Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 9

XXX

Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.

Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään Suomen Kansallisteatteriksi. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi "kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut. Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.

Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.

Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta (pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi, vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä. Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia, jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu, kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo; mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan, saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.

Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s. Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa asiakirjoissa on merkitty: kortteli N: o 39 Apina) oli samoin kuin nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten, jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä mielellään Elias Lönnrot, kun hän – kuitenkin hyvin harvoin – tuli Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita potilaita.

Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa, mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia varten. Tämä tapahtui 1896 v: n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg, joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom, Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti "Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S. Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta, 390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi: K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O. Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää, ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle, pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin valmiista rakennuksesta näkyy.

Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen. Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.

Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan, pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten asiantuntijain hyväksymisen.

Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander (Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman, Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V. Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898 jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma, 200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu, "Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7 ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja), Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A. Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. —

Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto, jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää, ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja, tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J. Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,⁴⁹ mutta kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi. Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta, Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset – niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla, että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia määräyksiä.

Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta. Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra Seb. Gripenberg, korkeimpana teknillisenä johtajana arkkitehti Onni Törnqvist (Tarjanne), jonka myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat, sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari Nestor L. Eskola. – Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.

O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan tontit n: ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia, edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n: ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin tonttiin n: o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n: o 10 voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n: o 8 erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko tonttia.

Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa yritystä ja – tehdä kiusaa!

Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3 1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y. Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit, jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että yhtiö – syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski, ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä – ei voinut olla antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on, että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen kaksi kokonaista vuotta.

Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa: toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka – yhteiseltä alaltaan noin 6,000 neliömetriä – ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan. – Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.

Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus, mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista: 1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n: o 8 läntistä rajaa pitkin luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät, selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan, jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä saada se kokonaan kumotuksi.

Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus, jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2: sen parven portaat johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan, kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus, johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y. Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3 suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät, jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli, puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y: lle myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu – 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta. Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n: o 8 220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000 markkaan.

Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia, sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä, olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5 metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa; pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P. Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät, sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80 sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa harmaakivistä perusmuuria.

Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900 (viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui yleisö, alkajaislaulun ja – puheen virittämän tunnelman valtaamana, rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan – aamuauringon kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen vihannuus taustana – suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä, huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti seuraavin sanoin:

– "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,

 
"'Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyötettyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!'
 

"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja asukoon siinä aina Suomen mieli!"

Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:

"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa, laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p. kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla, pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."

Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist (Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle, arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.

Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö seisoi paljain päin.

Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki yleisön kuultavaksi:

(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."

(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi! Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."

Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:

Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan, sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."

Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja kiitollisen tervehdyksensä."

Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon, kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"

Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.

Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua. Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona, ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio, arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon, lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä; piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m. maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000 markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I. Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta, suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää. Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902 alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa, huhtikuussa.