) annettiin Ida Aalbergin hyväksi ja senvuoksi oli laadultaan juhlantapainen. Silloin luultavasti Z. Topeliuksessa heräsi ajatus, joka tuli ilmi pari viikkoa myöhemmin (18/3) kun Minna Canthin uutta näytelmää näyteltiin kolmatta kertaa. Sinä iltana näet Reginan tekijä antoi nti Aalbergille muistolahjan, kultaisen kruununmuotoisen rintakoristeen, johon oli sovitettu miekka kaiverrettuine kirjoituksineen: "Ruhtinatar Reginalle" – runoilijan kiitos siitä taiteellisesta tavasta, millä näyttelijätär oli tulkinnut hänen luomansa. – Toinen resetti-ilta oli 9/3 Vilholla, jonka, lääkärin neuvosta, oli lähteminen Görbersdorfiin, tuonne rintatautisten tunnettuun parantolaan. Itse hän ei kuitenkaan kyennyt esiintymään. Ohjelmassa oli m.m. Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa, ja siinä näytteli ensi kerran suurempaa koomillista roolia Adolf Lindfors, joka oli Vilholta perivä muutkin sentapaiset tehtävät. "Hän onnistui hyvin, ja yleisö, joka tuskin hetkeäkään taisi nauruansa pidätellä, osotti mieltymystään huutamalla hänet useampia kertoja esille joka näytöksen jälkeen" (U. S.).

Jo seurueen ollessa Kuopiossa oli Minna Canthin uutta näytelmää Roinilan talossa ruvettu harjottamaan, mutta työ jäi silloin keskeneräiseksi, syystä kun teosta vielä oli korjattava. Lokakuun 18 p. tekijä kirjoittaa Bergbomille: "Vihdoin ja viimein olen saanut vähän rakkauden kuohua Annalle ja Maunolle", ja hän lähettää käsikirjoituksen. Mutta ei näytelmää esitetty Viipurissakaan, missä teatteri oli siihen aikaan, vaan tuli ensi-ilta vasta Helsingissä 14/3. Murtovarkauden herättämä mieltymys sai yleisön uteliaisuudella odottamaan tätä uutta kansannäytelmää, ja ilolla se havaitsi siinä saman raikkaan maalaisilman kuin edellisessä. Näyttelemistä sanottiin hyväksi ja sujuvaksi, vaikkei kaikki esiintyjät olleetkaan yhtä tyydyttäviä. Böök, joka pitkän ajan päästä jälleen kykeni näyttämölle, oli kerrassaan etevä uljaana pohjalaisena, Maunona, nti Hacklin niinikään viehättävä Ellinä ja nti Stenberg hyvä Leenana; sitä vastoin Ida Aalberg "ei ollut oikealla alallaan" Annana eikä rva Aspegren oikein luonnistunut Sannana. – Tekijä saattoi kuitenkin olla tyytyväinen ei ainoastaan näyttämölliseen menestykseen, sillä kappale meni keväällä kaikkiaan viisi kertaa, vaan rahalliseenkin. Teatterilta Minna Canth sai 300 mk ja sen lisäksi Suomalaisen Seuran palkinnon 640 mk parhaimmasta tällä näytäntökaudella esitetystä suomalaisesta alkuteoksesta, jonka palkintotuomarit (F. Perander, B. F. Godenhjelm, E. Aspelin, K. Bergbom ja V. Löfgren) yksimielisesti hänelle määräsivät. Kirjeessä Bergbomille 11/5 rva Canth pukee kiitoksensa näihin sydämellisiin sanoihin:

"Mitä sanoisin, hyvä Tohtori, rahalahjoista, jotka minulle lähetitte? Olen niin hämilläni, etten osaa sanoa yhtään mitään. Tuo suuri menestys hämmästyttää minua, melkein pelkään sen seurauksia. Hartaimmat kiitokseni, hyvä Tohtori! Jos edespäin voisin jotakin parempaa toimeen saada, kuinka onnellinen silloin olisin."

Huhtikuulla tuli toisia uutuuksia. Kuopiosta peräisin oli samoin kuin edellinen näytelmä, 1-näytöksinen huvinäytelmä Tätä nykyä, jonka tekijä oli Pio Talmaa (rva Elisabeth Stenius). Painamatta jäänyt kyhäelmä oli aineensa puolesta kylläkin harvinainen, siinä kun kosketeltiin ajan puolueriitoja. Kesällä kerääntyy maalaiskartanoon sukulaisia, joista yksi, pohjalainen maisteri, on ankara, oikea K.P.T-läinen fennomaani, toinen, liberaalinen tohtori, on puhdasverinen dagbladilainen, kolmas, vastaleivottu ylioppilas, mitä kiivain viikinki j.n.e. Nämä törmäävät toisiansa vastaan, jopa niin tulisesti että pohjalainen läimäyttää uusmaalaista serkkuaan korvalle, mutta kaikki päättyy vihdoin rauhaan, ja fennomaaninen maisteri saa talon tyttären omakseen. Kappaleen juoni oli yksinkertainen ja puolueolojen kuvaus viatonta laatua, mutta vaikkei tekijä pyrkinyt korkealle eikä syvälle, olivat katsojat toki huvitettuja. Ennen muita kiitettiin Weckmania keltanokkana ja Salaa liberaalina. Pikku näytelmä meni kolme kertaa.

Uusi Helsingissä oli myöskin 13/4 ensi kerran esitetty Venetian kauppias. Tämä toinen Shakespearen näytelmä suomalaisella näyttämöllä herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin Romeo ja Julia kaksi vuotta ennen; se meni neljä kertaa peräkkäin. Menestys riippui tällä kertaa paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämöllepanosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta. Karnevaliyö gondoleineen, serenadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtaus Belmontin puistossa, Portian juhlasali j.n.e. antoivat laitoksiin nähden enemmän kuin oli osattu odottaa. Yksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Leino oli voimakas ja luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa. Esityksen huippukohdat olivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. Niissä Leino merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkotus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen. Nti Avellanin Portia oli yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni kuuluville. Muista ansaitsevat mainitsemista Böök suruttomana, ritarillisena Bassaniona ja Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona.

Saman kuun lopulla oli vielä kotimainen premiääri, kun 25/4 näyteltiin E. I. Roinin 3-näytöksinen draama Valansa rikkojat. Ensi-iltana oli huone täysi ja katsojat hyvin suosiollisia, mutta kahtena seuraavana oli yleisö vähälukuinen ja laimea. Itse asiassa kypsymätön nuoruuden teos ei ansainnutkaan sitä kiitosta, jonka ystäväkritiikki sille ensi hetkellä soi. Jos tekijä olisi tyytynyt alkuaiheeseensa, jona kai on pidettävä Savon jääkärien kapinoiminen lakkaamattoman peräytymisen johdosta 1808-09 vuoden sodassa, niin hän ehkä olisi saanut eheää ja vaikuttavaa aikaan, mutta kun hän yhdisti siihen Sprengtportenilaisen aatteen ja ennenaikaisia yhteiskunnallisia harrastuksia puhumatta liian monesta lemmenjutusta, tuli kokonaisuus kovin sekavaksi. Vaikka Bergbom tyystin huomasi kappaleen heikot puolet, pani hän paljon huolta ja vaivaa sen esittämiseen, siten kehottaakseen tekijää jatkamaan. Roinin draamallinen tuotanto päättyi kuitenkin siihen.

Vapunpäivänä Anni Hacklin lauloi viimeisen kerran Laululintusena ja Saimaan rannalla ja 4/5 suosittu näyttelijätär esiintyi viimeisen kerran – Ellinä Roinilan talossa – s.o. viimeisen kerran teatterin jäsenenä. Huone oli täpösen täynnä, ja suosionosotukset mitä lämpimimpiä, niin teatterissa ja niin myöhemmin nti Hacklinin kunniaksi toimeenpannuilla illallisilla. Kohoamatta korkeampaan taiteellisuuteen oli nuori näyttelijätär luonnollisen raikkaalla, miellyttävällä esiintymisellään ja laulullaan herättänyt vilpittömän myötätunnon yleisössä, niin että se kaipaus, jolla nähtiin hänen eroavan, oli täysin teeskentelemätön. – Tuskin viikkoa myöhemmin oli näytäntökauden viimeinen ensi-ilta: 11/5 näyteltiin K. W. Järnefeltin suomentama E. Scriben 5-näytöksinen draama Adrienne Lecouvreur, jonka nimiosa tarjoaa mainion tehtävän murhenäytelmä-näyttelijättärelle – meillä Ida Aalbergille. Nuori tragediennemme kyllä ei luonut onnettomasta Adriennestä täysin ranskalaista, mutta silti ei suinkaan vähemmän inhimillistä kuvaa.

Hän viehätti katsojaa, tämän kirjan tekijä arvosteli Valvojassa, ensiksikin neidollisella ja henkisellä ylevyydellä, joka yhdistettynä mitä arvokkaimpaan ulkonaiseen käytökseen erotti tämän rokokooajan näyttelijättären ympäristöstään, ja toiseksi ilmaisemalla hehkuvaa rakkauttaan sillä salaperäisellä sulolla ja naivisella hillitsemättömyydellä, jotka ovat ensi lemmen tunnusmerkkejä. Neljännessä näytöksessä, missä Adriennen tulee lausumalla Racinen säkeet ikäänkuin murskata kilpailijansa, hän myöskin vaikutti tunteen totuudella, mutta ei siten että hän olisi tavotellut sankarimaisuutta (jota kai runoilija on tarkottanut), vaan niin että väkisin hillitty itku värisytti hänen ääntänsä. Koko vaikean viidennen näytöksen nti Aalberg suoritti ihmeellisen kauniisti. Kuolemankohtauksen eri käänteet, myrkyn synnyttämä sekaannus ajatuksissa hurjaan mielipuolisuuteen saakka, selviäminen siitä ja ruumiinvoimien ja elämän sammuminen tulisissa tuskissa kuvattiin liikuttavan todellisesti ja taiteellisen eheästi ja niin että henkinen tuska aina oli pääasiana. Korkeimmalta kannalta arvostellen saattoi kai muistuttaa, että kokonaisuudelta puuttui tyyliä, joka aina pitää yleisluonnetta silmällä. Se johtui siitä että näyttelijättärestä joka yksityiskohdan todellisuus oli yhtä tärkeä, mutta täyttäen taiturimaisen tehtävän – sillä semmoinen tämä Rachelille kirjoitettu rooli on – sydämensä hehkulla, hän teki enemmän kuin moni maailmankuulu näyttelijätär on tehnyt. Ida Aalberg näytteli roolin siihen tapaan kuin aikoinaan rva Emmy Achté Leonoran Trubadurissa (kts. II s. 161). – Näytelmän loistavaan menestykseen myötävaikuttivat varsinkin nti Avellan – ruhtinatar de Bouillon, Leino – Michonnet ja Böök – Maurice kreivi. Adrienne Lecouvreur meni viisi kertaa, viimeisen kerran 24/5, jolloin nti Aalberg tuli erityisten suosionosotusten esineeksi, kun näet oli tietty, että näyttelijätär parin päivän päästä oli lähtevä pitemmälle ulkomaanmatkalle. Paitse runsasta kukkasadetta ja melkoista rahalahjaa kristallilippaassa sai hän laakeriseppeleen, jonka nauhoissa oli kirjoitus: "Ihanteiden ilmiloihtijalle, isänmaamme ikilemmitylle, Ida Aalbergille Suomen ylioppilailta".

Kolme päivää myöhemmin 27/5 tapahtui keisari Aleksanteri III: n kruunaus Moskovassa. Päivää vietettiin juhlallisesti Helsingissäkin ja koko maassa. Suomalaisessa teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa esitettiin: Keisarihymni ja Maamme (sekakööri) sekä niiden välissä tilapäärunoelma (nti Avellan) ja vihdoin Venetian kauppias. – Näytännöt päättyivät 3 %, jolloin ensi kerran näyteltiin Vilhon suomentama Molièren Luulosairas (Pesonen nimiroolissa ei onnistunut).

Niinkuin ennen on kerrottu, Vilho lähti maaliskuulla Schlesian Görbersdorfiin. Huhtikuun 1 p. hän kirjoittaa Bergbomille tulleensa perille, yhdentoista päivän jälkeen, luullen usein nääntyvänsä tielle. Myöhemmin hän valitti ikävää, mutta virkistyi kuitenkin niin että aikoi käydä Budapestissä Szinnyeitä tapaamassa. Siihen lääkäri ei kuitenkaan antanut suostumustaan, hän 14/5 kertoo Wahlströmille, lisäten: "En tiedä lieneekö hänen kieltonsa varsin tieteellisesti perusteltu, sillä minä olen jo ainakin sen verran miehistynyt, että olen ruvennut jyrkillä vuorenrinteilläkin kiipeilemään, josta oikein ylpeilen itsekseni. – Sano Bergbomille, että mielessäni rupee jo tuntumaan siltä kuin että vielä tänä vuonna olisin mies astumaan näyttämölle." Toisin oli kuitenkin sallittu, kymmenen päivää myöhemmin, toukokuun 21, hän heitti henkensä.

Kun kuolemansana saapui, ei se suuresti hämmästyttänyt ystävä- ja toveripiiriä, joka tiesi kuinka hänen terveytensä oli aikoja sitten uurrettu. Että hän kesti niinkin kauan, jopa jaksoi miltei viimeiseen saakka tehdä työtä ja edistyä taiteessaan, sen selittää hänen sielunsa ja ruumiinsa alkuperäinen voima. Nuorena hän näet oli, vaikka kooltaan pienenläntä, väkevistä väkevin. Vaasan koulun ylimmällä luokalla hän herätti ihmettelevää kunnioitusta poikamaailmassa, kun hän eräässä tavallisessa kahakassa koululaisten ja katupoikien välillä, seisoen muutamalla kaupungin palon jälkeen autioksi jääneellä korkealla kivijalalla yhdellä kädellä heilutti samankokoista vihollista kuin hän itse kivijalan ulkopuolella pudottamatta häntä katuun. Miten tarmokas hänen henkensä oli, sen todistaa hänen näyttelijäuransa, hänen rohkeutensa ensimäisenä antautua sille ja lannistumaton intonsa, millä hän luopuen virkamiehen varmasta asemasta liittyi Bergbomiin sittekin, kun hän jo kerran oli toiveissaan peräti pettynyt. Teatterin alkuvuosina, jolloin oopperan toimiessa Helsingissä puheosaston täytyi kierrellä maaseuduilla, oli Vilhon sekä taiteelliseen kokemukseen että yleiseen sivistykseen perustuva etevämmyys seurueen muihin jäseniin verrattuna erinomaisen tärkeä yrityksen menestymiselle. Mistä olisikaan siihen aikaan alijohtaja saatu, jollei Vilho olisi kyennyt johtamaan seuruetta? On sanottu, että seurue maaseuduilla oli tarpeellista johtoa vailla, mutta silloin on tehty vääryyttä Vilholle. Hän kyllä ei ollut Bergbomin vertainen, mutta hänen taiteellinen ja isänmaallinen harrastuksensa oli alati lämmin ja puhdas, ja seurueen jalommissa jäsenissä hän kehitti samaa henkeä. Ilman hänen uutteraa toimintaansa olisi teatteri tuskin noiden seitsemän oppivuotensa jälkeen ollut niin valmis kuin se todellisuudessa oli, ja sentähden sanotaankin U. S: n muistosanoissa oikeudenmukaisesti, että Oskari Vilho Kaarlo Bergbomin rinnalla on Suomen sivistyshistoriassa mainittava Suomalaisen teatterin perustajana.

Samassa kirjoituksessa luetaan seuraava, Kaarlo Bergbomin tekemä henkevä luonnekuvaus Vilhosta taiteilijana:

"Totuutta Vilho koko sydämensä voimalla ennen kaikkea haki taiteessansa, ja hän sitä löysikin. Hän ei milloinkaan lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vaan olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, eikä liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Aina kappale elämätä ilmestyi katsojalle hänen luomissaan henkilöissä. Ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eikä viehättäviä: ääni heikko, vartalo vähäpätöinen, kasvot jokapäiväiset. Mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareja varten hänessä ei ollut kylläksi monivärisyyttä, Schillerin leveätä paatosta hän pikemmin ihmetellen pelkäsi kuin suosi; mutta missä sielutieteellinen analysi oli pääasiana, taikka missä huumori samalla kertaa nauraa ja itkee ihmisluonteen heikkouksia, siinä Vilho oli omalla alallaan, siinä hän tiesi yhdistää todellisuuden ja taiteen vaatimukset suurenmoiseen vaikutukseen. Missä hänen kykynsä rajat tai esteettinen vakaumuksensa eivät sallineet hänen seurata tekijää, hän ei milloinkaan teatterikujeilla koettanut laajentaa piiriänsä. Hän oli mieluummin kuiva kuin valheellinen. Yleensä hän ei rakastanut liian jyrkkiä piirteitä henkilöissään, hän koetti aina tehdä ihmisensä niin inhimillisiksi kuin mahdollista. Piispa Nikolaan fantastista symboliikkaa, Mathias Fernerin kolkkoa uskonvimmaa, hulluutta Harpagonin intohimossa hän laimensi tai sysäsi syrjään; mutta kuinka kammottavan eläväksi Vilho kuitenkin teki tuon kuolevan ukon, tuon tunnonvaivoihinsa sortuneen isän, tuon onnettoman saiturin! Vilho teki henkilönsä mielellään rakastettaviksi, aina säälittäviksi. Hänen realisminsa ei tiennyt mitään tuosta kylmästä julmuudesta, jolla useat nykyajan taiteilijat paljastavat ihmisheikkouden haavat."

"Vilho oli suomalainen taiteilija; hän rakasti suomalaista isänmaataan ja suomalaista taidettansa palavasti. Ne olivat hänelle jotain yhteistä. Hänen korkeampi käsityksensä nauroi tuolle taiteellisen puolisivistyksen lörpötykselle, jonka mukaan taide muka on kosmopoliitta. Hän tiesi että suomalaisen taiteilijan korkein kunnianhimo on oleva: luoda suomalaisia henkilöitä. Hänen Topiaksensa, Aapelinsa, Zakeuksensa y.m. ovat kauniita todistuksia siitä. Vilhoa voi syystä sanoa suomalaisen näyttelijätaiteen perustajaksi. Mitä nuoressa teatterissamme siinä kohden on omituista, se on paraasta päästä luettava hänen ansioksensa."

"Toverina hän oli hyvin rakastettu suoran, rehellisen, sydämellisen luonteensa tähden. Vihamiestä hänellä ei ollut."

Vihdoin on muistettava, että Vilho kirjailijanakin on tehnyt työtä teatterin hyväksi. Tosin hän ei luonut mitään alkuperäistä, mutta hän suomensi eri kielistä useita huvinäytelmiä, niinkuin ylempänä eri paikoin on mainittu. – Vilho ei saanut viimeistä leposijaansa isänmaan povessa, vaan vieraassa maassa, missä kuolema hänet saavutti.

Tämänkin vuoden lopputulos oli hyvänlainen, sillä vajaus teki 11,380 mk, se on kolmatta tuhatta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koska arpajaisrahoja oli käytetty ainoastaan 8,200 mk eikä (entisiä) kannatusrahoja enemmän kuin 550, on ansio tuloksesta näytäntöjen. Niitä annettiin 30 enemmän kuin edellisenä vuonna ja tulot olivat kuitenkin melkein yhtä hyvät, nimittäin 630:03 iltaa kohti.

Edellisen yhteydessä on mainittava, että neiti Emmy Chydenius⁴⁹ 5/9 1882 ilmotti Emilie Bergbomille lahjottavansa teatterille 6,000 mk, jonka summan hän aikoinaan oli lainannut sille ja joka luettiin laitoksen "vanhoihin velkoihin", kuitenkin sillä ehdolla että hänelle maksettaisiin niistä korkoa niin kauan kun hän eli. Jalomielisen lahjotuksen lähin merkitys oli siinä, että Kaarlo ja Emilie vapautettiin velan maksamishuolesta; mutta sittemmin kun lahjottaja oli kuollut 29/12 1883, johtokunta päätti että teatterin tuli suorittaa tämä summa, ja oli se säilytettävä "Emmy Chydeniuksen rahastona", josta korot käytettäisiin apurahoina opintomatkoille lähteville näyttelijöille. Päätös pantiinkin viipymättä toimeen, ja monen taiteilijan matkaraha on jo saanut pienen lisän näistä koroista.