Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 5

XIV

Oli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa pukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa olleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet uuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne hakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten. Toukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien terillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä olivat puhjenneet.

Tuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat odottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet punottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä pienoisista kävyistä.

Puiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut; sannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä kultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja "kaukana korvessa käkönen kukkui".

Aumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista kesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli kartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.

Nopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut nuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja kysyi, oliko isäntä talossa kotona.

"Hän on tuolla kamarissa", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain eteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti kanoille.

"Eikö Valpuri minua enään tunne?" kysyi hymysuin nuori mies ja seisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt tarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.

"En vaan", vastasi Valpuri.

"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta", jatkoi nuori mies. "Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä käymästä".

"Juho!" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä mielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: "Missä olet näin monta vuotta ollut?"

"Ensin lähdin merelle", virkkoi Juho, "jossa olin neljä vuotta. Kävin kahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua miellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen, jossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä ai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt tänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki seuraisi minua eteläänpäin".

"Kummallista on", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä "kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja kuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me usein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä Juhannusaattona olimme morsiusparina – mutta se ilo oli lyhyt, sillä seuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä. Muistaako Valpuri sitä?"

"Kyllä sen muistan", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.

"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän liepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden tuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin leikkikumppaniksi. No, niin, – se ei ollut sinun tahtosi. – Vaan aivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen isääsi puhuttelemaan".

Nuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä suloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!

Ajatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo oli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä mielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki helposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi paikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui edestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa nykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin näkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän joutui taaski istumaan portaille.

Sisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä laatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä oli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui edellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. "Aivan luonnollistahan tuo onki", ajatteli Valpuri.

Kun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata aatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen vanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän istui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos Esan kamarista.

Hetken kuluttua Juhon ääni kuului porstuasta sekä Esan, joka häntä portaille seurasi.

"Kuka tuo oli?" kysyi Helena, katsahtaen pihalle.

"Entinen naapurin Juho", virkkoi Valpuri ja kääntyi niin kylmäkiskoisesti kuin mahdollista katsomaan menevätä.

"Ahaa", sanoi Helena tyytymättömällä äänellä, "joko se junkkari on tullut kotiaan? Kielsinhän hänen silloin täällä käymästä. Sitä ei hän enään muistane".

"Onhan hän nyt täysikasvuinen eikä hän nyt opettane minulle mitään sopimatonta, jos tuommoinen lasten leikki oli sopimaton", virkkoi Valpuri punastuen.

"Ikäänkuin ei täysikasvuiset vielä paremmin voisi. – No eihän tuo sentään ole vaarallista, jos hän käviki täällä ja vastaki käy jonkun kerran. – Olethan vakuutettu jo. Mutta minä suorastaan tunnustan, etten nytkään juuri haluaisi häntä täällä nähdä".

Nyt tuli Esa sisälle. Hän puolestaan oli erittäin mieltynyt Juhoon ja kehui sekä hänen käytöstään että myös hänen järkeään. Tämä kehuminen ei ollut Helenan mieleen ja hän sanoi suorastaan, ettei ollut aivan sopiva noin kehua vierasta, kun eräs tulevaisuudessa läheinen sukulainen ei ollut lähestulkoonkaan tuommoista ylistyksen tulvaa Esan huulilta saanut vuotamaan.

"Älä minua väärin käsitä", sanoi Esa. "En minä toista kehumalla toista tahdo alentaa".

"Et kyllä tahdo, vaan kuitenki niin teet", virkkoi Helena.

"Jos niin on", lausui Esa hymyillen, "niin jääkööt ylistykset sikseen.

Mutta nyt minun täytyy lähteä Pilveisten luo asialle. Haluatko, Valpuri, tulla soutamaan?"

Mielellään Valpuri suostui ehdoitukseen ja he lähtivät matkalle.

"Miten voi Esa olla noin varomaton?" jupisi Helena, kun he olivat menneet. "Valpurin koko käytös osoitti levottomuutta, jonka todellisen syyn minä pelkään aavistavani. Nuori kokematon sydän ei älyä oikeassa asiassa pitää varaansa, sen vuoksi on minun astuminen apuun, ennenkun olisi liian myöhäistä. Mikä synti ja häpeä olisi tuo epäluuloni mahdollisuus! Ja kuitenki luulen semmoistaki voivan tapahtua maailmassa".

Näin ajatteli Helena. Vaan joen kirkasta pintaa kiiti venhe ja neitonen keulassa katseli ja kuunteli, ajatuksiin vaipuneena, luonnon kukoistusta ympärillään ja siivillisen laulukunnan sulosäveleitä.

XV

Muutamana päivänä, kun Esa oli matkustanut hevosella läheiseen kylään, josta hän illalla palasi, tuli Aumolaan Silpon Lauri ja pyysi saada puhutella Helenaa. Tämä, vähän kummastellen tuon inhoittavan ja juopon miehen pyyntöä, käski hänen tulla toiselle puolelle porstuaan. Helena oli nimittäin par'aikaa maitokamarissa voita kirnuamassa.

Laurilla oli tyhjä säkki kainalossa, jonka hän laski porstuan kynnykselle ja istui itse viereen.

"Armollinen emäntä", hän alotti puheensa, "te elätte nyt onnen päivänpaisteessa ja Silpon Lauri on köyhä. Senpävuoksi katson kohtuulliseksi, että ja'atte mulle jotaki yltäkylläisyydestänne ja 'pyydän nöyrimmästi', niinkuin sanotaan, kun oikein hienosti puhutaan, että täytätte tämän, puolen tynnyrin säkin rukiilla tai rukiinjauhoilla".

"Mitä sinä höpiset?" virkkoi Helena. "Taaski olet päissäsi. Lähde kohta kotiisi, ettei mieheni kerkeä tulla kotiin".

"Miehenne ei tule niin pian, ett'ette kerkeä tehdä minulle tuota pientä ystävyyden palvelusta", virkkoi Lauri ja naurahti ilkeästi, kun hän lisäsi: "siitä on teille paljon hyötyä".

"Hyötyä!" virkkoi Helena ylenkatseella. "Sinä et voine minua hyödyttää etkä juuri vahingoittaakaan".

"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen minuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla", sanoi Lauri uhkaavalla äänellä.

"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän apua", sanoi rohkeasti Helena.

"En suinkaan", virkkoi Lauri pilkallisesti. "Minä puhun vaan hyvin siivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi, kunnes tarvis vaatii".

"Säästä se edelleenki", sanoi ylpeästi Helena. "Minä en ole elähytetty sinun salaisuuksistasi".

"Sen uskon", naurahti Lauri. "Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun saa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen".

Vavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: "Siis sinäki levittelet sitä huhua?"

"Niin voi käydä", sanoi Lauri. "Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven takana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä ryöstöön. Tiedämme jotaki".

"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?" virkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.

"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti minun käskemään lesken luoksensa", sanoi Lauri. "Ja vanha äitini todistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle. Luulen tietäväni, mitä se arkku sisälti".

"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut jättänyt!" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.

"Älkää toki noin valittako! Päin vastoin en ole mikään julmuri, kun lupaan olla asiasta mitään ilmoittamatta, jos pidätte mun hyvällä tuulella. Vaan sen minä vaadin".

"Sinä et siis ilmoita mitään, kun täytän säkkisi", virkkoi häpeän ja epätoivon rajalla Helena.

"Saatte olla aivan huoleti niin kauan kun se säkki sisältää jotaki, vaan kun se tyhjenee, vaatii se täyttämistä", sanoi Lauri, kynsien korvallistaan.

"Oi minua onnetonta!" vaikeroi Helena. Vähän toinnuttuaan lisäsi hän: "Minä olen sun vallassasi. Tule aittaan, niin saat minkä vaatinut olet".

"Nyt te puhutte kuin järkevä ihminen", sanoi Lauri, raakamaisella naurulla, joka tarkoitti kohteliaisuutta.

Helena nouti aitan avaimen ja meni aittaan, jossa hän täytti Laurin säkin.

"Kas niin. Paljon kiitoksia tällä kertaa", sanoi Lauri ja läksi astumaan, säkki selässä.

"Kun vasta vaadit lisää, niin ilmoita mulle äläkä itse tule, kyllä minä lähetän sulle saatavasi", virkkoi Helena menevälle.

"Se on vielä kohteliaammin", sanoi Lauri. "Jos joskus tarvitsisin jotaki muuta, mitä talosta liikenee, niin kyllä annan sanan. Olkaa siis huoleti!"

Tällä röyhkeällä lauseella erosi Lauri Helenasta.

"Minä muistan nyt", mutisi tämä itsekseen "että, ollessani äitivainajani kamarissa, silloin kun leski makasi siellä lattialla, kuulin salin ovea avattavan ja suljettavan ja silloin nuo konnat menivät ulos. Ja koska Lauri oli käynyt leskeä käskemässä, niin on hyvin luonnollista, että hän uteliaisuudesta meni oven taa kuulemaan, mitä salaisuuksia siellä puhuttiin. Oi kurjuutta, oi ääretöntä häpeää, joka riippuu kuin miekka hienolla langalla pääni yli! Kahdenkymmenen vuoden vaivat, kahdenkymmenen vuoden ilot ovat kohta ehkä arvottomat ja minua uhkaa mieheni ja kaikkien ihmisten oikeutettu kauhistus ja inho!"

Näin vaikeroi Aumolan emäntä ja repi hurjan tuskan vallassa tukkaansa. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä tuijottivat kamalasti eteensä, vaan ei mikään kyyneltulva helpoittanut sydämen särkevää vaivaa.

"Minun täytyy tointua", jupisi hän. "Minun täytyy koettaa jatkaa samaan tapaan, kuin olen aloittanut. Miten voisin ilmestyä viallisena niiden silmissä, jotka minua puhtaana ovat pitäneet ja niin hellästi minua rakastaneet? Ah! Sydäntäni vihloo jo mahdollisuus, että he saisivat tiedon tosioloista. Esan oikeuden tunto vaatisi silloin että Valpuri annettaisiin leskelle. Haa! Minun pieni valvottini multa riistettäisiin! Ei, ei, ei!"

Helena viskoi hapsensa, jotka riippuivat epäjärjestyksessä ohimoilla syrjään ja virkkoi kohottaen päätään: "En vielä ai'o alistua kohtalon alle. Tahdon koettaa, mitä voin, kun kaksi minua kaikesta sydämmestään rakastavat. Niin kauan kuin heillä on minuun luottamusta voin yhä vapaasti hengittää".

Samassa näkyi pölypilvi maantiellä ja Esa tuli hyvää vauhtia ajaen. Helena astui sulosilmin ja hymysuin vastaanottamaan miestään, joka ei aavistanut, mikä myrsky juur'ikään oli raivonnut suopean vaimonsa povessa.

XVI

Eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut M: n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava syy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli lohia kokoontunut "pöhniin". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne kokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas heiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia vaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka kaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.

Täällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui arvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun purskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui Esa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin nimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla latinassa ja matematikassa.

"Mihin Hannu jäi?" kysyi Tapani Sofialta.

"Olenko minä hänen paimenensa?" sanoi Sofia puol'ääneen. "On minulla kyllin sinunkin paimentamisessasi".

"Joko taas?" sanoi Tapani. "Mitä olen tehnyt?"

"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan", sanoi Sofia, vaivaloisesti hilliten vihansa. "Siitä puhutaan enemmän kotona. Mulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee".

Näin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo, jossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia. Näiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.

Muuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen, sanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: "Pane paperit syrjään! Äitisi on kohta ovella".

Hannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan seisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille: "Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä nuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita".

"Tule pois sieltä", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.

Hannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja viiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.

Vaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät patovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei vaajan pää koskenut maahan.

"Huonojapa te olette", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä heitti sen helposti ympäri.

Ei keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.

Rohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella tervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.

Oli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa asuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu otti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin helposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä itseään.

Tapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.

"Nyt painimaan", virkkoi Hannu. "Se on viimeinen koetus. Toivonpa siinäkin puoleni pitäväni".

Hän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.

Nuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.

"Hurraa", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.

Vihasta väristen nousi Hannu. "En ole tässä pitäjäässä löytänyt vertaistani painimisessa. Mistä asti olet?"

"Tästä kylästä ollaan", virkkoi Juho.

"Sen valhettelet!" huusi Hannu.

"Minulla ei ole sitä tapaa", sanoi tyvenesti Juho. "Olenhan Inkolan Juho".

"Inkolan Juho!" huudahti Hannu. "No, kaikista tulee miehentapaisia.

Mutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille".

Juho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa kohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.

Vihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.

Silmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä viereen istumaan, Juho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana, alakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä oli voitettu?

"Minä olen häväisty!" jupisi Hannu hampaittensa välistä. "Mutta kyllä kostan, kunhan tilaisuus tulee", hän ajatteli itsekseen. "Tätä häpeää en anteeksi anna".

"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?" kysyi Sofia hiljaa Helenalta, osoittaen Juhoa.

"Sitä en tiedä", virkkoi Helena. "Soisin, että hän pian täältä lähtisi.

Hän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada".

"Koskeeko se meihin?" kysyi uteliaasti Sofia.

"Juuri meihin", virkkoi hiljaa Helena. "Vaan toivotaan, ett'ei mitään ikävää tapahdu. – Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria tuosta miehestä".

"Valpuria!" huudahti Sofia. "Miten se olisi mahdollista? Onhan sovittu – " "Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. – Vaan jättäkäämme tämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on varoillaan".

Hetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin harvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia Helenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi karkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.

"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen – ", alotti Tapani. "Kuin sinä", jatkoi Sofia. "Jaa! – kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo ennen häitä katsellaan parempaa kumppania".

"Olkaa huoleti!" sanoi Hannu. "Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän sen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin".

Tapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan muutamaa tuttavaa.

Kun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan tuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi raukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa, tarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi huutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui talon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä tuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla viinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti Tapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt muuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli pyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista hyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin päättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja nauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin todeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin hetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan tapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.

XVII

Se ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut vallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen levottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä hän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista vaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä, poistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja poika Aumolassa.

Sofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja käskenyt Hannun olla ääneti. "Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri kaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme", oli Sofia sanonut. Hän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä poissaoloa tarpeellisena.

Ei monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa ryväistyään, rupesi puhumaan näin:

"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän katsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin kihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata, sillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja poikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut muuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään pääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin vieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen, mihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule estetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja käsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua löytyvän tässä ikävässä seikassa".

Valpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.

"Miten on oikeastaan tämän asian laita?" kysyi Helena. "Mitä vastaat, Valpuri?"

"Minä vastaan", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä tilaisuutta, "että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista myötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää semmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä ihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään".

"Kuulkaat, kuulkaat!" sanoi Hannu. "Vihdoin hän suoraan lausui ajatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?"

"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. – Voiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on tehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin".

Näin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa sanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.

"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin", virkkoi punastuen Valpuri, "sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että hänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja että luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle mieleen".

Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi lähestyvän myrskyn enteet.

"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi, niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa. Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että vanhempain tahto on lasten laki. – Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt pitäisi tehdä?"

"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää isäni ja äitini minua käskeä".

"Herra Jesta! – Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi kätensä yhteen.

"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava, että minä tuohon tulen liitetyksi".

"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia koske sinunki kunniaasi?"

"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin luulen että vielä voidaan sopia".

"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu, kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".

Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas poikansa lähtivät paluumatkalle.

"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän taivu?"

"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa siitä huoleti. – Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu, ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"

"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"

Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.

Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta onnettomuudesta!"

"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa. "Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".

"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken mietittyään.

"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo minulle mitä parhainta".