Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 4

Toivomus

Sisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla päällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa; ulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja kyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään, hän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään.

Ei ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.

Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.

Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää esiin.

"Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja parista muusta lisäksi.

"Käykää sisään."

Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan – ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi, kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi. Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.

Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.

Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain, joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia vahankeltaisia hampaita.

"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti hattuaan toiseen huoneesen päin.

"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen edessään. – Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen, hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies ottaisi vastaan tuommoista.

"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.

Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.

"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla varovaisuudella.

"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä, melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.

"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.

"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan tavalla.

"Kiitoksia. No – niinkuin tavallisesti."

"Aina vaan asiat entisellään?"

"Nii-in – ei suinkaan ne muuksi muutu."

"Et mahda saada mitään myydyksi – kuten tavallisesti?"

"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa."

Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.

"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin."

"Niin. Ei minulla ole mitään huolehtimista."

"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä paikassasi?"

"A-sun", kasvoista välähti leikillisyys – "enhän minä siitä pääse."

"Miksi et?"

"Olenhan hänelle velkaa – isännälle."

"Oletko hänelle velkaa?"

"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt kuusikymmentä kruunua."

"Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.

"Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään, että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä. Sillä toisella velalla ei ole kiirettä."

"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?"

"Maksan."

"Sehän on kerrassaan liian kallista?"

"Niin se onkin."

"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?"

"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.

"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta, jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin – tuleehan se sinulle liian kalliiksi ajan pitkään."

"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani."

"Mitä tavaroita sinulla on?"

"Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.

"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?"

"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja – ja aivan alkuperäisiä. Se vanha madonnankuva esim. – muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on viidenneltätoista vuosisadalta."

"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia viidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta…"

Puhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle.

Kamreeri katsoi kelloaan.

"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään."

"Ehkä minä menen?"

Viidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi seisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään.

"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa."

Kyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi jollain lailla hullunkuriselta.

"Voinko istua tässä?" kysyi hän varmuuden vuoksi.

"Voit, aivan ujostelematta."

"Kiitos, kiitos."

Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi, konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa, kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja odottaen vuoroansa.

Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.

Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen toiseen kulmaan.

"Kuuleppas – mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä."

"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti.

"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin – niin todellakin sopivaa kuvattavaksi!"

"Vai niin,"

"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?"

"Näin."

"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! – Mutta nyt kai minun pitää lähteä?"

"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa pakinoiminen, niin…"

"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle."

"Pelkästään noiden katselemisesta?"

"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista minä tahtoisin maalata."

"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista vuosisadalta", suottaili kamreeri.

"Häh!" – Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen oli pidettävä.

"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?"

"Niin – hä – se on tietty – etupäässä…"

Hän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan, jonka jälkeen hän jatkoi:

"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla."

"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?"

"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua rauhassa, ja maalailla luostareissaan."

Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: "Ei suinkaan sinulla olisi ollut halua tulla munkiksi?"

"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!" – Hän sanoi sen niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan hullunkuriselta. "Minä kerran koetinkin – tuolla alhaalla Italiassa."

"Munkiksiko ruveta?"

"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet."

"Eivätkö?"

"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi – miksi sitä nyt taas sanotaan – maallikkoveljeksi, minä luulen, ne sitä sanovat."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa saappaita ja pesee astioita."

"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen."

"Ee-en, mutta sitte olisi elatus!"

"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?"

"Josko olisin! – Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun alttaritaulun silloin tällöin. – Sen olen kerran tehnyt – siitä hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan."

"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?"

"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa – oikein varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä, ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!"

Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.

"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla vuodessa?"

Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja irvistelemisestä. – Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua vuodessa.

Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä:

"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin välistä. – Tietysti voisi jonkun kerran saada maksun jostain taulusta… Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei – vallan ilmaiseksi… Ajatteleppas vaan sitä!"

"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?"

"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi – ja sehän meni vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi suorastaan taivaanvaltakuntaan… En minä tahtonut kotiin enkä minä voinutkaan tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan ollut … ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta, niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona."

"No niin – tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin."

"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta siihenhän olivat erityiset syyt."

"Mitkä sitte?"

Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän jatkoi:

"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut lähetettiin kotiin."

"Hulluinhuoneeseen?"

"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on veli – jota minä muutoin en tunne – mutta hän oli kustantanut minut sinne – kolmeksi kuukaudeksi."

Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?"

Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.

"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu sellainen – ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin kotiin."

"Olitko kauan parannuslaitoksessa?"

"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta."

"Noo-o, miltä se tuntui?"

"Ikävältä!"

"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?"

"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh, muistan, kun heräsin siellä kopissa – tuntui, kuin olisin maannut sata vuotta… Katselin ympärilleni… Huone oli pieni ja seinät olivat matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä – sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä tuulenhengähdys – ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! – ruokaa oli siellä, kun heräsin – tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa… Niin, sellaista aikaa en koskaan enää saa!"

"Istuitko koko ajan siinä kopissa?"

"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa oli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja siellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein oivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan saivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili – tietysti – lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista… No, eipä sillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin puolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun ei tarvinnut olla siellä kauempaa. – Minä tietysti tekeydyin vähän nurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut saada… Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä", jatkoi hän, ikäänkuin hän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä. "Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä – ei siinä tarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä tiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta kuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta ottaa."

Hän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa.

"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne", jatkoi hän hetken päästä, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan."

Hän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään ivaten.

"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen – sinä, joka piirrät niin hyvin."

"Äh", sanoi hän irvistäen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi asua maalla ja maalata, mitä tahtoisi… Niin, se tahtoo sanoa ei täällä", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan.

"Eikö Tanska sinua miellytä?"

"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä ei koskaan oikein lämpene…"

Tässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian sopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt lisäämään: "Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin."

Hän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä.

"Paljon kiitoksia tästä." Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille.

Kohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia kädessään.

"Onko tämä oikein?" kysyi hän.

Kamreeri silmäili paperit läpi.

"On kyllä. Aivan oikein."

Nuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei.

"Oliko se herra hupsu", sai hän vihdoin sanotuksi.

"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on taidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin maailmassa."

"Onko hänellä…" Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei uskaltanut päästää niitä esiin.

"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on syventynyt omaansa, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin kerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä kysy."

Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut käsittänyt hitustakaan.

1888.

Rautatievaunussa

Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja nyt oli joulunaatto.

Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin levottomalta.

"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli tarttunut oveen sitä sulkeakseen.

"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni. Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien perästä liikkeelle.

Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia rautatiematkoille.

Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä joutunut pahalle tuulelle.

Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. – Niin, siten hänestä oli tuntunut tunti sitte, ja nyt – nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.

Ja tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät yhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli hätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa. Joka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku tuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka häntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä hetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi tukehtunut ja hengästynyt.

Myrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin paksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei ollut joutunut ensimäiseen junaan.

Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin hietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa peittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin pehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi, lumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen sydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte eteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry, se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo hengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki hiljeni – aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei ääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja vastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut leikkiä, tämä oli pahinta kaikesta.

Pitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa aukeamassa, aivan kalmankalpeana.

"Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

"Siltä näyttää." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä.

"Luminietoksessa ollaan", vastasi tämä kysymykseen.

"Saanko tulla ulos?"

Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan päästä tuli hän takaisin.

"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hän, "veturi on mennyt rikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään sähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme luultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän."

"Koko yön!" toisti tyttö kauhistuen.

Matkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä etsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat niin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän tapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös verkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan pyörtyvän.

"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät, että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä, mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei meillä mitään hätää ole."

"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä kohdanneen.

Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti sen pystyyn ja istuutui sen päälle.

"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa, että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja sillä hyvä."

"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?"

Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen; sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen, rohkea tahto – kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi, ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen, tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen, kylmäisivät kuoliaaksi.

Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa, joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon sopimattomuutta!

Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:

"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat – me kaksi, ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin – "

Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä, synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti varsinaista kosintaa – kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän, vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti – ja kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan – ottaisi hän vastaan hänen työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei olisi mitään heille omituista, mitään vapaata – ainoastaan tuo kulunut jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.

"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"

Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli tuo pieni sinä, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä, jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi tunteensa näyttäisi?

Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla sopimattomasti."

Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi kestää taikka sortua – että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen jalkojensa alla.

"Birger!"

Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna, virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.

Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui, loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta – tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut – ilman sanoitta!