Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 7

Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi hän, "ei kerrassaan ketään."

Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.

Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään. Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä, kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.

Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan toisella puolen kylää.

Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.

"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.

Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina, sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.

Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.

"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.

"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen, kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä, kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.

Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.

Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa…

Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.

Kops, kops, kops – luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti lankeamatta.

Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät, puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset – terävät pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi, että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan voisi tulla yhdenlaisiksi.

Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili, kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.

* * * * *

Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias, joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei kyennyt pitämään huolta mistään.

Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen hyyryläisekseen.

Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.

Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt, milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.

Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja vanhuksesta … siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta Ludde ei voinut ikinä uskoa … ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä ajatella, että…

Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan voisi antaa hänelle anteeksi.

Ludde ei koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle päässyt; hän ei olisi rohjennut.

1888.

ERI HAAROILTA

I.
Toripäivän jälkeen

Toriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin myöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin.

Pienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin tavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut levollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä.

Mutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies astui sisään.

Ensi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli hyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys sanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja arvokkaasta ryhdistään, oli – humalassa.

Hän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei pelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan siksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville.

Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan vaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota hourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan sielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen tottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin!

Juuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka kaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin hänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa ilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin kasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei olisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi voinut pitää häntä työmiehen esikuvana.

Hän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli esillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti selailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja ostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka liikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää, että hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se juhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi, minkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä näyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen, joka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä vähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli itseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta.

"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?" kysyi hän ja katsoi myyjään.

"En tiedä", vastasi tämä kierrellen, "luulen, että on viisaampaa kysyä neuvoa lääkäriltä."

"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole sittenkään apua lähtenyt", sanoi mies hiukan kärttyisesti.

Nainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois.

"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä", sanoi hän taas, hetken vaiti oltuaan.

"Kenties ei", myönsi nainen väsyneellä äänellä.

"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisäsi mies, koettaen olla leikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi tahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt tuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean silmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut.

Nainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen.

"Ettekö luule, että usko sen tekee?" toisti hän ja asettui pöydän luo, koettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi.

"Saattaa tehdä", vastasi nainen,

"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja pankaa se kääröön."

Näitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui kuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa.

Nainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin.

"Rouva käy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella äänellä.

"Niin", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä keskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa.

"Mikä siihen on ollut syynä?" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla äänellä.

"Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen.

"Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minä luulin, että kolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö rouva voi koskaan tulla terveeksi?"

"En", vastasi hän tylysti.

Mies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä pitkän silmäyksen sauvoihin.

Kirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä ilmaantui sama ostaja taas ovelle.

Vastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä.

"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi", sanoi hän kohteliaasti, "mutta minä en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun täytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut kolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva käy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia hänelle – raukalle – parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus hänelle. Ettekö luule sitä?"

"Sen kyllä luulen", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään.

"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä sellaisia en ole koskaan ennen nähnyt."

Nainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin.

"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen.

"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?"

"Pelkään niin olevan."

"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä."

"Olen iloinen siitä, että kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa, "teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne."

"Olen aina häntä ajatellut", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitä ihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt."

"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana", sanoi rouva katsomatta ylös.

"Kyllä kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, "mutta ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut nämä vaatteet."

Hellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti sitä kädellään.

"Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen.

Hän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen ystävällisyydestään alkoi mies kertoa – peittelemättä, kuten maalaisten on tapana – vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän puheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä, kuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä pystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi. Mutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala teki hänen mielensä vielä herkäksi.

Sitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän todisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa kaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena – humalaisen miehenkin.

1884.

II.
Ramlösasta

Oli sunnuntai.

Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin etäisiltä.

Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.

"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.

"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on mennyt Ramlösaan huvittelemaan."

Ramlösaan – jospa menisimme sinne syömään päivällistä?

Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti, ja sitte sitä lähdettiin.

Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse, ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka herttaisten ystävien kustannuksella.

Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin kukoistavilta, että – mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä kylpypaikasta – terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia, jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää – katoavaisuutta!

Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan, minne vaan kääntyi.

Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi, jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.

Nyt ei ollut varsinainen juontiaika – tietysti – mutta tarjoella he vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä. Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.

Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin täällä.

Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät "vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko tiheni tihenemistään.

Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.

Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!

En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja siinäpä se onkin! Tuo virkistävä – olinpa vähällä sanoa mieltä ylentävä – vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan. Itsensäarvosteleminen – tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään – on jotain heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa. Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin, mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista tasankolaisistamme.

Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa, jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.

Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija, sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia, Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot, älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä. Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa, siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä, ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii – mitä se tekee? Huomenna hän jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja huvitella.

Kauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? —

Tavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee!

Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän pitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja kiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo. Huopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle oivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän väsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä tanssissa.

Mutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari!

Heitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin jaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat vaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta ympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä, miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan miettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on päivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole epäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa työssä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin – kaupungin lapsia – panen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään tuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä on sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja sitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn. Mutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja luulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat nenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä, jota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen pitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi ummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä pitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä. Nenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä, tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän nukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä tipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista tanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko ajan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan kokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti kestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton onnellisuudenhymy heidän kasvoistaan.

Mutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä. Hänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää itsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu.

Ja katsokaa – tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan ivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä, ei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon telmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia. Hänelle tämä ei olekaan mitään huvia.

Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy.

Nousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme sieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka kimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä kaupunkia.

1885.