Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 9

V.
Väentuvassa

Laajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki epätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle tyynet, lemmekkäät kädet.

Tiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy ihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa hiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten ympäröimänä ja synkkänä.

Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.

Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin, mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua, teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.

Ja nyt on joulu.

Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole luotettavin naapuri.

Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa tulla.

Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi, kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.

Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta savesta.

Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.

Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka – seisoo renkien kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.

"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika.

Puolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle paikalleen sängyn alle.

Ja sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään korkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä pitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa lämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on saviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut pilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi leveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse loistokohta – tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan; istutaan kirstuilla.

"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota kaikki pitävät passarinaan.

Tämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin vanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan pyydettyä.

Palvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan, jossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä.

"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?" huutaa poika, viitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin.

"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää", vastasi tyttö ja vilkaisee hiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, "muutoin taidat sinä olla kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka, jonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka joulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen."

Kaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi, vaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että joulu on jotain niin erinomaista.

Sitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini väentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka tulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa, sekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua.

Hannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta pohjoisesta päin ja hänellä on "färsiläisen" kuuma veri.

Hän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän taloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen ottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdä hänestä jotakin".

Mutta se ei ollut niin helppoa.

Kuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka kerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet päällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta lähti ulos maailmaan omin neuvoineen "elämään taiteestaan". Kesällä se kyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon, viluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen veitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet vaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen työstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen sanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään ja laiska luonnoltaan.

Ja nyt hän on ollut talossa toista vuotta.

Ei mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä, taikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja salaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina.

Joulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt, niin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää mielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä vanhoissa saappaissa.

"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hän tovereilleen. Ja kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen, mutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut. Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä mitä oivallisimmat töppöset.

Nyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen lystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän heittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä ihailevalla huudahduksella:

"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!"

Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla, minkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla – tuo homma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin! Kynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja leipomista, – tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne tehdään, sillä sittehän on joulu.

Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä, milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla, tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.

Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.

Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen, joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai pahaa kohtelua.

Pelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa

Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia. Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ, siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa se mielet selittämättömällä voimallaan.

Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin kuin tavallisesti.

Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle, panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli ei tule koskaan kysymykseenkään.

Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla, jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen Vanhan-Ollin paikalle.

Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle, joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on skoonenkielellä.

Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.

Mutta Karna on ruma – sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan – ja hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa. Edellisessä hänellä tietysti oli toinen.

Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.

Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.

Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta, hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei pidetä säädyllisenä.

Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja. Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle määrättyä joulukasaa kohden.

"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.

Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille, jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.

Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa, ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.

Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä, alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen talonkalu.

Yksi paikka on tyhjänä.

Kyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri Kerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla vaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi käydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä eikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja nyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään.

Emännöitsijä se sitte asian ratkaisee.

"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa", sanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo osottaa, että hän on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten" kanssa.

Ja sitte tulee Kerttu pöytään.

Ei kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika jäykkä naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole puhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen sijaan, vallan luonnollisesti.

Piharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen vaatii.

Piharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa tilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan piharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos joku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä, hyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi. Tylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden silmiinpistäväksi.

He syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka, alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä hilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa mieltänsä – Oili ei kärsisi "kujeita".

Emännöitsijä – jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona tai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden on pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa – tulee itse tuomaan hilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua kohteliaisuuden:

"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita."

"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää."

"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on", sanoo Kerttu säädyllisesti; "missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?"

"Minä ne keitän vaan rasvassa."

"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule likimainkaan niin hyviä."

Emännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa, tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden.

Omituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee Ollia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni suurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee jonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan kenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan, luisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin yhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia, mutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään eikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty romunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä, että osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä vuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen nähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä. Häntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu, joka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän inhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään.

Kun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli virren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee tärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös.

Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä mukaan herrasväen huoneisiin.

Olli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman, kömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo:

"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!"

Toiset tekevät niinkuin hän.

Sitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli lopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja siirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan leikit.

Niin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin tyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät iloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika lailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan törkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei ollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden, jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja Hannu määrää:

"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta sinun pitää sanoa niin, että se kuuluu."

Puolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä puukengillä ja luudilla.

"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento", huutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa:

"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi."

"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä minusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa palkinnokseen kaikuvan naurun.

Hän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista.

Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa reellä aamukirkkoon.

1885.

Höytytuhkaa

Tuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli imeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli pimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin värikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta.

Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka käsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi niitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan värivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat, pitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät.

Hän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa vasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät. Ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä, joka on ylenmäärin varma itsestään, – tuollaista veltostunutta väsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole mitään, mihin pyrkiä.

Pukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä koristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja nuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli syrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla reunustetut.

Sisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä suhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli kiiteli ylös ja alas.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin.

"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan, tunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee."

"Vanhenee! Uh!"

"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?"

Emmy pudisti päätään.

"Onpa niinkin – täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen. "Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" – hän sulki silmänsä ja liikutti kättään edes takaisin ilmassa – "etkö voi ajatella, kuinka minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä tunnelmaa? – En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan, ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta sitte … kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka tulee – ! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä, kuten aatokset ja tunteet… No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin ajatelleeksi."

"Se tulee siitä, että olet niin yksin."

"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.

"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa."

"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?"

"Uh, sinä olet niin … niin … sinä olet niin kuin olisit puusta."

"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta."

"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä."

"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä vetäneet."

"Mutta rakkaus…"

"Voi, säästä minua!"

"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon sittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja minä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen kuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta."

"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä kuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen."

"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne."

"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän avioliittomme niin onnellinen."

"Sellaista onnea minä en tahdo."

"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä kahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta riittää."

"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu, kuin sinä olisit ilkeä, – kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa."

"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti."

"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena, ett'en koskaan elämässäni sitä unohda."

"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin kiivaasti; niin ei pidä tehdä."

Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana, käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä, lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.

"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle, tulee se taas mieleeni."

"Mikä?"

"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia."

"No, mitä sitte?"

"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi, kuinka sinua nauratti."

"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa."

"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys, niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva…"

"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!"

"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt."

"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin hempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole minulla."

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun välilläsi."

"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin."

"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi sinua kohtaan."

"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!" lausui vanhempi kärsimättömästi.

"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä tiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli sinun tähtesi."

"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta rakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja kun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä totuus… Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta."

"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan."

"En koskaan."

"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?"

"Hän ei koskaan ollut kosinut minua."

Syntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi valoisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa.

"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku mies hänestä pitää?" sanoi hän.

"Siinä olet oikeassa", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, "ja minä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut liian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan muun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin yksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin kiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä olisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta nuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä hyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! – Mitä nuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin romantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua hyvinkin kylmin silmin."

"Mutta Maria!"

"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet juuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi kullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut vastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni, ett'en onnistunut, ja – usko minua! – kyllä hänellä oli pahemmin pakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen vähäinen mieltymys olisi ollut."

Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.

"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen, että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti.

"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.

"Niin, minä!"

"Sinähän olit lapsi!"

"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka paljon minä pidin Kristoferista."

Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa. Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne valopiiri ei ylettynyt.

Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.

"Etkö sinä sitä tiennyt?"

Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa taistelussa.

"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä.

Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.

Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, – hän ei liikahtanut eikä sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta hengityksestä.

Tuskainen aavistus valtasi nuoremman.

"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä vasten.

"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta. Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.

He seisoivat ääneti hetken.

"Tule kertomaan", sanoi Maria.

He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin saadakseen varjoa silmilleen.

Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet oikein kiiluvanpunaisilta.

"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy.

"Suuttua? – oh, kuinka sinä voit luulla!"

"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut, kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit siellä sisällä vieraiden luona."