Kitabı oku: «Sihteeri Lundbergin häät», sayfa 4
Koska nyt kaikki olivat kokoontuneet, käytti sihteeri Lundberg tilaisuutta ja ilmoitti lyhyesti, että hän kolmen viikon perästä aikoi viettää häitänsä, joihin hän sitte juhlallisesti kutsui kaikkia läsnäolijoita kunnioitettavine perheineen.
Kaikki kiittivät ja lupasivat tulla.
"Hän on tuhma kun nai," kuiskasi vaanjunkkari komisariukselle; "siitä tulee vaan monta rettelöä!"
Huomattakoon, että vaanjunkkari oli itsekin nainut.
Mitään jankkaa ei enää tänä iltana sihteerille ja komisariukselle; sillä rovasti ja asessori ottivat viimeksi mainitun kanssansa pelaamaan kolmimiestä, jonka jälkeen sihteeri Lundberg ja vaanjunkkari istuivat rovastin lautapelipöytään, joka oli niin laitettu, että samassa saattoi sinne ottaa totilasinkin.
Luutnantti ja maisteri seurustelivat enimmiten naisten luona, jolloin nuori Jalopeuransydän illan kuluessa sai tilaisuuden vaihettaa yhden ja toisen tuttavallisen sanan Hannan kanssa, jossa kuitenkin olivat vastuksensa, koska sekä maisteri että neiti Katri, kumpikin tavallansa, melkein lakkaamatta vakoovin silmin seurasivat näiden lapsuuden ystäväin pienimpiäkin liikkeitä.
Näin kului syntymä päivä pappilassa, ja vasta myöhään illalla lähti kukin kotiinsa.
5
Jo oli tullut se ihmeellinen päivä, jolloin sihteeri Lundberg oli avioliiton siteellä yhdistyvä mamseli Svanbomin kanssa Mäkipuussa. Moni piti tämän peräti kujeellisena naimisena, mutta se tapahtui siitä syystä, ettei näitä molempia asianomaisia lähemmin tarkastettu. Sihteeri oli yli kuudenkymmenen, mamseli noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha – siis aivan parahultainen ijän eroitus. Sihteeri otti mielellään lasin, mutta morsian vielä mieluisemmin; luonnollisesti sai hän olla varma siitä, että hän, miten eukko Noa, ei koskaan sanoisi: "Heitä humala pois!" Sihteeri oli säästäväinen, morsian ahne – se ennusti talouden pysyväisyyttä. Sulhanen oli vihdoin joskus hieman äkkipikainen ja morsian samoin – tämä tosin saattoi antaa aihetta niinsanottuihin kotikähäköihin; mutta kuinka voisivat ilman niitä nuo suloiset sovintohetket tulla puheeksikaan? Siinä kyllin – he soveltuivat aivan oivallisesti toisillensa.
Kello kolme jälkeen puolenpäivän olivat vieraat käsketyt, ja vielä vähää ennen tätä aikaa näemme me sekä sihteerin että hänen tulevan morsiamensa kävelevän aivan levollisina ympärinsä ja toimiskelevan alakerran siinä huoneessa, jota sihteeri sanoi konttorikseen. Vihkimisen piti tapahtua sen viereisessä huoneessa, joka oli iso iloisa sali, johon mahtui koko joukko vieraita ja joka oli toisekseen vielä oivallinen tanssipaikka. Luonnollisesti aiottiin tässä myöskin tanssia, ja tanssia niin, että "se oli juhlallista," oli mamseli sanonut.
"Nyt minä vien viinit pieneen viheriään kammariin," sanoi morsian.
"Mitäs olet maksanut tästä renskasta?"
"Kolmekymmentäkuusi killinkiä, lapseni!"
"Kolmekymmentäkuusi killinkiä! Oletkos vallan villissä, Olli – kolmekymmentäkuusi killinkiä! Jos olisit tinkinyt, niin olisit varmaan saanut kolmellakymmenellä, kentiesi kahdeksallakolmattakin."
"Sitä en usko, ja kaikissa tapauksissa sitä ei enään voi auttaa."
"No, entäs tämä portviini sitte, mitäs tämä maksaa?"
"Yhden ja kaksitoista, jos vielä senkin tahdot tietää – se on huokea hinta."
"Ja sinä sanot sitä huokeaksi hinnaksi – yksi ja kaksitoista! Ei, se on kaukana huokeasta; sillä onhan portviiniä, ja erittäin hyvää portviiniä sentään, kolmenkymmenenkuuden killingin maksavaa – sen tiedän varmaan."
"Mutta onpa myöskin portviiniä, joka maksaa kolme riksiä puteli ja vielä enemmänkin, voin sinulle kertoa."
"Sinä kentiesi kadut, ettet semmoista ottanut, mutta minä sanon sinulle, minä, että kolmenkymmenenkuuden killingin olisi ollut kyllin hyvää niille, jotka tulevat tänään tänne."
"Etkös siis tiedä, että rovasti ja asessori ovat myös vierainamme – ne, joilla itsellään on aina hyviä tavaroita tarjottavana?"
"Niin, siitä on kentiesi sinulle ollut hyvää, vaan ei koskaan minulle."
"Se on kyllä mahdollista tähän asti, mutta tästälähin, ystäväni, tästälähin tulee siitä hyvää sinullekin."
Tämä näytti jälleen sovittaneen mamseli Saarlotan; sillä melkein kohta tuli hän portviiniputeli kädessä ikkunan luokse, missä hänen "ukkonsa" seisoi katsellen tielle, tarttui hänen päähänsä molemmin käsin kiini ja käänsi sitä äkkiä sivulle sekä antoi hänelle aivan armottomasti suutelon toisensa perään – lemmen vakuutus, jonka sihteeri vastaanotti melkein samanlaisella mieltymyksellä, jota lapsi näyttää, kun hyvä äiti parhaallaan pesee sen kasvoja.
"Minä seison tässä ja katson kaupunkiin päin," sanoi sihteeri jälleen irti päästyänsä; "peräti kummallista on, ettei räätäli tule tuomaan vaatteitani."
"No, kyllähän tulee, ukkoseni; olethan varmuuden vuoksi kutsunut hänenkin häihin?"
"Olen, ja tottahan toki Herran nimessä hän tullee."
"Kello ei vielä ole yli yhdentoista ja vieraita odotamme vasta kello kolme, jos ne edes silloinkaan tulevat."
"No niin, se on tosi, ja saammehan olla levolliset. Mutta etkös sinä jo ala laittaa itseäsi valmiiksi? Sinulla on niin paljon semmoista toimitusta, josta en minä tarvitse huolehtia."
"Niin, hyvästi nyt, ukkoseni, minä menen heti ylös kotvaseksi."
Sitte riensi hän portviiniputelineen huoneesta, samoten rappuja yläkertaan.
"No, olipa tuo oikein hyvä, että hän meni," sanoi sihteeri, joka nyt lähti ikkunan luota, "minun pitää mennä tekemään punssia, ja olenpa yhtä tyytyväinen, kuin jos hän olisi kanssani – hän on vaan nenä pystyssä kaikessa."
Nyt tehtiin pian valkea; iso pannu laitettiin tilavalle tulisijalle, arrakkia, vettä ja sitruunia tuotiin esiin, ja niin alkoi sihteeri sääntöjen mukaan juoman valmistamiseen.
Ukko oli nyt ottanut nutun pois päältänsä ja näytti oikein hupaselta, kun hän paitahihasillaan seisoi kuurullaan pannun ääressä, ammentaen isolla lusikalla ja tarkastellen tuota keltaista nestettä, yhtä visusti kuin kullan tekiä kerran katsoi kullan valmistuslaitostaan. Onnistuneen punssin saamiseksi on aivan välttämätöntä silloin tällöin maistaa tuota, ja sitä ei laiminlyönyt myöskään sihteeri. Tuon tuostakin otti hän lusikasta naukun, mutta milloin oli se liian paljon, milloin liika vähän imelää, milloin liian heikkoa, milloin liian väkevää, ja kaikkea tätä oli järjellisesti sovittaminen. Kuitenkaan ei tuo kunnianmies laiminlyönyt aina välistä katsahtaa ulos tielle, josta räätäliä odotettiin. Mitä enemmän hän maisteli punssia, sitä lujemmaksi tuli hänen toivonsa, että mestari "Snitt" pian saapuisi näkyviin. Mutta tämä oli ainoasti ajaksi; sillä kun kello löi kaksi ja tuo kohtaloa ratkaiseva kolmas hetki joka silmänräpäys tuli yhä likemmäksi alkoi hänen luottamuksensa horjua ja muuttua vihdoin melkein epätoivoksi. Tämä tapahtui silloin, kun kello löi kolme neljännestä kolmatta.
"Kiusattu ja riivattu!" huusi hän nyt, heitti punssilusikan ja tarttui molemmin käsin tukkaansa. "Jos se hirtehinen nyt viimeisellä minuutilla tuleekin, niin en minä kuitenkaan enään ennätä pukeutua ennen vierasten tuloa. Hiljaa! Nyt ajaa joku ulkona – hän se toki lienee kuitenkin!"
Mutta sepä ei ollutkaan hän; siihen sijaan tuli pari vierasta. Onneksi eivät he sattuneet siihen huoneesen, jossa hän oli; mutta varmuudeksi juoksi hän ovelle ja telkesi sen. Sitte riensi hän erään piirongin luokse ja alkoi lappaa sieltä ulos kaikkia tarpeellisia liinavaatteita.
Enenevällä tuskalla puki päällensä nyt sulhasparka kaikki, mitä tästä vaatteenlajista oli tarvis tilaisuudessa käyttää ja oli jo valmistaunut antamaan vihkiä itsensä helmatakilla, kun vihdoinkin tuo kauan toivottu räätäli tuli. Samaan aikaan tämän kanssa tulivat melkein kaikki muutkin häävieraat, ja niin ei auttanut muuta kuin kiiruhtaa. Keinonsa kokenut räätälimestari auttoi ystävänsä kuntoon, ja niin seisoi tämä pian välkkyvässä uudessa mustassa puvussa, valmiina menemään vierasten luokse. Ne olivat, paitsi kaikkia niitä henkilöitä, jotka jo tulimme pappilassa tuntemaan, (lukematta rovastin rouvaa, joka oli sairastunut), morsiamen molemmat veljet, kersantti ja kestikievari Svanbom, sekä muutamia kaukaisia sukulaisia – sulhasen puolelta ei niitä ollut ensinkään – ynnä kirkkoväärtti ja lautamies sekä useita vähemmän kuuluisia seurakunnan henkilöitä, jotka kuitenkin kaikki olivat joko ennen jo sihteerin asian ajattajina taikka jotka sitä halusivat, ja vihdoin kaupungista se niin toivottu räätälimestari, sekä se kauppias, jonka luona sihteeri Jönköpingissä teki kauppansa, ynnä tämän molemmat "puotiherrat," pari oikein akkelaa poikaa kärvennetyin hiuksin ja sileine sormikkaineen.
Kaikki olivat kokoontuneet hääsaliin – kaikki, paitsi morsian.
"Hän vaatettaa itseänsä hyvin vitkaan," kuiskasi joku seurassa.
"Näyttää, ettei hän ole tottunut morsiamena seisomaan," muistutti toinen puotilainen.
"Mutta eikö hän siis ole pian valmis?" kysyi vaanjunkkari, morsiamen vanhempi veli, kestikievarilta.
Vaanjunkkari oli oikeutettu sitä kysymään; sillä hänen piti tässä juhlatilassa olla morsiamen isänä.
"Ole hyvä ja kuulusta, eikö hän kohta tule!" lisäsi hän jotenkin kärsimättömästi; sillä hän näki, että itse sävyisä rovasti, jonka oli vihkimys toimitettava, silloin tällöin katsahti odottavin silmin salin oville.
Näin puhuteltu meni kuulustamaan, eikö hänen sisarensa jo pian tulisi odottavien näkyviin, ja erään piian johdolla kiersi hän ympäri huoneusta sekä tuli vihdoin siihen kammariin, jossa etsittävä oli. Mutta mimmoisessa tilassa löysi hän hänen siellä. Melkein tunnotonna; hän makasi nimittäin sohvalla syvään uneen vaipuneena – ja niin syvään, että täytyi kelpo lailla ravistaa häntä, ennenkun hän saatiin valveille. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, kapsahti hän kiivaasti ylös kysyen, miksi hän ei saanut maata rauhassa; mutta veli sai hänen vihdoin niin paljon tointumaan, että hän alkoi ymmärtää, mistä kysymys oli.
"Katso tässä," sanoi veli, tuoden hänelle pesuvadin vettä täynnä, "pistä pääsi tuohon, niin pian jälleen virkistyt."
Mamseli Saarlotta noudatti tätä viisasta neuvoa; mutta kun hän näin vilvoitteli punakoita kasvojansa, huomasi herra Svanbom pöydällä tyhjän putelin.
Se oli sama portviini puteli, jonka morsian otti mukaansa, kun hän edellä puolen lähti konttorista huoneesensa.
Juonikas vaatetus oli vihdoin valmis, ja nyt seisoi morsian puettuna lyhythihaiseen mustaan silkkihameesen kaareisella vyötäryställä, mutta niskasta valui ruunuun kiinitetty valkea huntu aina alas maahan niin että se hänen käydessään laahasi perässä.
Nyt tuli vaanjunkkari ja otti hänen kädestään kiini, ja niin mentiin alakertaan. Se kävi niin pian, että rivakka soturi tuskin saattoi seurata, ja oli lähes lentää suin päin rappuja alas, koska morsian, sen mukaan kun hän itse sanoi, astui koko rappujen mitan kahdella askeleella.
"Viimeinkin alkaa päivä valeta," sanoi nimismies, puoli ääneen, kun päivän ruhtinatar vaanjunkkarin sivulla astui saliin.
Rovasti seisoi jo kirja kädessä ja sulhanen häntä lähellä. Ukko Lundberg näytti tänään oikein somalta, seisoen uudessa hienossa puvussaan, jota kaupungin suuri "mestari" ylpeydellä katseli, ja tuskin oli sulhasen mustissa hiuksissa ainoaakaan harmaata karvaa. Niin, hän näytti oikein "naastilta," ja heti kun morsian hänen huomasi, irroitti hän itsensä taluttajansa kädestä ja syöksi, vilkaisematta oikealle taikka vasemmalle, tulevan puolisonsa luokse, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli tulisesti häntä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kun kerran, vaikka hänellä oli hyvä halu siihen, sillä hänen vanhempi veljensä tarttui heti hänen käsivarteensa ja saatti hänen siten niin paljon tointumaan, että hän jätti uhrinsa ja sen sijaan kömpelösti tervehti kokoontuneita.
Nyt alettiin vihkimys. Kun kumpaisenkin naittilaan piti antaa lupauksensa, lausui tämän sulhanen hyvin matalalla äänellä, mutta kovaäänisempi sen sijaan oli morsian. Kun hän lausui sanat: "Minä Saarlotta Svanbom otan sinun Kalle Uolevi Lundberg'in minun aviopuolisokseni j.n.e." teki hän tämän niin pontevasti ja niin naurettavilla käsien liikunnoilla, että koko hääjoukko oli vähällä nauruun purskahtaa.
Ei ainoastaan hienotuuteista rovastia, vaan sulhastakin vaivasi suurimmasti tämän toimituksen kestäessä morsiamen käytös, ja sen loputtua kiiruhti sentähden viimeksi mainittu luopumaan hänestä, peläten sitä, että morsian vielä kerran tahtoisi koko yleisön edessä rasittaa häntä helleyden vakuutuksillansa.
Siltä todellakin näytti, että hän aikoi niin tehdä; mutta kun hän näki siihen olevan esteitä, syöksihe hän sen sijaan sulhasen luokse, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi, kovasti temmaten häntä puoleensa:
"Nyt sinä olet minun, Lundberg."
Sulhanen otti vastaan tämän tunteen ilmauksen aivan tyynesti; mutta toivoi itseksensä, että hänen "osansa," vähintäkin tässä tilaisuudessa, olisi hänestä niin kaukana, kun pippuria kasvaa, koska hän selvästi huomasi, kuinka enin osa häävieraista seisoi ikkunain edessä ja salaa nauroivat morsiamelle.
Mutta nyt kannettiin virvoituksia ympäri vierasten rivejä.
Siellä ja täällä salissa muodostui nyt pieniä joukkoja aina sen mukaan, myötätunteisuus tahi arvelu veti toista toisensa luokse, ja siten syntyi siellä oikein vilkas sopusointu.
Rovasti jutteli hetkisen luutnantti Jalopeuransydämen kanssa Tukholmasta ja hänen olostansa siellä.
"Oletko jo kokonaan lopettanut oppimääräsi Mariebergissä, hyvä Kalle?" kysyi hän.
"Jaa, sen olen tehnyt, ja saatan nyt kertoa sedälle, että minä juuri eilispäivän postissa sain sen iloisen ilmoituksen, että ensiviikolla tulen jättämään alaluutnantin arvon, ja että pääsen syksyyn asti opetusupseeriksi Mariebergiin."
"Ohoo, sitäpä kelpaa kuulla – onnea, nuori ystäväni, se on minusta oikein iloista!" sanoi rovasti, taputtaen toivoisaa nuorukaista olkapäälle.
Vähän matkan päässä näistä seisoi nimismies, sekauneena ahkeraan keskusteluun erään arvokkaan talonpoikais-ukon kanssa. Siellä puhuttiin vuodentulosta, karjan hinnoista ja veroista y.m.s., mikä huvitti "rakasta isää," jonka suosion voittamisesta komisarius näytti pitävän tarkkaa huolta.
"Oikein hupaista on puhua niin viisaan miehen kanssa," sanoi hän ukolle; "minä soisin, että useammin tapaisimme toisiamme. Tule minun luokseni, jos isä Laurilla on jotakin toimittamista – minä en suinkaan ole kohtuuton vaatimuksissani."
Eräälle toiselle pitäjäläiselle, joka myöskin oli talonpoika, sanoi hän puolikuiskaten näin:
"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että isä Niilo yhtä mielellään saattaisi ottaa minut apumieheksensä, kuin sihteerinkin. Hän on kyllä itsessään hyvä mies, mutta isä Niilo näkee nyt itse, mimmoisen vaimon hän on saanut, ja semmoinenhan vaan vääntää koko talon ylös-alaisin."
Sihteeri Lundberg istui sill'aikaa eräässä sohvan kulmassa morsiamensa luona, joka ei millään muotoa tahtonut laskea häntä pois luotansa; mutta kun hän nyt huomasi, kuinka nimismies kävi siellä ympäri ja selvästi esitti itseänsä hänen omille "ukoillensa," tempasi hän vihdoin itsensä irti ja lähti itse etujansa valvomaan.
Morsian jätti myöskin heti paikkansa ja meni tyttöjen luoksi, jotka nyt olivat asettuneet salin toiselle puolelle, missä nuoret puotilaiset näkyivät hyvin ihastuttavilta, puhellen ilmoista ja tuulista, kahvin hinnoista ja tansseista, höyryalusten kulusta ja silkkikankaista y.m., "joita ei niin tarkoin voi yksitellen luetella."
Kaksi seuran nuorta naista ei kuulunut tässä tilaisuudessa siihen joukkoon, ja nämät olivat nimismiehen Katri ja Hanna Haborg, joiden kanssa asessori Jalopeuransydän ja maisteri Lahja olivat puuttuneet puheesen. Kumpaakin tyttöä näytti hyvin miellyttävän, mitä herrat heille sanoivat; kuitenkin nähtiin välistä, kuinka milloin yksi, milloin toinen heistä heitti silmäyksensä sinne, missä luutnantti seisoi. Mutta nyt tuli morsian toisten tyttöjen luokse, ja kun hän ei luullut heidän olevan tarpeeksi iloisia, sanoi hän heille seuraavat kehoitussanat:
"Elkää surko, te tytöt! Tänään seison minä morsiamena, vaan kyllähän tulee kerran teidänkin vuoronne. – Mutta malttakaas vähän! kohta tulee soitantoa, ja silloin syntyy siitä toinen elämä."
Kotvasen kuluttua saapuivat todellakin luvatut soittoniekat, pari rivakkaa renkiä, joista toinen soitti viulua ja toinen puhalsi klarinettia.
Ja nyt syntyi todellakin toinen elämä. Sekä vanhat että nuoret valmistautuivat tanssiin; yksin vaanjunkkarikin, joka lukkarille, lautamiehelle ja kirkkoväärtille oli kertonut juuri useita urotöitänsä, näytti siihen olevan hyvin halukas, vaikka olisi voinut luulla, että tanssi olisi rasittavaa niin perin jykevälle miehelle, kun hän oli.
