Kitabı oku: «Sihteeri Lundbergin häät», sayfa 3
4
Oli sunnuntai. Kirkkopuuhun oli kokounut paljon väkeä jo aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua, ja siellä nähtiin seurustelevampain isäntäin seisovan, keskustellen hajoitetuissa parvissa, kun kainommat seisoivat liikkumattomina ja äänettöminä kuin kuvapatsaat, asettuneina riviin pitkin kirkkotarhan kiviaitaa. Näillä viimeksi mainituilla ei ollut juuri huonoin paikka, varsinkaan niillä, jotka olivat aidan ulkopuolella ison tien vieressä. He saattoivat esteettömästi arvostella tulevia kirkkovieraita, joissa jumalanpalveluksen lähestyessä useita säätyhenkilöitäkin tuli nähtäville.
Siinä tuli Ekeviikin asessori rouvanensa ja poikanensa, joka oli sama nuori luutnantti, mihin lukia jo on tutustunut; tuossa tuli hyväntahtoinen, jykevä "vaanjunkkari," jolla oli puustelli pitäjässä. Nyt tuli sihteeri Lundberg keltaisessa kiesissään, nyökkäillen tutusti niille asianajattajille, joita hän tässä näki; mutta viimeksi tuli suuressa retelissään nimismies vaimoneen, poikineen ja tyttärineen, kaikki niin käytännöllisesti vaunuun pakatut, että he, vaikka heitä oli niin paljon, siellä kuitenkin oli sijaa. Tämän vaunun edelläjuoksijana oli harrikarvainen koira, nimismiehen uskollinen seuraaja tärkeimmissä toimituksissa ja kaikkein niiden pelko ja kauhistus, joilla oli asiaa "komisariukselle." Fylaks näytti, ja vielä vieraalla maalla, tänään ylimyshenkensä siten, että kirkkopihan luokse tultuansa syöksi esiin ja aivan epäkohteliaasti haukkui muutamia isäntiä, joita tunsi ja joita ennen kotonansa oli huvittanut säärtä puremalla. Sen perässä tuli itse nimismies vähän kohteliaampana kuin Fylaks, mutta kuitenkin varsin vakaisena, vieläpä tyrmeänäkin, kuiskaten siellä ja täällä yhdelle tai toiselle "syntiselle" velaksi jääneistä ulosteoista, maksamattomista avisionihuudoista tahi sakoista y.m.s. Kuitenkin koki hän välistä näkyä niin hyväntahtoiselta kuin mahdollista joka kerta kun näki ukko Lundbergin, jossa hänellä oli ankara kilpailia, ja joka vielä päälliseksi oli hyvässä suosiossa isäntä-ukkojen kanssa sekä kävi nyt ympärinsä heille kättä paiskellen.
Nyt tuli rovasti rouvansa ja tyttärensä kanssa, käyden pappilasta, joka oli aivan lähellä kirkkotarhaa, ja heti tunkeusi kansaa tiheämmin sen tien viereen, jota rovastin perheen oli käyminen. Rovasti Haborg, pieni, suora ja hieno, järkeväkasvoinen ja hyvin vilkas-liikenteinen mies, tervehti ystävällisesti, oikeinpa kohteliaasti kaikkia, ja samoin teki hänen rouvasväkensäkin. Rovastinna antoi yhdelle ja toiselle emännälle kättä, ja nuori Hanna tervehti samoin entisiä lukutovereitansa, joita hän tapasi.
"Kuinka hän on kaunis!" kuiskutti kansa siellä ja täällä toisillensa.
"Kuinka hän on kaunis!" ajatteli myös luutnantti Jalopeuransydän, kun hän vanhempinensa seisoi katsellen sinnepäin, josta Haborgin perhe lähestyi.
Pian oli ilo saada tervehtää toisiansa; ja samassa sai rovasti tilaisuuden kutsua asessorin perheen päivälliselle pappilaan. Muistutettakoon tässä, että hän kutsui joka sunnuntai kaikki pitäjän säätyhenkilöt, jotka kirkossa tapasi, pöytäänsä; sillä tämän pappismiehen monen muun ansion lisäksi oli luettava sekin, että hän käytti vierasvaraisuutta niin paljon kuin varat myönsivät – ja todellakin se ei ollutkaan vähäistä.
Jos joku haluaa nähdä omituista kirkkoa, niin saa hän sen nähdä Kirkkopuussa; ja astuessa tuohon vanhaan puurakennukseen, joka oli erittäin tilava, oli varsin vaikea uskoa tulleensa yhteiselle jumalanpalvelukselle pyhitettyyn paikkaan. Se näytti pikemmin teaterisalongille. Kaksi parvea, ihan kuin teateriparvet, kävi päälletysten ympäri kirkon lähelle alttaria, jonka päällä oli neljä pienempää parvea, joilta nähtiin alas kirkkoon aivan kuin teaterin esiloukoista. Näiden kaikkien parvien takana oli, juuri kuin teaterihuoneessa, pitkiä käytäviä.
Saarnaajan sanoja selittävinä kuvina oli nähtävänä öljymaalauksia, jotka koristivat koko kattoa, ja jotka esittivät kuvauksia ei ainoastaan ihmiselämästä, vaan taivaasta ja helvetistäkin.
Viimeksi mainittuja ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan käyttää se sananpalvelia, joka tänään oli astunut seurakunnan hartautta herättämään; sillä rovasti Haborgilla oli paljoa syvempi kuvitus, kuin tavallisesti kirjallinen, ja semmoinen mielenhurskaus, joka oli enempi kuollutta puustavillista tietoa. Kalle Jalopeuransydän, joka istui isänsä kanssa eräällä pienemmällä kuorissa olevalla parvella, kuulteli myös hänelle harvinaisella tarkkuudella päivän saarnaa, vaikka kuitenkin oli tunnustaminen, että hän aina välistä loi silmäyksensä saarnastuolista erääsen kirkon lattialla olevaan etupenkkiin, jossa rovastin rouva kukoistavan tyttärensä kanssa istui. Nuori Hanna oli siellä, semmosen lapsellisen hartauden kuvaus puhtaissa kasvopiirteissään, että se olisi herättänyt kenessä hyvänsä vilkkainta myötätunteisuutta.
Kerran tapasivat heidän silmäyksensä toisiansa, nimittäin silloin, kun saarnamies sydämmellisimmällä lämpimyydellä lausui ne kauniit sanat rakkaudesta, jotka ovat koko Johanneksen evankeliumin kukoistuksena. Mutta eipä ainoastaan katsehet silloin toisiansa tavannut, vaan myöskin heidän sielunsa siinä yhdistyivät puhtaasen, syvään tunteesen, jonka sisällön saattaisi lausua sanoilla: "Niin tahtoisin minäkin rakastaa ja olla rakastettu!" Tämä silmänräpäys oli heidän tietämätön kihlauksensa.
Hetkisen kuluttua jumalanpalveluksen jälkeen olivat kaikki pappilaan kutsutut päivällisvieraat saapuneet sinne. Paitsi Jalopeuransydämen perhettä, nähtiin siellä myös "vaanjunkkari" ja sihteeri Lundberg, sekä "komisarius" rouvansa, kahden poikansa ja viiden tyttärensä kanssa. Itse Fylaks oli myös seurassa, joka huomattiin sen usein uudistavista raaputuksista porstuan ovelle, jotka vasta silloin taukosivat, kun eräs armelias piika kutsui sen kyökkiin ruokaa saamaan.
Herrasväen kesken nousi vilkas puhe pöydässä, ja ne, jotka tässä ensisijassa puhetta johtivat, olivat "komisarius" ja vaanjunkkari.
Edellinen puhui viimeisistä ulosmittauksistaan semmoisella innostuksella, joka näytti osoittavan, että hän piti näitä toimituksiansa ei ainoastaan soveliaana, vaan milt'ei enemmän siveellisenä vaikutuksena, jota hän todellisella hartaudella harjoitti.
Vaanjunkkari puuttui puheesen niin usein kun sai sanavuoron, joka ei ollutkaan juuri helppo asia, varsinkaan sitte kun oli saanut puolikkaan – ja haasteli "urostöistään" ja "seikkailuksistaan," joilla hän ei ensinkään tarkoittanut sotaisia sankaritekoja eikä selkkauksia, vaan yksistään semmoisia yrityksiä, kuin esim. metsäretkiä, purjehduksia y.m.s.
Sihteeri Lundberg oli alussa perin harvapuheinen ja oli tähdännyt tarkkuutensa enimmiten lasiin ja lautasiin, joiden sisältöä hän "tunteellisuudella ja varmuudella" ahmi.
Rovasti, joka enimmiten seurusteli asessorin ja hänen poikansa kanssa, oli sen ohessa kuitenkin uutterin isäntä, ja kehoitti milloin yhtä, mihin toista käyttämään hyväksensä, mitä siinä tilaisuudessa oli tarjona.
Mutta maisteri Lahjan olivat kotvaseksi kokonaan kietoneet nuo nimismiehen viisi tytärtä, jotka kaikki olivat rivakoita kauniita neitoja punaruskeine hiuksineen ja hienoine, kauniine hiviöineen sekä perin vilkkaine, milt'ei tunnokkaine silmineen. Vanhin näistä, neljänkolmatta-vuotias Katri, joka vielä piti itseänsä muita kaikkia parhaimpana, oli sen lisäksi myös vapaapuheisin, ja näytti itse saattavansa kosioita miestä, jos niin mieleensä juolahtaisi. Sanottiinpa myöskin, että hän oli antanut pastori Lahjalle vissiä pieniä viittauksia sinne päin, ja varmaa on, että hän, missä vaan toisensa tapasivat, aina ymmärsi ryhtyä keskusteluun hänen kansansa. Hyvä apulainen, joka omi jonkun määrän itserakkautta, vastaanotti tämän kunnioituksen, jos sitä siksi voimme nimittää, suosiolla, vaan varoi kuitenkin tarkoin itseänsä virkkamasta mitään semmoista, joka olisi voinut antaa aihetta nuorelle mamselille mihinkään todellisempiin toivoihin. Hän piti tosin hänestä hyvin paljon, ja tiesi myöskin, että tämä tulisi saamaan mukaansa useita tuhansia pesästä; mutta hän piti vieläkin enemmän rovastin tyttärestä, osiksi siitä syystä, että hän oli paljoa kauniimpi, ja osiksi että naimiskauppa hänen kanssansa enemmän miellyttäisi hänen turhamaisuuttansa ja saattaisi valmistaa hänelle paremman näköalan papillisella tiellä.
Tänään oli mamseli Katrilla aivan uusi keskusteluaine käsiteltävänä, ja sepä oli juuri luutnantti Jalopeuransydän. Hänestä kysyi hän, missä hän oli ollut viimeisinä vuosina, aikoiko hän nyt jäädä pitäjään, oliko hän luutnantti, vaiko vaan alaluutnantti, oliko hän kihlattu tai ei y.m. y.m, johon kaikkeen maisteri vastasi aivan kuivasti ja haluttomasti aina mitä tiesi. Nimismiehen molemmat pojat seisoivat sill'aikaa suu avarasti ammollaan, töllistellen luutnanttia.
Mutta nyt tulivat rovastin rouva ja Hanna, joilla kirkosta tultua oli ollut valmistelevia toimia kyökin puolella, ja nyt istuttiin pöytään. Rovastilla oli hyvää madeira-viiniä tarjottavana, ja ensimäistä lasia tyhjennettäessä toivotti hän vieraitansa tervetulleiksi. Mutta toista juodessa esitti asessori Jalopeuransydän maljan isännälle, joka tänään täytti seitsemännenkuudetta vuotensa. Näin kului atria parhaimmassa sopusoinnussa, ja komisarius, vaanjunkkari sekä sihteeri Lundberg eivät suinkaan olleet vähimmän tyytyväiset.
Päivällisten jälkeen saatettiin naiset pieniin asuntohuoneisin, jolloin nimismiehen Katri, joka oli pöydässä istunut luutnantin vieressä, itse otti hänen käsivartensa, johon hän kävellessä tuttavimmasti nojausi.
Kaikkia vieraita pyydettiin myös viettämään iltaa pappilassa, ja sitä ei kukaan vastustanut. Edellinen osa jälkipuolipäivää vietettiin kävelemällä puutarhassa, jossa kahvea ja muita virvoituksia nautittiin; mutta kun aurinko alkoi kallistua laskumailleen, mentiin jälleen huoneisin. Siellä seisoi herroja varten pieni viehättävä pöytä, jolla oli punssia ja "toti-aineita."
Toimeen tuota nyt siis ryhdyttiin ja lasit täytettiin, jolloin tarkka katselia olisi huokeasti voinut huomata jonkunlaisen levottomuuden maisteri Lahjassa. Syy tähän hänelle joksikin harvinaiseen mielialaan sai kuitenkin pian selityksensä.
Kun maisteri näki, että kaikki olivat täyttäneet lasinsa ja naisten huoneesen katsottuansa huomannut, että maustinviinitarjoin oli siellä kiertänyt ympäri, tarttui hän nähtävällä urhoollisuudella lasiinsa ja sanoi syvällä, omituisimmalla äänellä:
"Suvaitsevatko herrat seurata minua naisten luokse? Minulla on pieni malja esitettävänä."
Luonnollisesti seurattiin tätä pyyntöä sangen halullisesti, ja nyt retkeiltiin lasit kädessä lähimpään huoneesen, jossa maisteri povitaskustansa otti esiin paperin, yskäsi ja pyysi kotvaseksi läsnäolijain huomiota puoleensa. Ja kun tietysti tätä ei kukaan vastustanut, luki Lahja nyt teeskennellyllä äänellä seuraavat värsyt:
"Seitsemänkuudett' täyttävi
Nyt rovasti,
Ja siksi me nyt riemussamme
Myös maljan hälle kallistamme.
Tiens' onpi ollut ihmeinen,
Tie avujen,
Ain' ollen muille esikuva.
Ken tohtii häntä halveksua?
Hän, hyvä paimen, lampaitaan
Käy kaitsemaan,
Ja jos ne seuraa neuvojansa,
Niin välttävät he vaarojansa.
Ja joskin susi toisinaan
Saa jonkunkaan, —
Kun paimen huutaa äänellänsä,
Pois susi juoksee häpeissänsä.
(Tämän värsyn lopussa vilkaisi maisteri karsaasti vasemmalle, jossa luutnantti seisoi).
Siis terve! Paljon surua
Sä jalona
Oot nähnyt. Aina puuttuvilla
On leipäs ollut saapuvilla.
Ja vieraat täyttää huoneitas
Sun pidoissas.
Ja kaikki luokses saapuvaiset
Ne poimii kukat kaunokaiset.
(Tässä vilkaisi laulaja oikealle, jossa neiti Hanna oli).
Nyt sulle kehno lauluni
Jo loppuvi.
Sä vasta tullos vanhoillasi
Sun rauhalliseen hautahasi!"
Mitä tämän kunnioituksen esine itse ajatteli maisterin runosta, jätämme sanomatta, mutta kuuluvasti lausui hän kiitoksensa siitä. Sitte hajosivat vieraat taas eri paikkoihinsa, jolloin kuitenkin asessori ja hänen poikansa sekä päivän runoilia jäivät edelleen naisten luokse. Komisarius, vaanjunkkari ja sihteeri, jotka kaikki olivat totiukkoja palasivat jälleen siihen huoneesen, josta olivat lähteneet.
"Onpa tuo maisteri aika veitikka värsyjä sepittämään," sanoi komisarius, "tuskinpa olisin sitä hänestä uskonut."
"Niin, onhan hän oppinut mies," arveli vaanjunkkari; "mutta olenpa minäkin aikoinani värsyjä sepitellyt. Ohoo, minä olen ollut monessa 'seikkailussa,' uskonette, herrat!"
"Sitä en minä ainakaan pidä uskomattomana asiana," virkkoi sihteeri Lundberg vähän närkästyen, "olethan, veljyeni, soturi, ja sellaisilla aina otaksumme olevan seikkailuksista rikkaan elämän. Mutta kuinkas sen runouden laita oli?"
"Niin," vastasi vaanjunkkari, jolla oli yhtä hidas käsitysvoima kuin puhekykykin ja sentähden ei ymmärtänyt sihteerin pistopuhetta, "se oli silloin, kun minä menin Helsingöhön vuosi takaperin. Sehän oli matka, uskonette, herrat! Voi, varjele minua, semmoinen aalto kuin Vetterillä kävi sinä päivänä! – Se oli aivan tyyni…"
"Hi, hi, hi," nauroi ukko Lundberg, joka nyt oli ottanut kaksi kunnon kulahusta totiansa, "olipa se aivan tyyni silloin, kun siellä niin korkeat aallot kävi; sepä oli tosiaankin hauskaa!"
"Ei, lempo soikoon, elä keskeytä minua!" tokaisi jälleen vaanjunkkari, "minä tarkin, että kotoa lähteissämme oli aivan tyyni; mutta ennenkun olimme ennättäneet puolta neljännestä järvellä, kävi siellä laineet niin korkeat – jaa, niinkuin jahtimme masto, ja ehkä vielä joskus korkeammatkin."
"Ohoh, se ei koskaan voi olla mahdollista!" virkkoi komisarius; "semmoisia laineita en ole koskaan nähnyt Vetterille."
"Vai niin, luuleeko herrat, että minä seison tässä valehtelemassa?" sanoi kertoja hieman närkästyen. "Jos niin on laita, niin en virka enää sanaakaan."
"Ohoh, jatka juttua vaan," kehoitti sihteeri, "ei kukaan epäile, mitä rakas veli tässä sanoo, ja onhan meillä hyvää aikaa kuulla."
Ja nyt palasi vaanjunkkari jälleen kertomuksensa uralle:
"Niinkuin sanoin, herrani, kävi silloin tavattoman korkeat laineet, jotta pari alaupseeria Jönköpingistä, jotka myös olivat kanssamme tahtoivat heti kääntyä takaisin. Mutta minä sanoin silloin: 'Ei, kiitoksia poikani, tämmöisissä seikoissa olen minä ennenkin ollut.' Ja niin risteilimme me yhä edelleen, emmekä toisinaan nähneet muuta kuin taivaan ja maan – taivaan ja veden, tahdoin sanoa."
"No, tokko milloinkaan pääsitte maalle?" kysyi sihteeri, maistaen lasistansa.
"Varmaan tulimme maalle, sehän oli selvä kun päivä, ja silloin valmistimme itsellemme iloisen hetken lämpimässä tuvassa; sillä olihan minulla pieni konttipulloni muassani, saatte tietää, herrat. Ja silloinpa minä kyhäsin pari värsyä – jaa todellakin, sen minä tein. Ja ne kuuluivat ihan näin:
"Ja nyt oomme kulkeneet myrskyjen päällä, – laa, laa, laa! – Hei myrskyjen päällä; Ja maistuvi pojille ryyppykin täällä – ai, ai, ai! – Ja hyvä oli, että satuin seurahan!
Siis maljanne pojat! Äsken pelästyitte – laa, laa, laa! – Äsken pelästyitte; Ja soturit siis jänön nahkaan pukeuitte – ai, ai, ai! – Nahkaan pukeuitte. Ja hyvä oli, että satuin seurahan!"
"Sehän oli oikein hauska laulu, se!" sanoi sihteeri Lundberg, tarttuen lasiinsa; "malja runoilialle!"
"Malja!" sanoi komisarius, kilistäen vaanjunkkarin kanssa. "No, mitäs hyvää tavaraa teillä olikaan konttipullossanne?"
"Se oli rommia – erittäin hyvää rommia; eipä ole semmoista rommia koko pitäjässä!"
"On kyllä, sitä on minulla kotona, sanon kehumatta; siihen saavat herrat luottaa," vakuutti komisarius.
"Sittepä se on kallistakin!" huomautti sihteeri Lundberg, joka tiesi nimismiehen liian ahneeksi, että hän itsellensä olisi kalliita tavaroita hankkinut.
"Ei, sitä en tahdo juuri kehua; mutta minä ostin sitä eräänä päivänä ryöstöhuutokaupassa."
"Vai niin, sillä lailla," sanoi sihteeri pilkallisesti. "Sitten käy kyllä hyväin tavarain pitäminen laatuun, kun niitä saadaan lahjaksi."
"Lahjaksiko? Ei tosiaan, lahjaksi en saanut. Rommi maksoi minulle kaksi riksiä kannu, niin totta kun tässä seison."
"Kaksi! – Hyh, sellaista en minä suinkaan joisi!"
Keskustelun keskeytti nyt isäntä, joka muiden herrain kanssa tuli naisten huoneesta, kilkahuttaaksensa totipöydässä istuvain vierasten kanssa ja katsoaksensa, oliko heillä sitä. Rovastin läsnäollessa ei kukaan tahtonut olla isoääninen eikä kovin vapaapuheinen, koska oli yleisesti tunnettu, että hän oli niin hienotunteinen, jotta se joskus meni aina teeskentelemiseen asti. Sentähden vaikenivat taistelevat totimiehet samassa kun hän huoneesen astui.
