Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 8

III.
Nummella

Hiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta korvaanne – kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas hiljaista.

Eivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä on, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen.

Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen nummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää, että voi rakastaa sellaista karua luontoa.

Mutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan matkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä myöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja mitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se.

Mieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa rehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret leviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin mäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee seutua!

Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha somermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta sitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten.

Parin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon huippu.

Ei näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia laitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun kolkkoutta.

Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi välistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se levottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi meidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme ainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja elämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin tottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia, jotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri tekevätkin kauniiksi.

Piikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee kapea polku, kovaksi poljettuna.

Katsokaa tuota varsaa!

Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja ojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä veitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa – ja miten notkeasti kaareva kaula!

Mutta mennään edelleen.

Ette ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää teille sitä. En tuota "jaloa" köyhyyttä, josta runoilijat ovat lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen juoppous ja naisen typeryys.

Tuon puuryhmän takana näette talon – sillä se on todellakin talo, tuo kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.

Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä polku ja tämä asunto.

Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet, toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä. Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.

Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen, maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki sen varat.

Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää, kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään, miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.

Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia, likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten. Se oli talvella, ja uuni oli kuuma.

Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän inhoa kuin sääliä.

Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu, kuin meitä itseämme jokin velka painaisi.

Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla, siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.

Tulkaa, lähtekäämme!

Tuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt hän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton, inhoittava.

Hän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä tiedän, että —

Niin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen nöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä loukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran tempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa kenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten kosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että hän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin aivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne tuntuvat melkein alhaisemmilta.

Älykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen auttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa kodissa kuin hänen.

Hän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja kun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain sieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi.

Hänen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, älkää naurako, sillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa, ja "aristokrateja olemme me kaikki".

Hänen isänsä oli karjatalonvouti – hän sanoi sen ylpeydellä – ja miehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin oli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan hänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen, ainoastaan tylympi olennoltaan.

Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan, ennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa oli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa viisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa selkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin usein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä mies on vankka työntekijä.

Olen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on "sävyisin ihminen maailmassa", kun hän vaan on selvänä – vahinko vaan, että hän silloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole hänen sävyisyydestään.

Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen tyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin.

Mutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki.

Se on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen menemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja märehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta vasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna.

Minä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä retkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua, totuus on kuitenkin kauneinta elämässä – vaikkapa se sitte olisi kuinkakin ruma.

1883.

IV.
Malmö'stä

Rattaat odottavat, nouskaa ylös!

Minä tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytänyt saada nämät, jotka ovat parhaat, sillä minä mielelläni ajan pulskasti – milloin en saa astua.

Kuskihan näyttää komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa myös on kokardi; hän se myös oli, joka sai kunnian kyyditä Sarah Bernhardt'ia, tämän vieraillessa kaupungissa, ja minusta hän tosiaankin näytti silloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt.

Kaikki reilassa. Antaa mennä! Ja me lähdimme ajaa vyöryttelemään nähdäksemme – varon kyllä, ett'en sano Malmön merkillisyyksiä, sillä niistä en minä tiedä mitään sanoa – tarkoitan vaan seutua, kappalten ulkopuolta. "Tuo jokin, joka niissä piilee", sitä minä en tunne.

Ajamme kaupungin läpi, alas Eteläkadulle päin ja poikki Kustaa Aadolfin torin. Malmölaisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitä kai en uskalla ääneen sanoa: kuski saattaisi kielitellä.

Tässä näemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, että sen syytetään lähettävän punataudin maanvaivaksi koko ympäristöönsä, mutta tänään siinä ei ole moittimista, eikä siitä mitään hajua lähde.

Ajakaa hiljaa tässä sillalla!

Kas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin päin, missä toinen silta ojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympäröimänä; paikka näyttää niin aukealta täältä katsoessa, kun sen perällä näkyy Rörsjökaupungin leveä bulevardi. Olen nähnyt tuon taulun niin monta kertaa, mutta en kyllästy näkemään sitä yhä uudelleen. Ja illoin, kun kaasu on sytytettynä ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla olevansa Tukholmassa tai Venetsiassa.

Tuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika vauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhän Paavalin kirkon ohitse, läpi Rörsjökaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle, somien maatilojen ja sirojen huviloiden välitse.

Ketä asuu näissä huviloissa? Ihmisiä, luulen mä. Rikkaita kauppiaita ja tehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedä "tuosta, joka siinä piilee". Olen vaan köyhä kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva sanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittää, ja kun minä kerron teille kaikki, minkä tiedän, niin ei teidän pidä moittia minua siitä, mitä en tiedä.

Nyt ovat huvilat jo jääneet taaksemme, ja näyttää siltä, kuin ajaisimme suoraan mereen, niin jyrkästi kääntyy tie. Kuinka hyvältä tuntuu tuo suolainen, raitis tuuli!

Sanotaan, että se, joka on syntynyt meren läheisyydessä, voi tuntea kummallisen valtaavaa meren ikävää, ja minä voin ajatella, että niin täytyy olla.

Kotiseudussani saattoi tosin eräältä kunnaalta nähdä Itämeren kuni kiiltävän vyön taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan ollut ennen, kuin kerran sain seurata isääni pieneen kalastuspaikkaan Trelleborgin läheisyydessä.

Kuinka hyvin muistan sen päivän! Me olimme ajaneet sinne alas, isäni ja minä, ja minä olin ohjastanut.

Hän opetti minua kuskiksi ja oli siitä ylpeä.

Nyt seisoivat hevoset valjaista päästettyinä, pureskellen vastakuivaneita heiniä ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta kun heinät ja kaurat narskuivat heidän hampaittensa välissä; melkeinpä teki mieli kadehtia. Hevoset näyttivät niin tyytyväisiltä, ja aurinko paistoi heidän kiiltäviin pieniin ruumiisiinsa. Minä heitin käsivarteni toisen hevosen kaulaan ja suutelin sitä turvan luona olevalle sametinkaltaiselle täplälle, ja tuntui niin elinlämpöiseltä painaa poskensa siihen, samalla kuin käsivarteni yhä lujemmin puristautuivat hevosen kaulaan.

Kaupunkilaislapsi ei voi käsittää, millä hellyydellä pieni metsäläinen voi kiintyä tuollaiseen eläimeen; mutta isäni hymyili sitä nähdessään, sillä hevosia, koiria ja urheilua, niitä hän kiihkoisesti rakasti.

"Haluttaako sinua soutelemaan?" kysyi hän, ja minä irtausin hevosesta, katsoen ylös epätietoisena, puhuiko hän totta vai leikkiä.

"No?" toisti hän.

"Voi, haluttaa", vastasin minä, mutta ainoastaan kuiskaten, sillä äitini oli – pelästyksissään isäni uhkarohkeista yrityksistä – kieltänyt minua veneeseen menemästä.

Mutta mitä mammasta ja kielloista yhdeltä puolen, kun pappa ja taipumukset ovat toisella!

Tietysti sitä myöntyy; koko erotus on siinä, että myönnytys lausutaan kuiskaten.

Menimme siis alas rantaa kohden. Siellä seisoi muutamia kalastajia laittelemassa pyydyksiään, leveitä, kömpelöitä merijätkiä, ruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin koko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju! Minulle se oli jotain tavatonta, sillä minä tulin harvoin alas merelle saakka, ja luulenpa, että katselin sekä silmilläni että korvillani ja suullanikin. Ja minä näin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut ainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja muutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan, jossa seisoin nilkkojani myöten, ja meren – aavan, tyynen, äärettömän – jota tuskin tuulenhengähdyskään röyhelti, ja häikäisevän auringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti säteensä kaikkialle. Mutta se ei näyttänyt vaivaavan ketään, kaikkein vähimmän minua, sillä tuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, että sydämeni lakkasi tykkimästä pelkästä odotuksesta.

Isäni laittoi reilaan yhden venheistä, ja minä näin, että kalastajat kesken työnsä loivat jonkinmoista huomiota häneen.

"Se venhe ei kestä", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän suustaan ja syläisten kauas.

"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää", vastasi isäni, samalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä kömmimme perästä.

Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme, hajalla säärin ja kädet lanteilla.

"Pohjaan te menette", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen pituuksia.

"Vai niin?" vastasi isäni nauraen, "sittehän voit saada sen ansion, että ongit meidät sieltä."

Ja hän sousi vaan edelleen.

Olen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en voi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein olin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se saattaa ollakin – kaikki kävi onnellisesti.

"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?" kysyin minä vihdoin, kun näin, ett'ei mitään tapahtunut.

"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me soudattaisimme itsemme heidän veneissään", vastasi isäni hymyillen.

Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei voi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta tuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa.

Matkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana merellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä, jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä ikävystyneellä välinpitämättömyydellä.

"Mitä lastia jaalassa on?" kysyi isäni.

"Ruista."

"Kotoisin?"

"Falsterbosta."

"Kuinka suuri laivue?"

"Neljä miestä."

"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?"

"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi nauraen.

"Haluatko?" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni läpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät suljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa – joka tietysti oli "kauhea" merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin selkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja hätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin jalomieliseksi ja vastasin: "En".

Niin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, että saattoi nähdä meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin näkyi hienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsiä, ja sitte me vihdoin päästimme koiran uimaan veneen perässä, ja se tuli jälestä, puhkien ja loiskuttaen, kuin pieni höyrylaiva.

Niin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen.

Me olemme taas kaupungin sisässä ajeltuamme aivan ympäri sen. Tämä punainen rakennus, jota kanavat ympäröivät, on linna, linnavankien residenssi. Tuolla näemme Kuninkaanpuiston, ja tässä olemme taas Kustaa Aadolfin torilla.

Kenties minun teidän mielestänne pitäisi kertoa jotain työväenliikkeistä ja muusta semmoisesta, mutta tiedättekö, jos siitä alkaisin puhua, niin tulisi siitä niin pitkää ja tyhmää, että te vallan kauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, että minä monena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa heräsin soittoon, joka kuului suurelta torilta, ja että goodtemplarit ne silloin lähtivät jollekin iloiselle metsämatkalle, minun siunausteni seuraamina.

Me jätämme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme ylös toiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltä. Istuudumme tähän ikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, "torimatameja". Saatte uskoa, että olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidän kauppaansa ja tointansa. He eivät myö ruokatavaroita, ainoastaan vaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan näytteille pöydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on heidän makeanleivänpäivänsä, ja he surisevat tuolla alhaalla niin hilpeästi, ikäänkuin ei koskaan tulisi talvea pieksävine lumineen ja jäätävine pakkasineen.

Minä olen nähnyt heidän käyskentelevän siellä saaleihin kääriytyneinä ja kintaat käsissä, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta kärsivällisesti odottaen ostajia. Mutta vielä on, kuten sanoin, heidän päivänpaisteaikansa, ja näyttääpä vallitsevan oikea perhe-elämä tuolla alhaalla torilla.

Laatikon päällä, jossa näytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat yösijansa, istuu keski-ikäinen vaimo ja kutoo pitkää sukkaa. Hänen kasvonsa ovat päivänpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissä kuvastuu hyvänluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden kauneudenpuutteen. Näkee, että hänen kätensä ovat työhön tottuneet. Iltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hän, joka työskentelee ja hommaa miehen ja lasten hyväksi. Hän ei ole köyhä, olkaa varma siitä, eikä myöskään huolissaan, sen kyllä näkee hänen katsannostaan. Tuo hyvänsävyinen varmuus hänen olennossaan johtuu tiedosta, että hänkin puolestaan edistää kodin vaurastumista, ja hänen pukunsa on yksinkertainen, mutta vahva.

Katsokaa, kuinka hänen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hänen pieni tyttärensä, joka tulee tavalliselle aamupäivätervehdykselleen. Ei mitenkään luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitä näkisi äidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hän on puettu herraslasten tapaan, hänellä on vilkas pieni enkelinpää – hymyilevä, kiharainen – kuopat kasvoissa, sekä hienot pienet käsivarret, joissa kyynäspään merkkinä on syvennykset. Hänen keikailevasta vallattomuudestaan huomaa, että hän tietää, kuinka herttainen hän on, ja että hän on hemmoteltu.

Hän saa käydä kaupungin parhaimmissa kouluissa, hänestä on tuleva sukunsa ylpeys, täysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt älyämme, miksi äiti näyttää niin tyytyväiseltä, ikäänkuin ei koskaan talvea tulisi harmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hän tekee kaikki, minkä voi, ja luulee sen olevan kylliksi.

Nyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa kädessä, ja torimatamit keräytyvät hänen ympärilleen saadakseen virkistyspisaransa. He tulevat pienissä ryhmissä, kolme tai neljä kerrallaan, sillä mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran perästä hän kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hän käsittää puhtauden hyveen, mutta ei luule vettä tarvittavan. Kaikki käy innolla ja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle hänen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeä kieli pohtii naapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hänen tottunut silmänsä annetut lantit, jotka hän kätevästi soluttaa hameentaskuunsa.

Ja kaiken tämän aikana istuu tuo paljaskäsivartinen tyttötypykkä tyhjällä laatikolla, pitäen toisessa kädessään suurta kakkua ja toisella näppärästi nuoleksien sokeria mummon korissa olevista kahvileivistä; häntä ei kielletä. Hän näkyy olevan kaikkien lemmikki: koko toriväen ylpeys, heidän tulevaisuudentoivonsa.

Tuolla tulee pitkä kyyryselkäinen mummo, mustaan saaliin kääriytyneenä, sateenvarjo kädessä ja musta vaate kasvoille käärittynä; hän näyttää samalla sekä surkealta että hullunkuriselta; ei tiedä, nauraako hälle vai itkeä. Hartaudella hän nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien pienin nautintorikkain siemauksin tuota höyryävää juomaa; köyhyys on opettanut häntä ottamaan täyden arvon viisiäyrisestään.

Ainoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hän on luultavasti äitinsä sairauden tahi kuoleman tähden joutunut tuolle paikalle torille ennen laillista aikaansa. Sen näkeekin, ett'ei äidin käsi ole hänestä huolta pitämässä, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti; hän on luonnonlapsi, huolimaton puvussaan, huolimaton käytöksessään. Hän juttelee ja nauraa melkein yhtä mittaa, innokkaasti viittoen ja näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka näyttävät vieläkin valkeammilta päivänpaahtaman ihon rinnalla. Suortuvia hänen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hän päätään heittelee, mutta siitä hän ei välitä. Nyt hän aukaisee tavaralaatikkonsa kannen ja vetää sieltä esille koiranpennun, jolla siellä on ollut olopaikkansa. Se on signaali.

Tyttö pienoinen töytää alas laatikoltaan, pistäen viimeisen kakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä muodostavat tyttö, lapsi ja koira leikkivän ryhmän.

Se on loppukuvaelma, sillä nyt esirippu laskeutuu.

1883.