Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 15

XXXIII

Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.

Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie – miten olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin – ei epäillyt seurata häntä. Nti Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:

– "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna, mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. – Muuten mainitaan kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV: n esittämistä, jollei Ida Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli sovittu. – Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin uljaasti U. S: ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs, jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."

Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan, luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen, "ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." – Tuskin sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin; mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla on seurauksensa? – Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan salamurha."

Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa sisarukset viipyivät 18: een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti viehättäneen ainakaan Emilietä:

– "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa. Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei sovi tänne – siinä koko kaupunki!" – Seuraus olikin, että sisarukset pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti Kleopatraa varten."

Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."

Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen, joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa. Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan – tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä olisi saanut mitään aikaan.

Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus, Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin Eljas Erkon suomentama Ibsenin Kummittelijoita. Tämä kappale, joka 1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta näyttelijää, nti Hilda Martin⁷⁷ ja Aapo Pihlajamäki,⁷⁸ saisi ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. – Toisenlainen menestys oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa luonteen veitikkamaisuuteen.

Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20 ja 22 p. Mainio laulajattaremme Alma Fohström-Rohde oli näet tullut Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä, samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.

Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan 4-näytöksinen kansannäytelmä Nuori luotsi, joka esitettiin ensi kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono, vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina. Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä Kultainen talja.

Synkkä aviorikosdraama, jossa huomattiin toisiinsa sekaantuneena ranskalaisia ja Ibseniläisiä vaikutuksia, näyteltiin vain kahtena iltana. (Ohimennen huomautettakoon, että 17/10 näytettäessä Gorkin Pikkuporvareja oli runoilija itse saapuvilla.) – Viides uutuus oli sekin taas kotimainen ja niinkuin Nuori luotsi Yrjö Weijolan tekemä, 3-näytöksinen ilveily Nuoruus ja hulluus, ensi-ilta 28/10. Tämä vallaton, hyvin naturalistisilla piirteillä höystetty kuvaus ylioppilaselämästä näyteltiin 9 kertaa, jonka paremmin selittänee aiheen kotimaisuus kuin mikään taiteellinen ansiopuoli – ihme vain ettei tekijän esimerkkiä ole noudatettu. Tietysti oli esitys asianmukaisesti vilkas ja repäisevä. – Tämän ensi-illan jälkeen seurasi 29/10 Taavi Pesosen viime ilta, hän kun esiintyen rovastina Kuopion takana jätti hyvästi teatterille ja yleisölle. Pesonen oli seurueen vanhimpia jäseniä, joka kolmena vuosikymmenenä oli kestänyt kaikki tuulet ja tuiskut, joskin samalla nauttinut harvemmat päivänpaisteiset hetket. Suurta mainetta hän ei ollut saanut, mutta, vaatimaton kun oli, hän oli tyytynyt siihen vilpittömään myötätuntoon, jota häneltä ei milloinkaan oltu kielletty. Sillä sekä pienemmissä lauluosissa että koomillisissa tehtävissä hänen luontaiset lahjansa, miellyttävä lauluääni ja lystillinen huumori, aina vaikuttivat siihen osaan yleisöä, joka teatterilta pyytää enemmän hupia kuin korkeata taidetta. Jäähyväisiltana olivat suosionosotukset katsomon puolelta erittäin lämpimiä.

Kuudes uusi kappale esitettiin ensi kerran 10/11, nimittäin Irene Mendelinin suomentama Otto Ludwigin murhenäytelmä Makkabealaiset. Nerokkaan, aitodraamallisen runoilijan pääteoksena oli tämä näytelmä kauvan ollut Bergbomin mielessä ohjelmistoon otettavana. Näyttämöllepano olikin huolella toimitettu ja kaunis, niinikään harjotukseen työtä pantu; mutta vaikka esitys siten oli sangen tyydyttävä, ei draamalla ollut suurempaa menestystä – se meni vain 4 kertaa. Roolijaosta mainittakoon, että Salo oli Judah ja rva Rautio Lea. – Pääsyy siihen ettei etevä näytelmä täyttänyt useampia huoneita oli kai se, että juuri tähän aikaan (4:n ja 18:n päivän välillä) Ida Aalberg esiintyi Kansallisteatterissa sarjassa vierailunäytäntöjä saksalaisen näyttelijäseurueen kanssa, näytellen sitten myöskin kolmena iltana (23/11-27/11) kansallisen näyttämön vieraana Schillerin Maria Stuartissa. Emme tarvitse sanoa että taiteilijatar käyttäessään äidinkieltään oli tavallisten lämpimien suosionosotusten esineenä.

Joulukuulla ei tullut mitään uutuutta, mutta paitse Sudermannin Johannes-näytelmän esittämistä 2/12 rva Raution 25-vuotisen näyttelijäjuhlan johdosta, on erityisesti mainittava Daniel Hjortin uusinnos. Se näyteltiin ensi kerran 6/12 valtiopäivien avajaisten kunniaksi. Näyttämöllepanoa varten Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat koristusmaalaajan kanssa käyneet Turussa, saadakseen uusia aiheita koristuksiin, ja muutenkin oli esitys sekä ulkoasultaan että roolijaon puolesta uusittua. Nimiroolissa nähtiin nuori Kilpi, jonka tapa käsittää tehtävää sai täyden tunnustuksen, joskin hänen voimansa olivat riittämättömät; nti Lähteenoja oli kostonhimoinen Katri, nti Helenius Sigrid j.n.e. Näytelmä meni kaikkiaan 8 kertaa, ja esiintyi siinä helmikuulla Kaarle Halme vieraana.

Koska helposti saattaisi luulla, että Bergbom-sisarusten into oli laimentunut ja että he olivat väsyneet uutta ja entistä parempaa harrastamaan, otamme tähän yhden Emilien viimeisiä kirjeitä nti Elfvingille. Kirjoitettuna Daniel Hjortin johdosta se todistaa, että asianlaita oli päinvastainen, samalla kuin se muutenkin valaisee oloja:

(Helsingissä 16/10). "Rakas Betty! Jälleen minä tulen ja pyydän Sinua, Betty hyvä, tekemään meille palveluksen. Olemme ajatelleet nyt syksyllä ottaa esiin Daniel Hjortin ja hauskaa olisi voida sisustaa suuri sali tyylin puolesta niin uskollisesti kuin mahdollista. Tiedätkö onko nyt linnaa uudistettaessa löydetty joku piirustus vanhasta salista? Onko olemassa mitään kuvia muinoisen ajan huoneista? Onko kenties joku huone semmoiseksi uudistettu kuin se oli Juhana herttuan aikana? Jos muistat, niin tapahtuu kaksi näytöstä Turunlinnan isossa salissa, ja hupaista olisi, jos ilman liian suuria kustannuksia, voisi esiin loihtia [sen] kuvan menneiltä päiviltä. – Tuletkohan tänne, armahin ystävä? Hauskaa olisi, jos vielä kerran saisimme pitää sinut täällä pitemmän ajan. Kaarlo voi sangen hyvin, mutta terve hän ei sentään ole, sillä puhelukyky on vielä hyvin puutteellinen, usein kovin huono; hän tulee niin ylen helposti hämilleen, ja silloin hän ei tapaa sanoja, joita hän tahtoo lausua. Hän on kuitenkin voinut hoitaa teatteria – luonnollisesti ei niinkuin ennen, mutta sittekin niin että on toimeen tultu. Hyvin toivomme kumminkin, että tämä viimeinen vuotemme loppuisi; kuka sitten tulee johtoon, on vielä tietymätöntä. – Täällä kotona voimme jotenkin hyvin; Täti tulee tosin yhä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi, mutta kuitenkin hän jaksaa lukea ja tehdä työtä aamusta iltaan. Valtiollinen levottomuus tekee niin äärettömän surulliseksi ja masentuneeksi, ja minun on vaikea olla vieraitten ihmisten kanssa. Kaikki valheet, kaikki parjaus ja kaikki häväistys, jota luullaan oltavan oikeutetut heittämään lähimmäisiään kohtaan, tekee mielen katkeraksi ja äkäiseksi: en voi enkä tahdo olla yhdessä alhaisten, valheellisten parjaajain kanssa, ja sen tähden en mene mihinkään, vaan aika kuluu kotona ja teatterissa. Rakas Betty, mikä on tämän kaiken loppu oleva! Jumala auttakoon meitä ja antakoon rauhaa ja lepoa levottomille, taisteleville mielillemme; minusta kaikki nyt on epätoivoisempaa kuin koskaan, vaikka näyttääkin valoisammalta. Hyvästi, rakas ystävä! Tiedän kyllä että autat meitä Turunlinnan asiassa, jos taidat; jollet voi tietoja antaa, niin ilmota meille se. Kaikkien kotona olevien lämpimimmät terveiset toimittaa sinulle täten vanha ystäväsi Emilie."

Toisista kirjeistä nähdään, että nti Elfving antoikin tietoja, että sisarukset, niinkuin jo on mainittu, tekivät tutkimusmatkan Turkuun, että siellä teatteria varten jäljennettiin "Kurjen tuoli" y.m. Edelleen Betty Elfving marraskuulla kävi Helsingissä vanhojen ystäviensä luona, joihin myöskin 86-vuotias "Täti", rva Sanmark, kuului. Tämä joka myöskin, niinkuin Emilie, viimeiseen saakka oli kirjeenvaihdossa turkulaisen ystävänsä kanssa, mainitsee Kaarlon puhekyvystä, että hän ei voisi tulla toimeen, jollei hänellä olisi Emilie "tulkkina" – toisin sanoen: sisar ymmärsi hänen puhettaan paremmin kuin kukaan muu ja puhui tarpeen tullen hänen puolestaan. Mutta huolimatta siitä että miten kuten tultiin toimeen, oli selvä asia että tämä oli sisarusten viimeinen työkausi teatterissa, ja marraskuulla (6/11) he jo lopullisesti johtokunnalle ilmottivatkin, että he ensi keväänä, näytäntökauden päättyessä, eroaisivat. Ilmotus tehtiin niin varhain, jotta olisi aikaa tiedustella uutta johtajaa. Mihin päätökseen siinä kohden tultiin, on mainittava luvun lopussa. – Yhteydessä edellisen kanssa on sanottava, että Kaarlo loppukesästä alkaen myöskin puuhasi Johannes Linnankosken suurta huomiota herättäneen näytelmän, Ikuisen taistelun, esittämistä. Hän lyhenteli sitä näyttämöä varten ja vaihtoi kirjeitä tekijän kanssa tästä asiasta. Luultavasti yrityksen monet vaikeudet lopulta pakottivat hänet luopumaan aikeestaan.

Ennen kun jatketaan kertomusta teatterin toimesta, on tässä merkittävä, että teatterikoulu vihdoin avattiin tammikuun keskivaiheilla (16/1). Jo keväällä 1904 oli neuvottelu koulun järjestyksestä ja säännöistä vienyt siihen tulokseen, että laitos oli, niinkuin on tapa sanoa, olemassa paperilla, mutta sen toteuttaminen syksyllä kävi kuitenkin mahdottomaksi. Hallintoneuvosto hyväksyi tosin menosäännön, 7,000-8,000 markan muodossa; mutta opettajain saanti näyttäytyi kovin vaikeaksi. Lopulta sovittiin niin, että maisteri V. Tarkiainen, joka syksyllä oleskeli Kööpenhaminassa perehtyäkseen näyttelijänalkujen opetukseen sikäläisessä Kunink. teatterissa, otettiin koulun johtajaksi ja samalla fonetiikan, draamallisen kirjallisuuden ja näytelmätaiteen opettajaksi, sekä että Adolf Lindfors otettiin opettajaksi rooliharjotuksessa ja rva Katri Rautio plastiikassa. Näiden opettajien lisäksi tuli sittemmin vielä lehtori Emil Genetz lausunnossa ja maisteri Heikki Klemetti laulussa. Toiminnan alkaessa oli koulussa 6 oppilasta.

Alkuvuoden kansalliset muistopäivät vietettiin Nummisuutarien, Prinsessa Ruususen ja Ei voi näytelmäin esittämisellä. Keskimäinen näistä kappaleista, Helmi Helenius prinsessana, ilmestyi uusittuna ja tuli oikein kassakappaleeksi. Se meni 16 kertaa, mikä olisi omansa ihmetyttämään, jollei mainittaisi että Erkki Melartin oli säveltänyt uuden musiikin satunäytelmään sekä muistettaisi, että Helsinki on oikea koulujen kaupunki; 6 näytäntöä annettiin alennetuin hinnoin. – Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta oli 18/1, Irene Mendelinin suomentama Sudermannin 4-näytöksinen huvinäytelmä Perhostaistelu, jolla oli heikko menestys, ja toinen 27/1, Kaarlo Forsmanin (Koskimies) suomentama Sofokleen murhenäytelmä Kuningas Oidipos. Maailmankuulun draaman esittäminen suomalaisella näyttämöllä on, samoin kuin ennen Antigoneen, merkkitapauksena pidettävä. Näyttämöllepano ja näytteleminenkin oli sangen suuria vaatimuksia tyydyttävä. Axel Ahlberg oli arvokas, vaikuttava Oidipos, Katri Rautio niinikään onnistunut Jokaste, ja Adolf Lindfors oli muita taiteellisemmin muovaellut tietäjän, Teiresiaan hahmon; Falck sekä neidit Lilli Högdahl ja Helmi Helenius edustivat vuorolausunnallaan kuoroa. Näytelmä meni 4 kertaa. – Kolmas uutuus, J. Snellmanin suomentama Wilhelm Kragin 3-näytöksinen näytelmä Viimeinen päivä (8/2) ei menestynyt paremmin kuin Sudermannin äsken mainittu; sitä vastoin saavutti melkoisen suosion H. Weckmanin suomentama I. Potapenkon 4-näytöksinen, teräväpiirteinen, rappeutunutta venäläistä sukua kuvaava draama Pelastus, joka näyteltiin 6 kertaa, ensiksi 15/2. Esiintyjistä ovat ensi sijassa mainittavat Lindfors – Platon Platonovitsch, Lilli Högdahl – Marja, rva Salo – Julia Platonowna ja Knut Weckman – Rotislaw Sandalow.

Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion 3-näytöksinen näytelmä Kauppaneuvoksen kuoltua ja 31/3 Kasimir Leinon 5-näytöksinen näytelmä Lehtolapsi, joista ei toinen enemmän kuin toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen ei ollut vailla useita ansiopuolia.

Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille, joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle, joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme niihin sentään lähemmin kajoa.

Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta, sillä sen 30 p. teatteri vietti Kaarlo ja Emilie Bergbomin erojaisjuhlaa, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi, arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille luojille.⁷⁹ Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien kuvat. Juhla – päivä oli sunnuntai – oli alkava klo 2 i.p., ja silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat, Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle; neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. – Siinä juhlan ensimäinen osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa – josta näyttämön hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät – esiintyi ikäänkuin taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä, jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos, Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia, rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen, lapsineen – ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä, kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella. Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet. Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen runon – näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin – niin olivat säkeet soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen väreihin, eikä silloin – ollut sitä urosta eikä kassan kantajata, kenen syäntä ei sulannut; itki nuoret, itki vanhat.

Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen "Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita – kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty 2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin historian aikaansaamiseksi. – Kaunis, sydämellinen juhla päättyi Maamme-lauluun.⁸⁰ —

Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell – ainoa kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco Pragan 3-näytöksinen näytelmä Halleluja ja 27/5 niinikään ainoan kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen perhenäytelmä Perheen toivo. Saman ajan varsinainen taiteellinen merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä) Ida Aalbergin vierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui, että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin. Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie – syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon seuraavaa. Se kesti klo 8: sta 1/2 12: een saakka. Teatteri oli täydempi kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina – Ida Aalberg, Kustaa Aadolf – Axel Ahlberg, Hieronymus – B. Leino, Larsson – Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman (Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta: "Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia, vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. – Kaarlo oli toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia, ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".

* * * * *

Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250 uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista, mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta seuraavana näytäntökautena.

Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että tri Jalmari Hahlin kanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1 pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijä Eino Salmela. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.

Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaa Prinsessa Ruusunen; 12 Nuoruus ja hulluus; 11 Romeo ja Julia; 8 Daniel Hjort; 6 Pelastus; 5 Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi: 4 Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi, Makkabealaiset, Kuningas Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3 Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen kuoltua, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt, Wilhelm Tell; 2 Lea, Ei voi, Kultainen talja, Viimeinen päivä, Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1 Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen toivo, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on unelma, Myrsky.

Näistä 45 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 13 uusia (5 kotimaista).