Kitabı oku: «Sihteeri Lundbergin häät», sayfa 2

"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia vähemmässä ajassa," sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä hän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin tutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.

"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?"

Kalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee, ratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.

"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä sijaa kiesissäni," sanoi hän. "Herra maisteri ei liene vastahakoinen jäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu."

"Ei – ei suinkaan!" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään; "mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle … ja kyytimies…"

"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on korjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska hän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin."

Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui heti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta oikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.

"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?" kysyi luutnantti taas.

"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä," vastasi Hanna, katsahtaen kierosti apulaiseen.

"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille," lisäsi pappi, vetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen rohkaistusta.²

"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta," oli luutnantti vähällä sanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: "ei tuo ole erittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä paitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa."

Papintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut enää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin, jolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini panemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari kiireesti pois.

Kalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat, kähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva kasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat vakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin iloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes Werterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän kuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä oli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin rakastettavimmalla nuorukaisella.

Kaunis oli tämä yhdessä oleva pari – nuori tummakähäräinen mies ja verevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä; heillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin yhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli, että vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti kohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa puhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen matkaansaatti, että puhuttelusanain "luutnantti" ja "mamseli" sijaan käytettiin ainoasti sanat "Kalle" ja "Hanna."

Tämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen kulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin, vaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli Attarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti kulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.

Tässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja toinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa, yhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen tuntiin läheisyydessänsä.

"Tiedätkös, Kalle?" sanoi Hanna, muuttaen itseänsä tietämättänsä vähän lähemmäksi matkakumppaniansa, "minä olen pitänyt tätä metsää niin synkkänä, ja joka kerran kun kuljen tämän läpi, muistan aina Geijerin 'laulupoikaa,' kuinka hän juoksee puiden välillä ja huutaa: 'Hui, synkeää tään metsän syömmessä!'"

"Minä olen todella huomannut monta kertaa samaa, ja se onkin aivan luonnollista, kun en tiedä ketään, joka olisi selkeämmin kuvaillut metsävaellusta, kuin Geijer siinä laulussa."

"Ah, minä muistan, että Kalle ennen lauloi niin hyvin etenkin kansanlauluja, ja olisipa oikein hupaista nyt kuulla yhden niistä. Täällä ei varmaankaan ole ketään, joka siitä muistuttaisi."

"Onpa, matkatoverini," virkkoi Jalopeuransydän nauraen ja katsoen kauniisen naapuriinsa.

"Hyy, nyt on Kalle paha!" vastasi hän. "Minä en todellakaan muistuta mitään."

"No, sittepä laulan," säisti Kalle, ja hetkisen ajateltuansa, lauloi hän raikkaalla, kauniisti sointuvalla äänellä:

 
"Mä lähdin ulos illalla
Ja kävin kohden rantaa;
Tul' vastaan poika ihana;
Hän kättä mulle antaa:
Sä Lemmetär,
Miss' asuttais?
Miss' asuisimme yhdessä
Maan päällä, mi meit' kantaa?"
 

Tämän laulun loppusanat lauloi laulaja ehkä äänekkäämmästi, kuin tarpeellista olikaan, ja sitä laulaessaan käänsi hän päätänsä niin paljon Hannaan päin, että hän saattoi nähdä mielen kuvaelmat hänen kasvoissansa. Keveä punastus lennähti siinä hänen poskillensa; hän ei tiennyt itse, mutta Kallelle sanoi suloinen aavistus, mitä se merkitsi.

Mutta ken laulaa, katselee kaunista tyttöä ja ajaa hevosta, sen on mahdoton yht'aikaa ajatella, kuinka hän parhaiten ohjia käyttäisi. Sentähden kävi nytkin niin, että kun laulajamme oli toista värssyä alkamaisillaan, meni kiesin toinen pyörä kivelle, josta seurasi, että nuori papintytär putosi aivan ajajan syliin ja säikähdyksessään kiersi kätensä hänen ympärillensä. Nuori soturi oli nyt vähällä laskea tykkänään ohjakset käsistään ja lämpimästi vastata tuota odottamatonta syleilyä, mutta pidätti itsensä samassa, tempasi voimakkaasti ohjia ja saatti ajopelin siten jälleen oikealle pyöräraitullensa. Kun kaatumisen vaara oli näin poistettu, otti Hanna jälleen kätensä tavalliselle paikallensa, huutaen samassa:

"Jumalani, kuinka mä pelästyin!"

"Suo anteeksi, Hanna; minä katson nyt paremmin eteeni!" sanoi Jalopeuransydän, pysäytti hetkiseksi hevosensa, tarttui nuoren tytön käteen ja vei sen vilkkaasti huulillensa. Hanna veti tosin kätensä, mutta hyvin hiljaa – ja heti jatkettiin matkaa, aivan niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

3

Luutnantti ja hänen matkatoverinsa olivat jo aikaa jättäneet jälkeensä Bankerydikankaan, kun tie vei heidät vanhan, punaiseksi maalatun kaksinkertaisen huoneuksen ohitse, joka oli niin lähellä maantietä, että välillä oli ainoasti muutamaa kyynärää leveä, peuranjuuri-aituuksella koristettu maakieleke, jonka äärimmäistä rajaa merkitsi mustaksi maalattu aita valkeine porttineen. Juuri tämän kohdalle tultuansa huomasivat he vanhahkon, tanakan nais-ihmisen, punaiselta pöhöttävillä kasvoilla; hän seisoi porstuan oven kynnyksellä ja alkoi tehdä syviä kumarruksia toisen toisensa perään, niin pian kun näki matkustajat. Näitä kumarruksia seurasivat niin omituiset kujeet, että niillä, joita tämä kohteliaisuuden todistus koski, oli suurin vaiva, mitä maailmassa voi olla, pidättää nauruansa.

"Mutta totta tosiaan olen minä tykkänään unhottanut tämän paikan nimen," sanoi Jalopeuransydän, kun he olivat ajaneet pihalle.

"Sen nimi on Puropuu," vastasi Hanna, "ja sitä omistaa nyt mamseli Svanbom. Se oli hän, joka seisoi ovella ja kumarteli, kun me ajoimme ohitse."

"Mamseli Svanbom … hänestä en tiedä koskaan ennen kuulleeni puhuttavan."

"Ei, hän on tuskin vuotta vielä täällä asunut; hän sai periä talon eräältä etäiseltä sukulaiseltaan ja tulee pian naimiseen meidän kumpaisenkin vanhan tuttavan kanssa."

"Kenen kanssa, saanko kysyä?"

"Sihteeri Lundbergin kanssa."

"Vanhan sihteeri Lundbergin kanssa – no, tuopa on ivallista! Minä näin hänen kaupungissa juuri sieltä lähtiessäni, vaan en tullut puhuneeksi hänen kanssansa."

"Hänellä on konttori Puropuussa, ja hän kirjoittaa sekä toimittaa kansakunnan käräjä-asioita, niinkuin hän ennenkin teki."

"No, sittepä saatetaan päästä hupaisiin häihin jonakuna päivänä."

"Jaa, hyvin hupaista on, että kaikki pitäjän herrasväki sinne kutsutaan."

"Hyvä! Minäkin koen viipyä kotona niin kauan kuin mahdollista; jos en itse saa pitää häitä, niin tahdon toki edes olla muiden häissä."

Tämmöisiä puhellen ja hyvin iloisalla mielellä jatkoivat nämä lapsuuden ystävät matkaansa ja tulivat hyvään aikaan Kirkkopuun pappilaan.

* * * * *

Me käännymme nyt jälleen pastori Lahjaan, joka, niinkuin lukia muistanee, oli jäänyt maantielle, saadaksensa rovastin vaunut korjautetuksi.

Niin kauan kun poistuvat matkustajat olivat vielä silmänäöllä, seisoi maisteri liikkumatta paikallansa ja katsoi ainoasti heidän peräänsä; mutta kun hän ei enää voinut keksiä vivahdustakaan ajopelistä eikä siinä istujoista, käänsihe hän äkkiä seppään päin ja kysyi melkein kiivaalla äänellä:

"Kuinka pian tulee vaunu korjatuksi?"

"Se viipyy, niinkun sanoin, puolitoista tuntia," vastasi tämä.

"Puolitoista tuntia! niinkauan on minun mahdoton odottaa; minun saarnani on vielä kesken kirjoittamatta, ja minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin mahdollista."

"Jos minulla olisi joku sovelias ajopeli kotona, voisi pastori aivan mielellään saada sen lainaksi, ja sitte saisin minäkin oikein tarkastaa rovastin vaunut, jotka ehkä tarvinnevat muutakin kuin tämän korjauksen."

"En minä niin suurta väliä pidä, kummoinen ajopelin ulkonäkö on, kun se vaan on siinä kunnossa, että koossa pysyy."

"Niin, sepä onkin tässä kysymys. Minulla on vanhat rattaat, joissa on hyvin kehnot pyörät, niin ettei ne ensinkään kelpaa kiireeseen ajoon. Tahtooko pastori itse tulla niitä katsomaan?"

Lahja oli tähän hyvin taipuvainen, ja he menivät yhdessä likellä olevaan vaunuliiteriin, jossa rattaita oli katsottava.

"Tässä on kahden-istuinkin, ja pyörät, luulen minä, eivät ole niinkään kehnot," sanoi maisteri, tarttuen toiseen ja ravistaen sitä.

"Ne näyttävät paremmilta, kuin todella ovat," muistutti seppä. "Kas tässä saa pastori nähdä, että toinen niistä on monesta paikasta katkennut, eikä edes itse pyörärautakaan ole paikallaan."

"Nojaa, kestäneehän tuo toki kotiini pappilaan?"

"Luulen kyllä, että se sen tekee, kun vaan pastori varoo, ettei aja kiveen."

"No, siitä ei ole mitään vaaraa; minä olen tottunut ajamaan, ja paitsi sitä on nyt iso, valosa päivä, niin että minä näen hyvin eteeni. Olkaa siis niin hyvä, että lainaatte rattaat; ne voipi lähettää takaisin maanantaina, kun vaunuja noudetaan."

Sanottu ja tehty. Muutaman minuutin perästä istui pappi sepän rattailla ja ajoi kärsimättömänä edelleen nuorten jälestä.

"He eivät voi vielä olla kaukana minun edelläni," sanoi hän itsekseen, "ja päälliseksi luutnanttipojalla ei liene kovinkaan kiirettä. Kun vaan pyörät nyt pitäisivät."

Hän antoi hevosen juosta vähän kiiruummin, koettaaksensa kuinka paljon rattaat kestäisi, eikä voitu huomata, että kiireempi vauhti olisi vähintäkään vahingollisesti vaikuttanut siihen pyörään, jonka seppä oli niin kehnoksi sanonut.

"Seppä pelkää rattaitansa eikä tahtoisi niiden särkyvän, se on koko salaisuus," sanoi Lahja aivan tyytyväisenä keksinnöstään, ja antoi samalla hevosen mennä vielä kiireemmin edelleen. Kaikki näytti onnelliselta ja hyvältä, ja kun hän nyt ei enää luullut tarvitsevansa pitää niin tarkkaa huolta ajopelistänsä, alkoi hän sen sijaan innokkaasti tutkia edeltäjäänsä, katsoi ja kuulteli niin tarkkaan kun taisi, istuen tätä tehden kaula eteenpäin kurotettuna ja pää väärällänsä, jotta toinen korva oli vähän enemmän eteenpäin kuin toinen. Hän luuli täten huokeammin voivansa huomata jokaisen äänen ja oli jo todellakin kuulevinansa kaukaisen, ikäänkun etenevän ajopelin ratinan.

"Hiljaa, nyt minä näen heidät!" huusi hän vihdoin riemuiten, kun hän kaukana näki liikkuvan esineen vilahtelevan edessään puiden välissä.

Hän näki todellakin oikein; luutnantin kiesi alkoi tulla näkyviin, ja ajajan sekä hänen neitonsa saattoi pian yhä selvemmin huomata.

"Minun on nyt lähestyminen heitä aivan huomaamatta," mietti maisteri; "onneksi ei kuulu ajanta kauas tällä hiekkaisella tiellä, ja sepä onkin juuri hupaista nähdä, kuinka he käyttävät itseänsä. Katso, noin verkalleen hän ajaa!.. Totta tosiaan luulen, että hän laulaakin … virttä se ei varmaankaan ole, siitä saa olla vakuutettu … se on kansanlaulua… Kas, nyt ajoi hän kivelle, jotta kiesi oli vähällä kaatua. Katsos, nyt seisottaa hän… Nyt puristaa hän hänen kättänsä!"

Tämä oli enemmän kuin pappi taisi sietää, ja heti sai hevonen niin oivallisen ruoskan-iskun, että se lymysi sivulle ja tempasi rattaat raitustaan, missä ne olivat olleet. Kärryt törmäsivät siinä lähellä olevaan kiveen, ja – rats! räiskähti nyt pyörä rikki ja rattaat ja hevonen kaatuivat; mutta maisterimme olisi tässä saattanut helposti loukata kätensä tahi jalkansa, ellei hän olisi onneksi ajoissa huomannut vaaraa ja hypännyt rattailta alas. Hänen ensimäinen työnsä oli päästää hevonen irti, jotta tämä olisi pääsnyt jaloillensa, ja kun se suurella vaivalla toimeen saatiin, katsahti hän eteenpäin tielle nähdäksensä, ettei luutnantti ehkä olisi huomannut hänen onnettomuuttaan ja nyt tulisi häntä auttamaan.

Mutta ei, se oli jo liian myöhään! Kiesi oli jo kadonnut tien käänteesen, jossa metsä vielä päälliseksi oli niin tiheä, että puiden välistä oli aivan mahdoton nähdä ajajia.

Lahja mietti hetkisen huutaaksensa matkustajia, mutta luopusi heti siitä, kun hän samassa havaitsi, että hänen pulansa vähintäkin luutnantissa herättäisi pikemmin pilkantekoa kuin sääliväisyyttä. Sitä paitsi toivoi hän, että joku hänen seurakuntalaisistansa tulisi pian samaa tietä, ja sen hän teki sitäkin enemmän, kun hän vähää ennen kaupungista lähtöänsä oli nähnyt useita heistä vielä jäävän sinne.

Mutta odottaa sai hän. Siinä meni yksi tunti, siinä kului kaksi eikä vielä yhtään tuliaa näkynyt. Sill'aikaa oli hän silloin tällöin kävellyt monille suunnille metsässä, nähdäksensä, olisiko ehkä lähellä yhtään ihmis-asuntoa taikka jos joku ihminen siellä löytyisi, mutta kaikki turhaan. Hän ei voinut myöskään näitä tutkimuksiansa ulottaa erittäin etäälle, kun hän pelkäsi, että hevonen varastettaisiin; ja näin vaeltaissaan levotonna edestakaisin näki hän auringon laskeuvan alas taivahan rantaan.

Nyt tuli viimeinkin eräs pitäjäläinen ajaen, ja kun tämä huomasi maisterin onnettomuuden, raapasi hän miettiväisenä korvallistaan, terävästi tarkastellen rikkounutta pyörää, jonka hän pian huomasi niin pahoin pilanomaksi, ettei sitä sepän avutta voisi korjata. Mutta nyt juolahti mieleensä ajatus: ei ollut kaukana tiestä talonpoikaistalo, jonne hän tiesi oikotien, ja sieltä voisi hän kyllä lainata rattaat tai vähintäkin pyörän. Jos pastori vaan katsoisi hänen hevostansa, niin hän heti juoksisi sinne. Lahja kiitti luonnollisesti tarjouksesta, ja mies lönkkysi sitte tiehensä. Taaskin puolen tunnin odotus, vaan nytpä tuli vihdoinkin apu. Lähellä olevan talon isäntä tuli itse maisterin seurakuntalaisen kanssa vetäen rattaita, joihin hän oli pannut irtaimen pyörän, joka huomattiin kohtalaisen soveliaaksi sepän ajopeliin. Tosin ontui se vähän, mutta kun se oli tarpeeksi luja, oli maisteri siihen tyytyväinen, maksoi talonpojalle kaksitoista killinkiä vaivastaan ja jatkoi taas matkaansa, järkevästi päättäen hyvin varovasti eteenpäin vaeltaa. Hämärä oli jo alkanut tulla, ja kun hän tuli pappilaan, oli niin pimeä, kun kesäyönä voi olla.

Juuri kun Lahja ajoi pihalle, näki hän kiesin tulevan pytingistä päin vastaansa ja kuuli huudettavan:

"Onko se maisteri, joka tulee nyt?"

"On, hän se on," vastasi Lahja vähän äreästi, kun hän puhujassa tunsi luutnantti Jalopeuransydämen.

"Hyvää yötä sitte herra maisteri, ja kiitoksia hupaisesta yhdessä olosta tänään!"

"Mamselin kanssa, niin!" ajatteli apulainen vaan lisäsi kuultavasti:

"Hyvää yötä, herra luutnantti, onnellista matkaa!"

"Niin kauas kun pippuria kasvaa!" ajatteli luutnantti, ajaen hevoisen ulos pappilan portista.